Päivän pännäykset tulevat tässä. Jos joku tekee surkeita ladattavia paristoja, niin GP. Meillä on tusinan verran GP:n 2700 mAh:n NiMH-paristoja (ostettu helmikuussa 2007), ja niistä noin kolmasosa on suorastaan kelvottomia. Jo uutena yksi kahdestatoista oli toimintakelvoton, eli ei suostunut latautumaan. Tämän jälkeen toimintakelvottomien yksilöiden määrä on vain kasvanut. Silloin tällöin jokin näistä risoista alkaa yllättäen toimia uudelleen, mutta vastineeksi taas jokin toinen sanoo sopimuksen irti. Vittu mitä paskaa!
Vertailun vuoksi sanottakoon, että samaan hintaluokkaan kuuluvat, samantehoiset Konnoc-merkkiset NiMH-paristot ovat toimineet moitteetta. Kun taas tarvitsen lisää paristoja, ostan niitä. GP:n paskaan en enää kajoa.
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
torstai 17. heinäkuuta 2008
Sitä saa, mitä tilaa
Vuodatetaan näin illan ratoksi taas tästä yhdestä kestoärsykkeestä. Nimittäin aina — aina — kun lähtee kaupasta hakemaan jotain ruokaa erikoisempaa, saa huomata, että missään ei myydä sitä, mitä haluaisi ostaa. Kuljen esimerkiksi lähes puhkikuluneissa vaatteissa, kun kaupoissa myydään vain sellaisia rytkyjä, jotka eivät miellytä.
Mutta äärimmilleen tämä eioon myyminen on viety tietotekniikan kohdalla. Tällaisessa Joensuun kaltaisessa tuppukylässä ei oikeastaan edes ole alan liikkeitä. Jokunen pieni ehkä, mutta niiden profiili on niin olematon, että en oikeastaan edes tiedä, mistä tietokonetarvikkeita kannattaisi ostaa. Suuntaan sitten ensimmäisenä isoihin kodinkoneketjuihin, kuten Giganttiin. Ja arvaahan sen, ettei haluamaansa löydä. Ilmeisesti toiveeni ovat liian erikoisia.
Niin tosiaan, tämä tuli nyt pinnalle taas tänään, kun yritin ostaa itselleni skanneria. Siis ihan vain skanneria, en mitään monitoimilaitetta. Eihän sellaisia enää missään myydä. Pari tuntia kiertelin kaupoissa, kunnes nälkiintyneenä menetin hermoni ja harkintakykyni ja ostin Carlsonilta tuollaisen lasermonitoimilaitteen. Kyllä se asiansa ajaa, kun lähinnä kopiointia ja tositteiden tallentamista varten sen hankin (ei minua valokuvien skannailu ja tulostaminen kiinnosta).
Tämäkin ostos olisi pitänyt tilata netistä. Sieltä saa ainakin juuri sellaisia tietokonetarvikkeita, joita on etsimässä, erikoisiakin. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy kymmeniä erilaisia skannereita. Mutta kun minä halusin saada vehkeen heti! Saatana, ensi kerralla en edes yritä etsiä kaupoista, vaan tilaan suoraan netistä. Pitäkööt takahikiän kuppaiset kodinkonekauppiaat valikoimansa surkeina, sama se minulle.
No joo, jotta ei menisi ihan äksyilyksi tämän päivän kirjoitus, niin elostellaan tähän loppuun vähän. Runsas kuukausi sitten sain ihan sanomalehdestä lukea, että muotiblogit ovat muodissa. Täytyy myöntää, että kyllä Kustu-setäkin aina silloin tällöin muotiblogeja lueskelee. Mutta en siksi, että minua kiinnostaisi muoti. Luen niitä ihaillakseni naiskauneutta. Oma suosikkini — ja ainut muotiblogi, jota seuraan ihan syötteenä — on ite puin. Ei, en osaa kyllästyä katselemaan viehättäviä mekkoja tuon viehättävännäköisen naisen yllä.
Jep jep, ei kai tämä pienimuotoinen irstauteni tullut kellekään yllätyksenä.
