Sosiaalinen kummajainen, jolla on pakko-oireita

Oli tuossa eilen juttua lastentarhanopettajien, erityislastentarhanopettajien ja psykologin kanssa tuon esikouluikäisemme sosiaalistumisvaikeuksista. Sinällään on liikuttavaa huomata, että järjestelmä ei vielä olekaan täysin mätä, että näihin ongelmiin todella halutaan puuttua kunnan piikkiin.

Entistä liikuttavammaksi asian tekee se, että poikani on ihmisenä hämmästyttävän samanlainen kuin minä olin jo hänen ikäisenään ja monilta osin olen edelleen. Olemme samalla tavalla tiedollisesti päteviä ja tiedonjanoisia, mutta sosiaalisesti täysin toivottomia. Kärsimme samanlaisista pakkoliikkeistä, emme osaa puhua itsellemme tärkeistä asioista. Voisi meitä myös pelimiehiksi kutsua — jos nyt ihan oikein ymmärretään pelit vaikka lauta- ja konsolipeleiksi eikä miksikään pelehtimiseksi.

Mutta jokin tässäkin hommassa häiritsee. Tuntuu, että meidänlaisiamme ihmisiä ei kukaan osaa ymmärtää. Nähtävästi pyrkimystä kuitenkin on, kun niin monen asiantuntijan palveluita tarjotaan, mutta onnistutaanko siinä silti? Jokainen asiantuntija näkee meidän kaltaiset oman erikoisosaamisensa näkökulmasta, mutta kokonaisuutta ei tunnu hiffaavan kukaan. Ja nimenomaan hiffaavan, ei sen nyt niin ylivoimaista luulisi olevan.

Pakko-oireet ja niiden syiden etsintä

Otetaan esimerkiksi nuo pakkoliikkeet. Niiden kuuluvimpia oireita minulla ja pojallani ovat erilaiset kurkku- ja räkimisäänet. Niitä on vaikea selittää, mutta tiedän vain, että en pysty olemaan käyttämättä kurkkuani. Milloin vedän räkää sisääni, milloin selvitän kurkkuani, milloin nieleskelen, milloin muuten vain pullistelen kieltä, kurkun lihaksia ja leukaperiä. Koska kurkkuoireet ovat se, mitä ulkopuolinen asiasta huomaa, hän totta kai luulee vian olevan kurkussa. Mutta kun se ei ole. On minunkin kurkkuani tongittu ja risojani leikelty lapsena, mutta ei siitä mitään apua ole ollut. Samoista oireista kärsin edelleenkin. Siksi olen varsin epäileväinen, kun pojalleni ehdotetaan esim. foniatrin konsultaatiota.

Tämän lisäksi pojallani on änkytysongelma. Se tuli yhtäkkiä tuossa kesällä, ja sellaista on ollut aiemminkin, mutta se on mennyt ohi. Minä näen sen hyvin selvästi osana näitä samoja pakko-oireita (niin näkee myös vaimoni), joten osaan odottaa, että änkytys voi hyvinkin lakata kuin seinään minä päivänä tahansa. Siksi vähän epäilyttää, onko puhe- ja toimintaterapioista tässä yhteydessä apua, kun pojan ongelmat eivät ole puheen tuottamisessa tai sanojen muodostamisessa, vaan vain siinä, että hänellä on pakottava tarve änkyttää ja toistaa samoja lauseenalkuja monta kertaa (ja aloittaa lauseet aina samoilla johdantomantroilla, jotka ovat tämänkaltaisia: "isikissa isikissa hoi, kiinnostaako tietää, että että että...").

Mutta nuo ovat pakko-oireiden selvimmin havaittavat ilmenemismuodot. Eivät ne kuitenkaan tuohon rajoitu. Tämän lisäksi minulla on pakko-oireita käytännössä kaikissa lihaksissa. Ei tietenkään koko ajan kaikissa, vaan sekin vaihtelee, milloin missäkin. On vain pakko nykiä lihaksia, oikoa raajoja ja sormia ja jännittää niitä päämäärättömästi. Kaiken huipuksi pakko-oireisiini lukeutuu myös tarve muljautella silmiä. En nyt näin suoralta kädeltä osaa sanoa, kuinka paljon pojallani on tämänkaltaisia pakko-oireita, sillä nämä ovat äänettömiä, eikä niitä usein edes näe päälle. Minunkin kohdallani ne huomaa lähinnä vaimoni, kun makaamme sängyssä kiinni toisissamme. Sen sijaan pojallani on ajoittain pakottavaa tarvetta raapia ihoaan niin paljon, että se menee rikki. Tämä voi toisaalta olla aistiyliherkkyyden ilmentymää, sillä onhan tässä aistiyliherkkyyskin nostettu esille (tunto-, kuulo- ja makuaistin osalta), ja ainakin itse tunnistan tuon tuntoaistin kohdalla tietynlaista yliherkkyyttä kevyelle kosketukselle.

