Löysin hienoa musiikkia, Riku Avannon & Spermaiset Nakit. Ei pidä antaa nimen hämätä, ihan hyvältä kuulostaa. Tosin kokoonpano on julkaissut vain kolme kappaletta. Näistä Funfzig kuulostaa yhtä upealta kuin Rammstein — ja Riku Avannon & Spermaisten Nakkien esitystä kuuntelen itse asiassa mieluummin kuin Rammsteinia.
Toinen kappaleista, Vessapaperiorava, tuo melodiallaan ja mollivoittoisella laulullaan mieleen Leevi & the Leavingsin. Sanoitus ei tietenkään ole aivan yhtä korkeatasoista kuin Gösta Sundqvistin tuotanto, mutta silti erittäin oivaltavaa ja mukaansatempaavan kuunneltavaa.
Kolmas kappale, Superninja, on kokonaisuuden heikoin esitys. Sen jätänkin usein kuuntelematta.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2008
lauantai 22. maaliskuuta 2008
Se on vain elinkautinen
(Lauletaan Väliaikaisen sävelellä.)
Elo ihmisen huolineen ja murheineen,
Se on vain elinkautinen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!
Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain elinkautinen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain elinkautinen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!
Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain elinkautinen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!
keskiviikko 19. maaliskuuta 2008
Puhuminen hopeaa
Vaimo aina kritisoi sitä, miten yliarvostettua nimenomaan kirjallinen esitystapa akateemisessa tutkimuksessa on. Kritiikin taustalla on tietenkin se, että kirjallinen esitystapa on hänelle niin tuskallista. Hän peräänkuuluttaakin erilaisia tapoja tehdä tieteellistä tutkimusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, millä muulla tavalla tieteellistä tietoa välitettäisiin kuin kirjoittamalla (videotallenteet suullisista esityksistä ovat yksi vaihtoehtoinen tapa).
Laajennetaan ajatusta analogisesti. Minä voisin kritisoida sitä, miten yliarvostettua keskustelu parisuhteen ylläpitomuotona on. Aina kaikesta pitäisi olla puhumassa. Kaikesta. Miksi ei riitä, että on lähellä ja katsoo, mitä puoliso tekee? Miksi kosketus on huono, jos sitä ei ryyditä puhe?
Kuten akateemisen diskurssin kirjallispainotteisuudessa on tässäkin kyse siitä, kuka käyttää valtaa. Akateeminen valta on perinteisesti ollut niillä, jotka hallitsevat kirjallisia instituutioita — kirjastoja, kustantamoja, jne. — kun taas parisuhdediskurssissa valta on ennen kaikkea naisilla. Kyllä, nykyaikaisilla parisuhdemarkkinoilla mies on altavastaajan asemassa ja joutuu alistumaan siihen, mitä vallanpitäjät sanelevat. Siksi kosketus ja lähellä olo ei riitä, siksi yhdessä tekeminen ei riitä, siksi joka ikisestä asiasta on yritettävä puhua jotakin.
Kas, tänään onkin muuten tasa-arvon päivä. Olkoon tämä kirjoitus nyt minun panokseni tähän teemapäivään, vaikka ajallisesti kyse on vain yhteensattumasta.
Laajennetaan ajatusta analogisesti. Minä voisin kritisoida sitä, miten yliarvostettua keskustelu parisuhteen ylläpitomuotona on. Aina kaikesta pitäisi olla puhumassa. Kaikesta. Miksi ei riitä, että on lähellä ja katsoo, mitä puoliso tekee? Miksi kosketus on huono, jos sitä ei ryyditä puhe?