Mutta äärimmilleen tämä eioon myyminen on viety tietotekniikan kohdalla. Tällaisessa Joensuun kaltaisessa tuppukylässä ei oikeastaan edes ole alan liikkeitä. Jokunen pieni ehkä, mutta niiden profiili on niin olematon, että en oikeastaan edes tiedä, mistä tietokonetarvikkeita kannattaisi ostaa. Suuntaan sitten ensimmäisenä isoihin kodinkoneketjuihin, kuten Giganttiin. Ja arvaahan sen, ettei haluamaansa löydä. Ilmeisesti toiveeni ovat liian erikoisia.
Niin tosiaan, tämä tuli nyt pinnalle taas tänään, kun yritin ostaa itselleni skanneria. Siis ihan vain skanneria, en mitään monitoimilaitetta. Eihän sellaisia enää missään myydä. Pari tuntia kiertelin kaupoissa, kunnes nälkiintyneenä menetin hermoni ja harkintakykyni ja ostin Carlsonilta tuollaisen lasermonitoimilaitteen. Kyllä se asiansa ajaa, kun lähinnä kopiointia ja tositteiden tallentamista varten sen hankin (ei minua valokuvien skannailu ja tulostaminen kiinnosta).
Tämäkin ostos olisi pitänyt tilata netistä. Sieltä saa ainakin juuri sellaisia tietokonetarvikkeita, joita on etsimässä, erikoisiakin. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy kymmeniä erilaisia skannereita. Mutta kun minä halusin saada vehkeen heti! Saatana, ensi kerralla en edes yritä etsiä kaupoista, vaan tilaan suoraan netistä. Pitäkööt takahikiän kuppaiset kodinkonekauppiaat valikoimansa surkeina, sama se minulle.
No joo, jotta ei menisi ihan äksyilyksi tämän päivän kirjoitus, niin elostellaan tähän loppuun vähän. Runsas kuukausi sitten sain ihan sanomalehdestä lukea, että muotiblogit ovat muodissa. Täytyy myöntää, että kyllä Kustu-setäkin aina silloin tällöin muotiblogeja lueskelee. Mutta en siksi, että minua kiinnostaisi muoti. Luen niitä ihaillakseni naiskauneutta. Oma suosikkini — ja ainut muotiblogi, jota seuraan ihan syötteenä — on ite puin. Ei, en osaa kyllästyä katselemaan viehättäviä mekkoja tuon viehättävännäköisen naisen yllä.
Jep jep, ei kai tämä pienimuotoinen irstauteni tullut kellekään yllätyksenä.
Tunnisteet:
naiset,
tietokoneet,
vaatteet,
ärsyttävät
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Parit ärsyttävät näin sunnuntain ratoksi
Hihi, jätin eilen blogini vuosipäivän väliin. Oli mulla oikeastaan kirjoitettavaa mielessä, mutta illalla ramasi sillä tavalla, että keskityin tekemään muuta. Kirjoitanpa ne sitten tänään. Ja vuosipäivän kunniaksi palaan juurilleni eli kirjoitan asioista, jotka ärsyttävät.
Ensinnäkin ärsyttää se, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka sanovat maustavansa ruoan soijalla. Siis oikeasti, soijalla. Mitä ihmeen maustamista se sellainen on? Aivan sama, kuin jos sanoisi maustavansa ruoan vehnällä tai riisillä. Soijavalmisteet ovat pääsääntöisesti hyvin mauttomia, ennemminkin ne laimentavat ruoan makua kuin lisäävät sitä. Merkittävin poikkeus tästä on soijakastike, jota monet kutsuvat pelkästään soijaksi, ikään kuin se olisi ainut Suomen markkinoilta löytyvä soijavalmiste. Juu, myönnetään, että meilläkin pannaan melkein ruokaan kuin ruokaan soijaa, mutta ei sen takia, että se lisäisi makua, vaan siksi, että se lisäisi ruoan ruokaisuutta.
Toinen ärsyttävä on tämä jatkuva oravanpyörästä hyppäämisen ihannoinnin yksipuolisuus. Viimeksi tänään oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka niin tekevät. Se näyttää ylittävän uutiskynnyksen aina. Ei siinä mitään, ajatushan on hyvin houkutteleva, ja on sitä itsekin tullut tehtyä niin. Mutta miksi päinvastaisesta ei ikinä kirjoiteta lehtiin tai tehdä koskettavia henkilödokkareita telkkariin? Ihmisistä, jotka yhteiskunnan ulkopuolella tekevät päätöksen hypätä mukaan oravanpyörään, hankkiutuvat töihin kiireiselle näköalapaikalle ja aloittavat uraohjuksen elämän.
