Näytetään tekstit, joissa on tunniste kyynisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kyynisyys. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. toukokuuta 2008

Se oli silloin joskus...

Tämä biisi soi taas päässä, ja siitä tulee ihan nuoruus mieleen. Se vuoden 1996 kesä, kun kaikki tuntui vielä menevän putkeen. Hengailin puolituttujen kanssa — totta, joskus jopa minä olen tehnyt sellaista — ja viljelin luovuuttani. Katselin televisiosta silloiselta NBC Super Channelilta pörssikurssien vilinää ja mietin, mikä loistava tulevaisuus minua odottaisi.

Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).

Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.

Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.

Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.

Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.

Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Vaihtaisin montakin päivää pois

Kaikki tietävät tilanteen. Joku kolhuja kokenut kertaa mennyttä elämäänsä ja toteaa lopuksi, että päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois. Voi jumantsukka mikä klisee!

Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.

Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.

Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.

Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.

Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.

Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Ajanhallinnan pitkä oppimäärä

Kaiken maailman vetelykset jaksavat aina ihastella sitä, miten pienten lasten vanhemmat ovat niin paljon tehokkaampia ajankäytössään ja hallitsevat kuin luonnostaan ajanhallinnan ja monien tehtävien tekemisen samaan aikaan.

Paskan marjat. Mitä pidempään olen pienten lasten vanhempana ollut, sitä tehottomammaksi ajankäyttöni on tullut. Ennen lapsia rykäisin vaikka minkälaisia huippusuorituksia vaikka kuinka tiukalla aikataululla, eikä tehokkuudessani ollut mitään ongelmia. Nykyään lähinnä lorvin tekemättä mitään järkevää. Kaikki aika valuu turhaan vätystelyyn, ei minkään erityisen tekemiseen, rauhallisemman hetken odotteluun.

Oi niitä aikoja, kun vielä sain jotain aikaiseksi. Niistä ei voi enää kuin unelmoida. Ennen minäkin mittasin aikaa tunneissa ja päivissä, nykyään lähinnä viikoissa ja kuukausissa. Bloginpitokin on jäänyt hyvin satunnaiseksi, kun en täällä kodin kohelluksessa osaa löytää sellaista rauhaa, että pystyisin muodostamaan kokonaisia järkeviä ajatuksia. Tästäkin kirjoituksesta tuli aivan huono ja keskeneräinen, vaikka ajatuksessa oli jopa jotain ideaakin.

Lopetanpa ennen kuin tulen kirjoittaneeksi enempää huonoa tuubaa.

lauantai 22. maaliskuuta 2008

Se on vain elinkautinen


(Lauletaan Väliaikaisen sävelellä.)

Elo ihmisen huolineen ja murheineen,

Se on vain elinkautinen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain elinkautinen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain elinkautinen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain elinkautinen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

perjantai 29. helmikuuta 2008

Ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa

Pari hajanaista havaintoa vain.

Tuli tuossa vaimon kanssa ohimennen puhetta politiikasta, kun hän sattui huomaamaan viime päivinä virinneen kiinnostukseni nettisensuurin vastustamiseen. Niin, minulla tosiaan on poliittista taustaa. Tiedän, että politiikka voi viedä mennessään niin, että muulle elämälle ei jää sijaa.

Vaimo tähän, että politiikkaa ei ilmeisesti voi tehdä vain järjellistä määrää. Kuulemma kaikki politiikassa ja aktivismissa mukana olevat ihmiset, jotka hän tuntee, suhtautuvat asiaan uskonnollisen hurmoksen tavoin ja ovat ajautuneet kokonaan politiikan lumoihin.

Mutta niinhän se asia taitaa ollakin. Miksi ihmiset ovat politiikassa? Esimerkiksi siksi, että he kuvittelevat saavansa sitä kautta ystäviä. Niin kuvittelin minäkin. He kuvittelevat, että voivat vaikuttaa johonkin. Niin kuvittelin minäkin. He kuvittelevat olevansa menestyksekkäitä, kun kaikki kaverit taputtelevat selkään. Niin kuvittelin minäkin.

Paskat, ei se näin ole. Tämä on pelkkää lumoa, sen huomaa kyllä aikanaan, jos pysähtyy sitä tarkastelemaan. Okei, jotakuta voi onnistaa ja voi päästä vaikka ministeriksi asti, mutta huipulla on ahdasta. Ystäviä? Pyh, he ovat kiinnostuneita sinusta vain siksi, kun sinä teet politiikkaa ja heidän ei sen vuoksi tarvitse tehdä sitä ihan niin paljon. Menestystä? Joo, omassa kaveripiirissä. Oman puolueen ulkopuolella kukaan ei huomaa mitään. Vaikutusvaltaa? Vain unissasi. Mutta lumo on aina olemassa, ja tämä lumo vetää ihmiset politiikkaan ja vie heidät kokonaan.

Toinen hajanainen havainto tulee tiedeyhteisöstä. Opiskeluaikana kävi hyvin selväksi se, että Wikipediaan viittaaminen tieteellisessä tekstissä ei ole suotavaa. Yleisesti luullaan perustelun tälle olevan sen, että Wikipediaa vapaana tietosanakirjana pääsee muokkaamaan kuka tahansa eikä tietojen oikeellisuudesta näin ollen voi olla takeita. On se tavallaan näinkin, mutta kyllä sitä tieteellisenäkin tekstinä julkaistaan paljon sellaista, jonka tietojen oikeellisuudesta ei voi olla takeita. Parhaimmillaankin on kyse vertaisarvioinnista, jossa kaksi saman alan tutkijaa arvioi tekstin. Pahimmillaan kukaan ei arvioi tekstiä etukäteen, paitsi kirjoittaja. (Sitä paitsi tiedän kokemuksesta, että myös vertaisarvioinnista pääsee läpi sellaista diibadaabaa, että sen oikeellisuudesta ei ole takeita.)