Kuten akateemisen diskurssin kirjallispainotteisuudessa on tässäkin kyse siitä, kuka käyttää valtaa. Akateeminen valta on perinteisesti ollut niillä, jotka hallitsevat kirjallisia instituutioita — kirjastoja, kustantamoja, jne. — kun taas parisuhdediskurssissa valta on ennen kaikkea naisilla. Kyllä, nykyaikaisilla parisuhdemarkkinoilla mies on altavastaajan asemassa ja joutuu alistumaan siihen, mitä vallanpitäjät sanelevat. Siksi kosketus ja lähellä olo ei riitä, siksi yhdessä tekeminen ei riitä, siksi joka ikisestä asiasta on yritettävä puhua jotakin.
Kas, tänään onkin muuten tasa-arvon päivä. Olkoon tämä kirjoitus nyt minun panokseni tähän teemapäivään, vaikka ajallisesti kyse on vain yhteensattumasta.
Tunnisteet:
miehet,
naiset,
parisuhde,
sukupuoli,
tiede,
tutkimus,
vuosipäivä,
yhteiskunta,
ärsyttävät
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Tänne päin, täällä marssivat työläiset...
... sinä myös olet työläinen.
Noin runoili Bertolt Brecht joskus takavuosina, ja eikös tuostakin joku keksinyt jossain vaiheessa hienon tyäväinlaulun luikauttaa.
Niin, siitä minun piti tänään kirjoittamani. Eilen telkkarissa, tarkemmin sanottuna Voimalassa, keskusteltiin yhteiskuntaluokista Suomessa (ja heti Uralin perhosen jälkeen!). Sanalla luokka on tietenkin varsin marksilainen kaiku, ja mikäs siinä. Keskustelemassa olivat työväenluokasta akateemiseen maailmaan ponnistanut sekä akateemiseen sukuun syntynyt. Ja jälleen kerran tässä keskustelussa, kuten aina kaikissa yhteyksissä, missä luokkia tarkastellaan, tuotiin jotenkin korostuneesti esiin, miten työväenluokkaiset imevät jo äidinmaidossaan kyvyn sosiaalistua, toimia yhteisöllisesti, tutustua kaikkiin ja pitää huolta omistaan.
Paskan marjat, sanon minä! Mikä minä olen? Molemmat vanhemmistani ovat duunareita isolla deellä, isäni vielä isommalla. Olen juuri tällainen samanlainen työväenluokkaisesta taustasta akateemiseen maailmaan noussut yhteiskunnallinen kohokas, kuin kyseisessä ohjelmassa keskustelemassa ollut kulttuuriantropologikin. Ja olenko minä sosiaalinen? Osaanko toimia yhteisöllisesti? Kaikkea muuta.
Se ainut hyvä, mitä työväenluokkaisesta taustasta yleensä nousukkaat muistavat kehua, eli itsestäänselvä kyky yhteisöllistyä, minulta puuttuu. Olenko siis saanut mitään hyvää omasta luokkataustastani? Paha sanoa. Olen aina ollut ulkopuolinen työväenluokkaisissä piireissä. Myös silloin, kun toimin aktiivisesti vasemmistolaisissa järjestöissä, silloinkaan minä en kuulunut porukkaan — koska en osannut sosiaalistua, en tuntenut yhteisöllisyyttä. No olenko minä integroitunut akateemiseen maailmaan? Loppujen lopuksi en kovin hyvin. Näistä piireistä on ollut vaikea saada syvällisiä ihmissuhteita.
Ulkopuolinen kaikesta, niin, sekin tuli Voimalassa mainittua. Tämän kulttuuriantropologin mukaan kun luokista ei Suomessa oikein saa julkisesti puhua, kun virallisesti ollaan kaikki samanlaisia, niin yhteiskuntamme tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia ulkopuolisuuden kokemiseen, koska käytännössä kuitenkin huomaamme todellisuuden olevan sellainen, että ihmiset ovat erilaisia, vaikka heitä ei erilaisiksi saa tunnustaakaan.