Vähän tekee mieli sanoa, että olen itse nyt tekemässä niin, kun vuosien kotona nuhjaamisen jälkeen olen löytänyt paikkani ja aloittanut vaihteeksi kiireisen työnteon. Mutta oikeasti, ei tällä päällä kannata sellaista sanoa. Ehkä minä joskus taas hyppään uudelleen pois.
Ensinnäkin ärsyttää se, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka sanovat maustavansa ruoan soijalla. Siis oikeasti, soijalla. Mitä ihmeen maustamista se sellainen on? Aivan sama, kuin jos sanoisi maustavansa ruoan vehnällä tai riisillä. Soijavalmisteet ovat pääsääntöisesti hyvin mauttomia, ennemminkin ne laimentavat ruoan makua kuin lisäävät sitä. Merkittävin poikkeus tästä on soijakastike, jota monet kutsuvat pelkästään soijaksi, ikään kuin se olisi ainut Suomen markkinoilta löytyvä soijavalmiste. Juu, myönnetään, että meilläkin pannaan melkein ruokaan kuin ruokaan soijaa, mutta ei sen takia, että se lisäisi makua, vaan siksi, että se lisäisi ruoan ruokaisuutta.
Toinen ärsyttävä on tämä jatkuva oravanpyörästä hyppäämisen ihannoinnin yksipuolisuus. Viimeksi tänään oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka niin tekevät. Se näyttää ylittävän uutiskynnyksen aina. Ei siinä mitään, ajatushan on hyvin houkutteleva, ja on sitä itsekin tullut tehtyä niin. Mutta miksi päinvastaisesta ei ikinä kirjoiteta lehtiin tai tehdä koskettavia henkilödokkareita telkkariin? Ihmisistä, jotka yhteiskunnan ulkopuolella tekevät päätöksen hypätä mukaan oravanpyörään, hankkiutuvat töihin kiireiselle näköalapaikalle ja aloittavat uraohjuksen elämän.
Vähän tekee mieli sanoa, että olen itse nyt tekemässä niin, kun vuosien kotona nuhjaamisen jälkeen olen löytänyt paikkani ja aloittanut vaihteeksi kiireisen työnteon. Mutta oikeasti, ei tällä päällä kannata sellaista sanoa. Ehkä minä joskus taas hyppään uudelleen pois.
Tunnisteet:
ruoka,
vuosipäivä,
yhteiskunta,
ärsyttävät
perjantai 11. heinäkuuta 2008
Sijoitusvinkki
Sijoitin tänään raaka-aineisiin, kaiken lisäksi hajautin portfolioni. Tein tämän siksi, koska sijoitusten maturiteetti on erilainen. Toinen sijoituksista tarjoaa korkeamman tuotto-odotuksen lyhyemmällä ajalla, kun taas toisessa on alhaisempi tuotto-odotus pidemmällä ajalla.
Tahtoo siis sanoa, että ostin kaupasta sekä Valion että Maitokolmion maitotölkkejä. Valion tölkit ovat puolitoistalitraisia, parasta ennen 15.7., Maitokolmion tölkit litraisia, parasta ennen 17.7. Näillä mennään viikonloppuun.
Tahtoo siis sanoa, että ostin kaupasta sekä Valion että Maitokolmion maitotölkkejä. Valion tölkit ovat puolitoistalitraisia, parasta ennen 15.7., Maitokolmion tölkit litraisia, parasta ennen 17.7. Näillä mennään viikonloppuun.
torstai 10. heinäkuuta 2008
Ikään kuin suunta olisi löytymässä
Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Kuurnan kanavan tulvaporteista sen jälkeen, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Itse asiassa huomasin jo tuossa viime lauantaina, että kiinnihän ne tulvaportit jo ovat. Kesäkuun alkupuolella, jolloin tänne viimeksi kirjoitin, ne muistaakseni olivat vielä auki, kun Pielisen pinta oli sen verran korkealla. Mutta ollaas nyt jaarittelematta.
Niin, miksi en sitten kirjoittanut yli kuukauteen? Tjaah, jotenkin tympäännyin siihenkin. Ehdin tympääntyä kaikkeen, kun elämä oli pelkkää kotona nuhjaamista. Itsetunto nollissa jne, kyllähän te tiedätte. Lisäksi tuo vaimon keksimä talonmaalausprojekti (josta hän itse on melkein kokonaan laistanut) pukkasi yksitoikkoista tekemistä kesäkuun valoisiin päiviin siinä määrin, että ei jaksanut enää tänne tulla yksitoikkoista tekstiä suoltamaan.
