Se oli silloin joskus...

Tämä biisi soi taas päässä, ja siitä tulee ihan nuoruus mieleen. Se vuoden 1996 kesä, kun kaikki tuntui vielä menevän putkeen. Hengailin puolituttujen kanssa — totta, joskus jopa minä olen tehnyt sellaista — ja viljelin luovuuttani. Katselin televisiosta silloiselta NBC Super Channelilta pörssikurssien vilinää ja mietin, mikä loistava tulevaisuus minua odottaisi.

Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).

Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.

Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.

Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.

Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.

Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.

Vaihtaisin montakin päivää pois

Kaikki tietävät tilanteen. Joku kolhuja kokenut kertaa mennyttä elämäänsä ja toteaa lopuksi, että päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois. Voi jumantsukka mikä klisee!

Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.

Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.

Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.

Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.

Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.

Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.

Se on vain elinkautinen

(Lauletaan Väliaikaisen sävelellä.)

Elo ihmisen huolineen ja murheineen,
Se on vain elinkautinen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain elinkautinen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain elinkautinen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain elinkautinen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Tulevaisuus, jota ei tullutkaan

Silloin, kun Kustu-setä oli nuori, Porvoo oli vielä Porvoo. Nykyään siitä on kuoriutunut pääkaupunkiseudun lähiö. Minun Porvootani ei enää ole. Tämän saman saan huomata joka kerta, kun Porvoossa käyn.

Tosin nuorempana Kustu-sedällä ei ollut niin laajaa maailmankatsomusta, ja kaikkea katsottiin porvoonsinisten silmälasien läpi. Se oli sitä aikaa, kun paperikuvia vielä skannattiin tietokoneelle, kuten tuo viereinen. Tai itse asiassa skannattiin koulussa, kun eihän kellään nyt kotona skanneria ollut. Se oli sellaista lamanjälkeisen krapulan jälkeisen orastavan nousukauden haikean tulevaisuudenuskon aikaa. Se oli yksinkertaisten lauserakenteiden aikaa.

(Pyh, unohdetaan tuo viimeinen, kirjoitin sen tuohon vain tuomaan vähän särmää tekstiin.)

Mistä olinkaan kirjoittamassa... Niin, nuorena miehenä Porvoossa odotin tulevaisuudelta paljon. Lähinnä kai siksi, että silloisella nykyisyydellä ei ollut paljon tarjottavaa. Tai paljon ja paljon, mutta jotain puuttui — ihmissuhteet. Sen vähäisemmiksi ne eivät voineet käydä, ajattelin. Tästä voi vain nousta, luulin. Tärkein ystäväni oli Porvoo. Eivät kaupungin asukkaat, vaan itse kaupunki. Nykyään tämäkin ystävä on niin muuttunut, että en ole sitä enää tuntea.

Muistoissani Porvoo on edelleen jämähtänyt tuohon viime vuosituhannen idylliin (ei se varmaan kaikkien mielestä idylli ollut silloinkaan), ja jämähdyksenhän ymmärtää, kun en enää asu siellä. Aikaan, jolloin odotin tulevaisuudelta jotain. Jotain sellaista, mitä en sittemmin saanutkaan, vaikka paljon kaikkea olen saanutkin.

Silti tuntuu, että edelleen tämä jokin puuttuu. En tiedä, mitä se olisi. Tiedän vain, että se puuttuu. Ja jos sen saisinkin, tunnistaisinko sitä? Ehkä tunne jonkin puuttumisesta on viime kädessä pysyvä. Eivät vain Porvoo-muistoni ole jämähtäneet kymmenen vuoden taakse, vaan minä itsekin olen sinne jämähtänyt, nuorukaiseksi, joka odottaa tulevaisuudelta paljon mutta joka ei tiedä, mitä on odottamassa.

Kai se on jonkinlainen arvostus ja huomatuksi tuleminen, läheiset ihmissuhteet. Paljon niitä ei ollut silloinkaan, eikä niitä ainakaan enempää ole nytkään. Mutta se tulevaisuus, jota odotin, sen olisi pitänyt koittaa muutaman vuoden sisällä. Nyt noistakin muutamista vuosista on jo aikaa, mutta yhä vain odotan tulevaisuuden alkua, nuoresta aikuiseksi siirtymistä. Mitä minä silläkin nyt tarkoitan? Naimisissa olen ollut jo seitsemän vuotta, minulla on kaksi lasta, omakotitalo, asuntolainaa ja valtion virka (määräaikainen, tietenkin). Suunnilleen kaikki ne ulkoiset puitteet, joita elämässä voisi kuvitella tavoittelevansa, olen saanut.

Mutta sisällä on jotain sellaista tyhjää, jossa tämänpäiväisen kaltainen myrskytuuli aina tuivertaa. Enkä osaa sitä sanoiksi pukea. En osannut silloin, en osaa vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa osaan. Kun se koittaa.