Olenko minä sittenkin vain yksi monista, jotka tuntevat itsensä ulkopuoliseksi? Onko se vain yleistä illuusiota ja harhaa, että kaikki muut — etenkin kaikki muut työväenluokkaistaustaiset — ovat hirveän sosiaalisia ja yhteisöllisiä? Kaikki vain luullevat, että muilla on hirvittävän paljon menevämpi elämä, vaikka näin ei olisikaan. Ja tämän saman illuusion vuoksi hoetaan ulkoa opittua mantraa, että "kyllä joo, kyllä minä luokkataustani ansiosta olen oppinut tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja sosiaalistumaan ja yhteisöllistymään". Tätä mantraa hoetaan siksi, että voitaisiin kokea edes jotain hyvää omasta hävettävästä taustasta.
Niin, en tiedä. Kunhan vain ärsyttää se, että muilla menee paremmin kuin minulla. Saatana.
Noin runoili Bertolt Brecht joskus takavuosina, ja eikös tuostakin joku keksinyt jossain vaiheessa hienon tyäväinlaulun luikauttaa.
Niin, siitä minun piti tänään kirjoittamani. Eilen telkkarissa, tarkemmin sanottuna Voimalassa, keskusteltiin yhteiskuntaluokista Suomessa (ja heti Uralin perhosen jälkeen!). Sanalla luokka on tietenkin varsin marksilainen kaiku, ja mikäs siinä. Keskustelemassa olivat työväenluokasta akateemiseen maailmaan ponnistanut sekä akateemiseen sukuun syntynyt. Ja jälleen kerran tässä keskustelussa, kuten aina kaikissa yhteyksissä, missä luokkia tarkastellaan, tuotiin jotenkin korostuneesti esiin, miten työväenluokkaiset imevät jo äidinmaidossaan kyvyn sosiaalistua, toimia yhteisöllisesti, tutustua kaikkiin ja pitää huolta omistaan.
Paskan marjat, sanon minä! Mikä minä olen? Molemmat vanhemmistani ovat duunareita isolla deellä, isäni vielä isommalla. Olen juuri tällainen samanlainen työväenluokkaisesta taustasta akateemiseen maailmaan noussut yhteiskunnallinen kohokas, kuin kyseisessä ohjelmassa keskustelemassa ollut kulttuuriantropologikin. Ja olenko minä sosiaalinen? Osaanko toimia yhteisöllisesti? Kaikkea muuta.
Se ainut hyvä, mitä työväenluokkaisesta taustasta yleensä nousukkaat muistavat kehua, eli itsestäänselvä kyky yhteisöllistyä, minulta puuttuu. Olenko siis saanut mitään hyvää omasta luokkataustastani? Paha sanoa. Olen aina ollut ulkopuolinen työväenluokkaisissä piireissä. Myös silloin, kun toimin aktiivisesti vasemmistolaisissa järjestöissä, silloinkaan minä en kuulunut porukkaan — koska en osannut sosiaalistua, en tuntenut yhteisöllisyyttä. No olenko minä integroitunut akateemiseen maailmaan? Loppujen lopuksi en kovin hyvin. Näistä piireistä on ollut vaikea saada syvällisiä ihmissuhteita.
Ulkopuolinen kaikesta, niin, sekin tuli Voimalassa mainittua. Tämän kulttuuriantropologin mukaan kun luokista ei Suomessa oikein saa julkisesti puhua, kun virallisesti ollaan kaikki samanlaisia, niin yhteiskuntamme tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia ulkopuolisuuden kokemiseen, koska käytännössä kuitenkin huomaamme todellisuuden olevan sellainen, että ihmiset ovat erilaisia, vaikka heitä ei erilaisiksi saa tunnustaakaan.