Tosiaan, kotona nuhjaamiselle ei meinannut näkyä loppua. Sen sijaan virkauralleni valtion palveluksessa oli loppu tiedossa, ja sen lähestyminen sai tympääntymään ja ahdistumaan vielä enemmän. Mielenkiintoisia työpaikkoja ei ollut tarjolla, ja niistäkin vähistä, joihin hain, en edes vastauksia saanut. Saatanan hyväkkäät, ikään kuin minä olisin kuka tahansa luuseri. Ei! Minähän olen tohtorikoulupudokasluuseri. Sellaisilla ei tunnetusti tee mitään, eivät ne mitään osaa, eivätkä käytännön elämästä mitään tajua.
Juu, työttömäksi en halunnut jäädä, se se vasta tympeää hommaa onkin. Niinpä tulin perustaneeksi toiminimen kesäkuun viimeisenä, samana päivänä, jolloin olin viimeistä päivää valtiolla töissä. Kustu-setä on nyt sitten yrittäjä. Enkä vahingossakaan tässä mene paljastamaan, minkä alan yrittäjä. Osoittakaa te lukijat yrittäjähenkeä sen verran, että yritätte selvittää sen itse.
Mutta eihän se yrittäjän elämä nyt heti alusta asti ruusuisena aukene. Puolitoista viikkoa meni siinäkin nuhjatessa, kun ei tilauksia tullut. Niin, en minä siis ihan tyhjän päälle yritystä perustanut, vaan minulla oli jo tiedossa alihankintatilauksia parilta firmalta. Siis piti olla, mutta niitä ei tahtonut kuulua. Eipähän ainakaan tarvinnut olla työttömänä, jos kohta rahaakaan ei tullut.
Vaan kuten sanoin, puolitoista viikkoa meni nuhjatessa. Tänään sain ensimmäisen ison tilauksen, jee! Näyttää siis lopultakin siltä, että elämästä voi tulla jotain. On se kyllä silleen kumma, että olen vuosikausien ajan, suorastaan yläasteelta asti, salaa haaveillut yritystoiminnasta. Aina on vain puuttunut pari pikkuseikkaa: liikeidea ja halu hankkia asiakkaita. Nyt molemmat ongelmat näyttivät ratkeavan kuin itsekseen, sillä liikeidean ja ensimmäiset asiakkaani sain, kun ihan muutaman päivän sisään törmäsin kahteen ilmoitukseen, joissa saman alan yritykset etsivät alihankkijoita. Rohkaistuin siis ja hyppäsin lentokoneesta tietämättä, miten laskuvarjo on pakattu.
Kuuluu toki perherintamallekin uutta. Kolmas lapsi näyttäisi olevan tulossa, vaikka tarkoitus ei ihan ollut. Ei siinä mitään, ajoitus vain oli huonoin mahdollinen, kun muutenkin olin ihan romahtamispisteessä, lasten kohelluksessa nuhjaaminen täällä kotona ahdisti enemmän kuin sanoin pystyy kuvaamaan, talonmaalausprojekti ei tuntunut edistyvän yhtään (se on muutenkin vielä ihan vaiheessa, mutta olen melkein jo ehtinyt unohtaa koko homman) ja työasiatkin näyttivät vielä siinä vaiheessa olevan täysin umpikujassa. Nyt on senkin ajatuksen kanssa eletty pari viikkoa, ja kun tietää, millainen pää minulla on, niin eipä tuosta kai enää joidenkin viikkojen tai kuukausien päästä mitään ongelmaa ole.
Odottelen innolla sitä, kun lapset ensi kuussa menevät päivähoitoon, ja minä saan — ah! — työrauhan kotona.
Ai niin, sellainen vielä näin ennakkotietona, että blogini täyttää onnekkaasti vuoden tuossa ylihuomenna. Ehkä muistan kirjoittaa jonkin sortin onnittelutekstin silloin, mutta jos en muista, niin tästä ainakin näette, että en sitä ihan kokonaan ole unhoittanut.
