Tulevaisuus, jota ei tullutkaan

Silloin, kun Kustu-setä oli nuori, Porvoo oli vielä Porvoo. Nykyään siitä on kuoriutunut pääkaupunkiseudun lähiö. Minun Porvootani ei enää ole. Tämän saman saan huomata joka kerta, kun Porvoossa käyn.

Tosin nuorempana Kustu-sedällä ei ollut niin laajaa maailmankatsomusta, ja kaikkea katsottiin porvoonsinisten silmälasien läpi. Se oli sitä aikaa, kun paperikuvia vielä skannattiin tietokoneelle, kuten tuo viereinen. Tai itse asiassa skannattiin koulussa, kun eihän kellään nyt kotona skanneria ollut. Se oli sellaista lamanjälkeisen krapulan jälkeisen orastavan nousukauden haikean tulevaisuudenuskon aikaa. Se oli yksinkertaisten lauserakenteiden aikaa.

(Pyh, unohdetaan tuo viimeinen, kirjoitin sen tuohon vain tuomaan vähän särmää tekstiin.)

Mistä olinkaan kirjoittamassa... Niin, nuorena miehenä Porvoossa odotin tulevaisuudelta paljon. Lähinnä kai siksi, että silloisella nykyisyydellä ei ollut paljon tarjottavaa. Tai paljon ja paljon, mutta jotain puuttui — ihmissuhteet. Sen vähäisemmiksi ne eivät voineet käydä, ajattelin. Tästä voi vain nousta, luulin. Tärkein ystäväni oli Porvoo. Eivät kaupungin asukkaat, vaan itse kaupunki. Nykyään tämäkin ystävä on niin muuttunut, että en ole sitä enää tuntea.

Muistoissani Porvoo on edelleen jämähtänyt tuohon viime vuosituhannen idylliin (ei se varmaan kaikkien mielestä idylli ollut silloinkaan), ja jämähdyksenhän ymmärtää, kun en enää asu siellä. Aikaan, jolloin odotin tulevaisuudelta jotain. Jotain sellaista, mitä en sittemmin saanutkaan, vaikka paljon kaikkea olen saanutkin.

Silti tuntuu, että edelleen tämä jokin puuttuu. En tiedä, mitä se olisi. Tiedän vain, että se puuttuu. Ja jos sen saisinkin, tunnistaisinko sitä? Ehkä tunne jonkin puuttumisesta on viime kädessä pysyvä. Eivät vain Porvoo-muistoni ole jämähtäneet kymmenen vuoden taakse, vaan minä itsekin olen sinne jämähtänyt, nuorukaiseksi, joka odottaa tulevaisuudelta paljon mutta joka ei tiedä, mitä on odottamassa.

Kai se on jonkinlainen arvostus ja huomatuksi tuleminen, läheiset ihmissuhteet. Paljon niitä ei ollut silloinkaan, eikä niitä ainakaan enempää ole nytkään. Mutta se tulevaisuus, jota odotin, sen olisi pitänyt koittaa muutaman vuoden sisällä. Nyt noistakin muutamista vuosista on jo aikaa, mutta yhä vain odotan tulevaisuuden alkua, nuoresta aikuiseksi siirtymistä. Mitä minä silläkin nyt tarkoitan? Naimisissa olen ollut jo seitsemän vuotta, minulla on kaksi lasta, omakotitalo, asuntolainaa ja valtion virka (määräaikainen, tietenkin). Suunnilleen kaikki ne ulkoiset puitteet, joita elämässä voisi kuvitella tavoittelevansa, olen saanut.

Mutta sisällä on jotain sellaista tyhjää, jossa tämänpäiväisen kaltainen myrskytuuli aina tuivertaa. Enkä osaa sitä sanoiksi pukea. En osannut silloin, en osaa vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa osaan. Kun se koittaa.