Olenko minä sittenkin vain yksi monista, jotka tuntevat itsensä ulkopuoliseksi? Onko se vain yleistä illuusiota ja harhaa, että kaikki muut — etenkin kaikki muut työväenluokkaistaustaiset — ovat hirveän sosiaalisia ja yhteisöllisiä? Kaikki vain luullevat, että muilla on hirvittävän paljon menevämpi elämä, vaikka näin ei olisikaan. Ja tämän saman illuusion vuoksi hoetaan ulkoa opittua mantraa, että "kyllä joo, kyllä minä luokkataustani ansiosta olen oppinut tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja sosiaalistumaan ja yhteisöllistymään". Tätä mantraa hoetaan siksi, että voitaisiin kokea edes jotain hyvää omasta hävettävästä taustasta.
Niin, en tiedä. Kunhan vain ärsyttää se, että muilla menee paremmin kuin minulla. Saatana.
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Takaa-ajettu on tosiaan edestä karvainen
Juu, ei tässä mistään kissa-allergiasta taida olla kyse, kun kutinaa ei enää esiinny. Asunnon perusteellinen siivoaminen auttoi (kuvassa etualalla näkyvä lelulaatikko jäi siivouksen jälkeen eteiseen lojumaan, ja siinähän se mahtuu olemaan vähän pidempäänkin). Eikä tuo lastenkaan jatkuva yskiminen voi allergiaa olla, vaan flunssan jälkioireita. Kissat siis saavat jäädä meille. Oi tätä riemua!
On niillä nimetkin. Kuvassa takaa-ajettu ylväs sotasankari — kalapuikkoviiksiltä näyttävä naamaväritys, sotilassaappaat ja kaikki — on Marski (kavereiden kesken homo-Marski). Takaa-ajajana puolestaan tällä kertaa toimii syrjäänvetäytyvämpi Ylppö (kavereiden kesken natsi-Ylppö). Rukkassuunnitelmat on siis jo haudattu, mutta jos ne toteuttaisin, tulisi Marskista tietenkin vasemman käden hanska, koska vasurit on ihan homoja. Ylpöstä taas tulisi luonnollisesti oikean käden lämmitin, sillä tottahan kunnon arjalainen on oikeakätinen.
Niin, ja nuo nimet eivät tosiaankaan ole mikään vitsi, vaikka niiden ympärille rakennettu tarina onkin. Siskokset (jep, naaraita molemmat) ovat keskenään aika villejä ja leikkivät mielellään väijymistä ja takaa-ajoa. Halvalla & hitaalla digikameralla on aika hankala ehtiä saada kissoja kuvaan.
On niillä nimetkin. Kuvassa takaa-ajettu ylväs sotasankari — kalapuikkoviiksiltä näyttävä naamaväritys, sotilassaappaat ja kaikki — on Marski (kavereiden kesken homo-Marski). Takaa-ajajana puolestaan tällä kertaa toimii syrjäänvetäytyvämpi Ylppö (kavereiden kesken natsi-Ylppö). Rukkassuunnitelmat on siis jo haudattu, mutta jos ne toteuttaisin, tulisi Marskista tietenkin vasemman käden hanska, koska vasurit on ihan homoja. Ylpöstä taas tulisi luonnollisesti oikean käden lämmitin, sillä tottahan kunnon arjalainen on oikeakätinen.
Niin, ja nuo nimet eivät tosiaankaan ole mikään vitsi, vaikka niiden ympärille rakennettu tarina onkin. Siskokset (jep, naaraita molemmat) ovat keskenään aika villejä ja leikkivät mielellään väijymistä ja takaa-ajoa. Halvalla & hitaalla digikameralla on aika hankala ehtiä saada kissoja kuvaan.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
Kuti kuti
Toivon, että tämä ajoittainen kutina nenässä ja kurkussa johtuu esim. asuntomme yleisestä pölyisyydestä eikä ole lievää kissa-allergiaa. Juuri, kun Kustu-setä alkoi taas tuntea itsensä ihmiseksi.
Ei, ei tämä ole kissa-allergiaa! En salli sen olevan.
