Feissaajat

Eihän niiltä riesoilta voi välttyä enää edes täällä maakunnissa. Kävelykadun ja bussikadun risteyksestäkään ei enää huvita kävellen kulkea, kun niitä parveilee siellä päin aina. Ja ovat mokomat pesiytyneet nyt jo yliopistollekin.

Onko minulla hetki aikaa? Voi ollakin, mutta heille valehtelen. Olenko sitten kyyninen paska, kun en ikinä pysähdy juttelemaan? No, kyyninen ainakin näin nykyään. En jaksa enää kiinnostua maailmanparantamiskeskusteluista.

Mutta eiväthän he lopulta pyydä keskustelua ja mielipiteitä, he pyytävät rahaa. Ja enkös minä, hyvin toimeentuleva akateemikko vasta olekin kyyninen paska, kun en voi antaa pientä summaa hyvään tarkoitukseen!

Vaan mistä minä voin tietää, että tarkoitus on hyvä? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että jonkin järjestön toiminta voitaisiin tuosta noin vain tuomita joko hyväksi tai pahaksi. Joskus ihmiset, jotka tahtovat tehdä hyvää, aiheuttavatkin toiminnallaan enemmän vahinkoa. Joskus taas voi käydä jopa päin vastoin (ja sekös harmittaisikin, mutta eipä puututa siihen). Enkä minä halua käyttää rahojani toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne.

No niin, käytänhän minä jatkuvasti rahaa sellaiseen toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne. En minä ruokakaupassa joka ikisen purkin eettisyyttä funtsi (vaikka aika monen kylläkin). Siinä on kuitenkin se pointti, että minä itse hyödyn tällaisesta rahankäytöstä: saan paitsi hyödyllisiä tavaroita myös sellaisia tavaroita ja palveluita, jotka tuottavat mielihyvää (jätetään nyt huomiotta sellaiset maksut, jotka eivät tuota mielihyvää mutta jotka on kuitenkin pakko maksaa).

Voisinhan minä sitten antaa rahojani hyväntekeväisyyteen vaikka saadakseni itselleni mielihyvää, ajattelee nyt joku. Vaan sepä se — jos minä en kerran tiedä, onko jonkin järjestön toiminnasta lopulta enemmän hyötyä vai haittaa, ei mieltäni kalvava epävarmuus salli minun saada tällaisesta rahankäytöstä mielihyvää. Että unohdetaan vaan suosiolla ne varainhankintayritykset minun kohdalla.

Okei, okei, näin paljon duubaduubaa suhteellisen itsestäänselvästä aiheesta. Pahinta tässä feissaajailmiössä on kuitenkin se, että sitä ei oikein saa julkisesti kritisoida. Joka tuutissa raportoidaan, miten kivaa on, kun kadulla reippaat nuoret pysäyttävät ja houkuttelevat mukaan hyvään toimintaan. Poikkitelaisen sanan lausuminen tulkittaisiin kyynisyydeksi, ilkeämielisyydeksi ja punaniskaisuudeksi (tai miksei vaikka äijämäisyydeksi, sehän on niin hemmetin muodikastakin nykyään, ja äijähän ei maailmaa paranna). Kuka nyt jaksaisi sellaisia leimoja osakseen saada, helpommalla pääsee, kun vaihtaa kadun toiselle puolelle ja välttelee katsekontaktia, kun feissaajia osuu kohdalle.

Siihenhän se johtaa, kun asiat nähdään mustavalkoisina. Ajatellaan, että jos et ole puolellani, olet vastapuolella. Voi jumankavita.