Niin, miksi en sitten kirjoittanut yli kuukauteen? Tjaah, jotenkin tympäännyin siihenkin. Ehdin tympääntyä kaikkeen, kun elämä oli pelkkää kotona nuhjaamista. Itsetunto nollissa jne, kyllähän te tiedätte. Lisäksi tuo vaimon keksimä talonmaalausprojekti (josta hän itse on melkein kokonaan laistanut) pukkasi yksitoikkoista tekemistä kesäkuun valoisiin päiviin siinä määrin, että ei jaksanut enää tänne tulla yksitoikkoista tekstiä suoltamaan.
Tosiaan, kotona nuhjaamiselle ei meinannut näkyä loppua. Sen sijaan virkauralleni valtion palveluksessa oli loppu tiedossa, ja sen lähestyminen sai tympääntymään ja ahdistumaan vielä enemmän. Mielenkiintoisia työpaikkoja ei ollut tarjolla, ja niistäkin vähistä, joihin hain, en edes vastauksia saanut. Saatanan hyväkkäät, ikään kuin minä olisin kuka tahansa luuseri. Ei! Minähän olen tohtorikoulupudokasluuseri. Sellaisilla ei tunnetusti tee mitään, eivät ne mitään osaa, eivätkä käytännön elämästä mitään tajua.
Juu, työttömäksi en halunnut jäädä, se se vasta tympeää hommaa onkin. Niinpä tulin perustaneeksi toiminimen kesäkuun viimeisenä, samana päivänä, jolloin olin viimeistä päivää valtiolla töissä. Kustu-setä on nyt sitten yrittäjä. Enkä vahingossakaan tässä mene paljastamaan, minkä alan yrittäjä. Osoittakaa te lukijat yrittäjähenkeä sen verran, että yritätte selvittää sen itse.
Mutta eihän se yrittäjän elämä nyt heti alusta asti ruusuisena aukene. Puolitoista viikkoa meni siinäkin nuhjatessa, kun ei tilauksia tullut. Niin, en minä siis ihan tyhjän päälle yritystä perustanut, vaan minulla oli jo tiedossa alihankintatilauksia parilta firmalta. Siis piti olla, mutta niitä ei tahtonut kuulua. Eipähän ainakaan tarvinnut olla työttömänä, jos kohta rahaakaan ei tullut.
Vaan kuten sanoin, puolitoista viikkoa meni nuhjatessa. Tänään sain ensimmäisen ison tilauksen, jee! Näyttää siis lopultakin siltä, että elämästä voi tulla jotain. On se kyllä silleen kumma, että olen vuosikausien ajan, suorastaan yläasteelta asti, salaa haaveillut yritystoiminnasta. Aina on vain puuttunut pari pikkuseikkaa: liikeidea ja halu hankkia asiakkaita. Nyt molemmat ongelmat näyttivät ratkeavan kuin itsekseen, sillä liikeidean ja ensimmäiset asiakkaani sain, kun ihan muutaman päivän sisään törmäsin kahteen ilmoitukseen, joissa saman alan yritykset etsivät alihankkijoita. Rohkaistuin siis ja hyppäsin lentokoneesta tietämättä, miten laskuvarjo on pakattu.
Kuuluu toki perherintamallekin uutta. Kolmas lapsi näyttäisi olevan tulossa, vaikka tarkoitus ei ihan ollut. Ei siinä mitään, ajoitus vain oli huonoin mahdollinen, kun muutenkin olin ihan romahtamispisteessä, lasten kohelluksessa nuhjaaminen täällä kotona ahdisti enemmän kuin sanoin pystyy kuvaamaan, talonmaalausprojekti ei tuntunut edistyvän yhtään (se on muutenkin vielä ihan vaiheessa, mutta olen melkein jo ehtinyt unohtaa koko homman) ja työasiatkin näyttivät vielä siinä vaiheessa olevan täysin umpikujassa. Nyt on senkin ajatuksen kanssa eletty pari viikkoa, ja kun tietää, millainen pää minulla on, niin eipä tuosta kai enää joidenkin viikkojen tai kuukausien päästä mitään ongelmaa ole.
Odottelen innolla sitä, kun lapset ensi kuussa menevät päivähoitoon, ja minä saan — ah! — työrauhan kotona.
Ai niin, sellainen vielä näin ennakkotietona, että blogini täyttää onnekkaasti vuoden tuossa ylihuomenna. Ehkä muistan kirjoittaa jonkin sortin onnittelutekstin silloin, mutta jos en muista, niin tästä ainakin näette, että en sitä ihan kokonaan ole unhoittanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)