Ei, ei tämä ole kissa-allergiaa! En salli sen olevan.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Kuulumisia
Tein tänään syntiä ja tuhlasin viimeiset appiukolta ilmaiseksi saamistamme extra high guality -koivuklapeista saunan lämmittämiseen. Sinne nyt olisi välttänyt kehnompikin tavara, kuten syksyllä pilkkomani vieläkin liian kosteat lehtikuuset, jotka ovat aikoinaan toimittaneet uittopuomin virkaa täkäläisessä kanavassa ja jotka lojuivat valmiiksi sopivaan mittaan sahattuina tuolla tontin perällä (tai oikeastaan jo naapurin puolella), kun tämän talon ostimme. Mutta synti se on se pienikin synti, ja kyllä nyt lämpenee sauna hyvin!
Ai niin! Kustu-setä ajatteli tehdä itselleen uudet turkisrukkaset. Ja koska teen kaiken pieteetillä (lue: juosten kusten), aloitin hankkimalla pari kissanpentua. Mutta sitten huomasin, että ne ovatkin niin söpöjä, ettei niitä nyt rukkasiksi voi uhrata. Stackarns lilla kattungar. Saavat jäädä nurkkiin pyörimään.
Ai niin! Kustu-setä ajatteli tehdä itselleen uudet turkisrukkaset. Ja koska teen kaiken pieteetillä (lue: juosten kusten), aloitin hankkimalla pari kissanpentua. Mutta sitten huomasin, että ne ovatkin niin söpöjä, ettei niitä nyt rukkasiksi voi uhrata. Stackarns lilla kattungar. Saavat jäädä nurkkiin pyörimään.
torstai 6. maaliskuuta 2008
Tehoja puheeseen
Päivän lehdessä oli höpöhöpöjuttu kieleemme viime vuonna tarttuneista uudissanoista. Eräs artikkelissa mainituista sanoista on kaksneljäseiska, jolla tarkoitetaan ympärivuorokautista toimintaa.
Uudissanoilla haetaan puheeseen tehokkuutta ja erottuvuutta, enemmän tunnepitoisuutta. Mainittu kaksneljäseiska muistuttaa tyyliltään Raptori-yhtyeen 1990-luvun alussa kappaleessa Karvanoppaelvis tehokeinona käyttämää uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi kolmeviisseiskaa!"
Minä en tiedä pyssyistä juuri mitään, mutta minun lapsuudessani juuri mainittu .357 Magnum oli synonyymi tehokkaimmalle mahdolliselle käsiaseelle. Samoin nuorena paljon ja hartaasti pelaamassani Jagged Alliancessa (ja nimenomaan siinä ensimmäisessä, alkuperäisessä versiossa, jossa vallataan Metaviran saarta) tuo mainittu tussari oli tavoiteltu vehje. Ja jos nyt näin tehokas pyssy mainitaan, niin onhan se sanomattakin selvää, että puheeseen tulee täysin uutta puhtia.
Ehkä juuri siksi myös kaksneljäseiska kuulostaa dynaamisemmalta ja nykyaikaisemmalta kuin ympärivuorokautinen. Tulee selväksi, että puhujalla todella menee lujaa vuorokauden jokaisena tuntina ja viikon jokaisena päivänä. (Kuvitelkaa yllä mainittu Raptori-lainaus ilman tehokasta uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi käsiaseen luodin." Aika latteaa.) Ei siis mikään ihme, että uudissanoja käytetään.
Palaan asiaan, kun joku keksii käyttää uudissanaa neljäkuusseiska.
Uudissanoilla haetaan puheeseen tehokkuutta ja erottuvuutta, enemmän tunnepitoisuutta. Mainittu kaksneljäseiska muistuttaa tyyliltään Raptori-yhtyeen 1990-luvun alussa kappaleessa Karvanoppaelvis tehokeinona käyttämää uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi kolmeviisseiskaa!"