Asiaa pidempään mietittyäni olen päätynyt siihen, että syy Wikipedian karsastamiseen tiedeyhteisöissä on tunnustuksen antamisen vaikeus. Kyllä, tiedeyhteisössäkin on nokkimisjärjestys, joka pelaa ystävien, menestyksen ja vaikutusvallan voimin. Ne, joihin viitataan paljon, nousevat tämän viittaamisen myötä nokkimishierarkiassa ylemmäs, auktoriteettien asemaan. Ja däts it! Wikipediaan viittaaminen on huonoa siksi, että siitä ei tule kunniaa kenellekään, sillä eihän Wikipedian artikkeleista voi kiittää ketään tiettyä henkilöä. Sellainen viittaus on ihan joutava, senkin tilan tieteellisessä tekstissä, jossa pitää välttää joutokäyntiä, voisi käyttää viittaamaan johonkin tiedettyyn nimeen!

Luomugenuiinit

Ajattelin tässä ohimennen, että jos sittenkin vaihtaisin alaa. Voisin ruveta vaikka turkistuottajaksi. Tekisin tällä tavalla tilit selviksi menneisyyteni kanssa: siirtyisin turkisten vastustamisesta voittajien puolelle.

Kasvattaisin genuiineja luonnonmukaisin menetelmin ja myisin genuiiniturkiksia hyvään hintaan. Ja siihen asti, kunnes genuiiniviljelmäni alkaisivat tuottaa satoa, elelisin herroiksi maataloustuilla. Myöntääköhän EU genuiininkasvattajille hyvätkin tuet?

torstai 12. heinäkuuta 2007

Feissaajat

Eihän niiltä riesoilta voi välttyä enää edes täällä maakunnissa. Kävelykadun ja bussikadun risteyksestäkään ei enää huvita kävellen kulkea, kun niitä parveilee siellä päin aina. Ja ovat mokomat pesiytyneet nyt jo yliopistollekin.

Onko minulla hetki aikaa? Voi ollakin, mutta heille valehtelen. Olenko sitten kyyninen paska, kun en ikinä pysähdy juttelemaan? No, kyyninen ainakin näin nykyään. En jaksa enää kiinnostua maailmanparantamiskeskusteluista.

Mutta eiväthän he lopulta pyydä keskustelua ja mielipiteitä, he pyytävät rahaa. Ja enkös minä, hyvin toimeentuleva akateemikko vasta olekin kyyninen paska, kun en voi antaa pientä summaa hyvään tarkoitukseen!

Vaan mistä minä voin tietää, että tarkoitus on hyvä? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että jonkin järjestön toiminta voitaisiin tuosta noin vain tuomita joko hyväksi tai pahaksi. Joskus ihmiset, jotka tahtovat tehdä hyvää, aiheuttavatkin toiminnallaan enemmän vahinkoa. Joskus taas voi käydä jopa päin vastoin (ja sekös harmittaisikin, mutta eipä puututa siihen). Enkä minä halua käyttää rahojani toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne.

No niin, käytänhän minä jatkuvasti rahaa sellaiseen toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne. En minä ruokakaupassa joka ikisen purkin eettisyyttä funtsi (vaikka aika monen kylläkin). Siinä on kuitenkin se pointti, että minä itse hyödyn tällaisesta rahankäytöstä: saan paitsi hyödyllisiä tavaroita myös sellaisia tavaroita ja palveluita, jotka tuottavat mielihyvää (jätetään nyt huomiotta sellaiset maksut, jotka eivät tuota mielihyvää mutta jotka on kuitenkin pakko maksaa).

Voisinhan minä sitten antaa rahojani hyväntekeväisyyteen vaikka saadakseni itselleni mielihyvää, ajattelee nyt joku. Vaan sepä se — jos minä en kerran tiedä, onko jonkin järjestön toiminnasta lopulta enemmän hyötyä vai haittaa, ei mieltäni kalvava epävarmuus salli minun saada tällaisesta rahankäytöstä mielihyvää. Että unohdetaan vaan suosiolla ne varainhankintayritykset minun kohdalla.

Okei, okei, näin paljon duubaduubaa suhteellisen itsestäänselvästä aiheesta. Pahinta tässä feissaajailmiössä on kuitenkin se, että sitä ei oikein saa julkisesti kritisoida. Joka tuutissa raportoidaan, miten kivaa on, kun kadulla reippaat nuoret pysäyttävät ja houkuttelevat mukaan hyvään toimintaan. Poikkitelaisen sanan lausuminen tulkittaisiin kyynisyydeksi, ilkeämielisyydeksi ja punaniskaisuudeksi (tai miksei vaikka äijämäisyydeksi, sehän on niin hemmetin muodikastakin nykyään, ja äijähän ei maailmaa paranna). Kuka nyt jaksaisi sellaisia leimoja osakseen saada, helpommalla pääsee, kun vaihtaa kadun toiselle puolelle ja välttelee katsekontaktia, kun feissaajia osuu kohdalle.

Siihenhän se johtaa, kun asiat nähdään mustavalkoisina. Ajatellaan, että jos et ole puolellani, olet vastapuolella. Voi jumankavita.