Minä en tiedä pyssyistä juuri mitään, mutta minun lapsuudessani juuri mainittu .357 Magnum oli synonyymi tehokkaimmalle mahdolliselle käsiaseelle. Samoin nuorena paljon ja hartaasti pelaamassani Jagged Alliancessa (ja nimenomaan siinä ensimmäisessä, alkuperäisessä versiossa, jossa vallataan Metaviran saarta) tuo mainittu tussari oli tavoiteltu vehje. Ja jos nyt näin tehokas pyssy mainitaan, niin onhan se sanomattakin selvää, että puheeseen tulee täysin uutta puhtia.
Ehkä juuri siksi myös kaksneljäseiska kuulostaa dynaamisemmalta ja nykyaikaisemmalta kuin ympärivuorokautinen. Tulee selväksi, että puhujalla todella menee lujaa vuorokauden jokaisena tuntina ja viikon jokaisena päivänä. (Kuvitelkaa yllä mainittu Raptori-lainaus ilman tehokasta uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi käsiaseen luodin." Aika latteaa.) Ei siis mikään ihme, että uudissanoja käytetään.
Palaan asiaan, kun joku keksii käyttää uudissanaa neljäkuusseiska.
Sitten kun meillä on varaa...
Sana sinkku on jo kaikkien vanha tuttu. Ennen vanhaan se tarkoitti single-levyä. Sitäkin aiemmin se tarkoitti samaa kuin kinkku (lainattu suoraan ruotsin šinka-lausunnasta). Nykyään se tarkoittaa yksin elävää aikuista. Kuulemma sana on lyhenne ilmauksesta single income, no kids.
Eipä siinä mitään, pari vuotta sitten törmäsin Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän sanaan dinkku, jonka Itkonen antaa ymmärtää olevan jonkun muun kuin hänen keksimänsä. Tämä sana on lyhenne ilmauksesta double income, no kids. Puhutaan siis markkinamiehen unelmasta, työssäkäyvästä pariskunnasta, jonka rahat eivät hupene lapsiin ja jolla siksi on varaa hassata turhuuksiin.
Kehittelin tuolloin pari uutta samaa henkeä noudattelevaa termiä. Näistä sitku kuvastaa tämänhetkistä elämäntilannettani. Sana on lyhenne ilmauksesta single income, two kids, ja tämä ei rajoitu vain yksinhuoltamiseen. Toisin kuin hetimullekaikkinyt-elämässä, sitku-elämässä kaikki tapahtuu joskus myöhemmin, sitku se on mahollista. Sitku saa rahaa.
Mutta jos elämäntilanne on no income, two kids, on koko elämä yhtä nitkuttelua.
Eipä siinä mitään, pari vuotta sitten törmäsin Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän sanaan dinkku, jonka Itkonen antaa ymmärtää olevan jonkun muun kuin hänen keksimänsä. Tämä sana on lyhenne ilmauksesta double income, no kids. Puhutaan siis markkinamiehen unelmasta, työssäkäyvästä pariskunnasta, jonka rahat eivät hupene lapsiin ja jolla siksi on varaa hassata turhuuksiin.
Kehittelin tuolloin pari uutta samaa henkeä noudattelevaa termiä. Näistä sitku kuvastaa tämänhetkistä elämäntilannettani. Sana on lyhenne ilmauksesta single income, two kids, ja tämä ei rajoitu vain yksinhuoltamiseen. Toisin kuin hetimullekaikkinyt-elämässä, sitku-elämässä kaikki tapahtuu joskus myöhemmin, sitku se on mahollista. Sitku saa rahaa.
Mutta jos elämäntilanne on no income, two kids, on koko elämä yhtä nitkuttelua.
maanantai 3. maaliskuuta 2008
Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata
Viestintäministeri Suvi Lindénin muistoksi kerätty adressi on ehtinyt kasvaa jo yli 13 000 allekirjoituksen kokoiseksi. Hänen eroaan vaatii julkisesti jo yli kolme kertaa enemmän ihmisiä, kuin häntä viime eduskuntavaaleissa kehtasi vaalisalaisuuden turvin äänestää.
Ja mitä tekee viestintäministeri Lindén, kun häntä arvostellaan julkisesti? Tokaisee, että hänen arvostelijansa eivät taida tietää, mistä puhuvat. Ei taida ministeri itse tietää, mistä puhuu.
Sen sijaan, että sensuurilistan ongelmia korjattaisiin, panoksia pelissä kovennetaan. Nyt poliisi uhkailee jo sensuuria kritisoivien lapsiporno.info-sivujen peilaajia seuraamuksilla. Teknillinen korkeakoulu on ottanut varoituksen todesta ja sulkenut erään opiskelijansa peilauksen siinä pelossa, että koko yliopiston sivut joutuisivat sensuurilistalle.
Niin, eihän siinä mitään uutta ole, että vallantunteensa sokaisemat hallitsijat menettävät suhteellisuudentajun, muuttuvat vainoharhaisiksi, torjuvat kaiken kritiikin ja usuttavat poliisin toisinajattelijoiden perään. Näin tapahtuu maailman sivu. Eikä tarvitse mennä edes maantieteellisesti kovin kauas, palataan vain ajassa runsaan sadan vuoden päähän.
Vuonna 1899 Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II julkaisi Helmikuun manifestina tunnetun julistuksen, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa. Manifestia vastaan kerättiin Suomessa suuri adressi, jonka allekirjoitti puoli miljoonaa ihmistä. Adressi toimitettiin keisarille, mutta mitä teki keisari? Hän ei edes ottanut lähetystöä vastaan. Voin oikein kuvitella, miten keisari tuona maaliskuisena päivänä jupisi itsekseen: "Minun arvostelijani eivät taida tietää, mistä puhuvat."
Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin keisari sai surmansa vallankumouksen jälkimainingeissa. Meille riittäisi pelkästään se, että ministeri Lindén myöntäisi kritiikin ja jättäisi seuraajalleen henkisenä perintönä velvoitteen poistaa sensuurin.
Ja mitä tekee viestintäministeri Lindén, kun häntä arvostellaan julkisesti? Tokaisee, että hänen arvostelijansa eivät taida tietää, mistä puhuvat. Ei taida ministeri itse tietää, mistä puhuu.
Sen sijaan, että sensuurilistan ongelmia korjattaisiin, panoksia pelissä kovennetaan. Nyt poliisi uhkailee jo sensuuria kritisoivien lapsiporno.info-sivujen peilaajia seuraamuksilla. Teknillinen korkeakoulu on ottanut varoituksen todesta ja sulkenut erään opiskelijansa peilauksen siinä pelossa, että koko yliopiston sivut joutuisivat sensuurilistalle.
Niin, eihän siinä mitään uutta ole, että vallantunteensa sokaisemat hallitsijat menettävät suhteellisuudentajun, muuttuvat vainoharhaisiksi, torjuvat kaiken kritiikin ja usuttavat poliisin toisinajattelijoiden perään. Näin tapahtuu maailman sivu. Eikä tarvitse mennä edes maantieteellisesti kovin kauas, palataan vain ajassa runsaan sadan vuoden päähän.
Vuonna 1899 Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II julkaisi Helmikuun manifestina tunnetun julistuksen, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa. Manifestia vastaan kerättiin Suomessa suuri adressi, jonka allekirjoitti puoli miljoonaa ihmistä. Adressi toimitettiin keisarille, mutta mitä teki keisari? Hän ei edes ottanut lähetystöä vastaan. Voin oikein kuvitella, miten keisari tuona maaliskuisena päivänä jupisi itsekseen: "Minun arvostelijani eivät taida tietää, mistä puhuvat."
Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin keisari sai surmansa vallankumouksen jälkimainingeissa. Meille riittäisi pelkästään se, että ministeri Lindén myöntäisi kritiikin ja jättäisi seuraajalleen henkisenä perintönä velvoitteen poistaa sensuurin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)