Kokonaisuudessaan tarkasteltuna arvelisin itse (ilman minkäänlaista lääketieteellistä tai psykologista asiantuntemusta), että tämänkaltaisten pakko-oireyhtymien taustalla on jokin neurologinen ongelma. Kukaan muu ei tosin ole koskaan edes nostanut tätä ajatusta esille. Tässä kohtaa on ehkä syytä täsmentää vielä sen verran, että minun pakko-oireistani ei lapsena tutkittukaan muuta kuin noita hengitystieoireita, enkä ole aikuisiällä itse hoitoon hakeutunut. Toisin sanoen ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa olisi voinut esim. lääkäriltä kysyä tästä neurologisperäisyydestä. Mutta nyt, kun poikani on sosiaalihuollon rattaisiin lykätty, olisi ehkä paikallaan jossain yhteydessä kysyä tästäkin mahdollisuudesta.

Sosiaalistumisen vaikeus ja väärinymmärrysten kierre

Varsinaisesti minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa pakko-oireista, vaan persooniamme oleellisemmin kuvaavasta sosiaalistumisvaikeudesta. Nuo mainitut asiantuntijat näkevät asian niin, että poikamme ei ole vielä oppinut, miten kavereiden kanssa pitäisi leikkiä. Minä kuitenkin näkisin asian hieman eri tavalla, nimittäin niin, että tämänkaltainen ihminen ei edes kunnolla voi oppia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyllä, lähes 25 vuotta, päiväkodista asti, sitä on tullut itsekin opeteltua, enkä osaa vieläkään tulla toimeen ihmisten kanssa. Lopputulos on se, että hakeuduin työhön, jossa minun ei käytännössä tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä muutoin kuin sähköpostin välityksellä, enkä tavallisesti (siis internetin ulkopuolella) tapaa muita kuin oman perheeni ja appivanhempani, jotka tuossa naapurissa sattuvat asumaan.

Ja tällaista sosiaalistumisen vaikeutta on hyvin hankala selittää kenellekään, sillä kaikki muut tuntuvat olettavan, että kyllähän sitä sosiaalista kanssakäymistä oppii, kun vaan ryhmässä on. Ei se ihan niin yksinkertaista kuitenkaan meidän kaltaisillemme ole. Ja koska kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän, on hyvin vaikea saada ulkopuolista apua. Sekin tekee tästä entistä liikuttavampaa, kun poikani, joka kärsii samoista ongelmista, on huomattu, ja hänelle tarjotaan apua.

Minun lapsuudessani ei kukaan tainnut tätä huomata, ainakaan minä en huomannut, että olisi huomattu (ehkä sekin on vain sosiaalista kyvyttömyyttäni, jos en edes huomaa sellaista). Minunkin isäni esimerkiksi elää siinä uskossa, että ainahan minä pärjäsin, vaikka jouduin vaihtamaan koulua niin usein (kun meidän hyväkkäiden oli muutettava koko ajan). Todellisuudessa en pärjännyt yhtään. Mutta se ei näkynyt ulospäin. Nyt siis pojalleni tarjotaan apua, ja toivon mukaan tästä avusta on hyötyä, ettei hänen tarvitse kärsiä sitä kaikkea, mitä minä olen tämän vuoksi joutunut kärsimään. Hänellä on tosiaan puolellaan se etu, joka minulta puuttui: hänen vanhempansa ymmärtävät häntä ja tietävät tarkalleen, mistä on kyse.

Mutta kun minulla on vähän sellainen tuntuma, että suurin osa teistä lukijoistakaan ei nyt yhtään ymmärrä, minkälaisesta ongelmasta minä todellisuudessa puhun, niin yritän tässä nyt seuraavaksi vähän tarkemmin eritellä tätä prosessia. Eli kun sosiaalistuminen ei onnistu, on huomiota haettava käytöshäiriöillä. Itse näkisin asian seuraavalla tavalla:

1. Henkilö janoaa hyväksyntää, jota hän yleensä saa liian vähän. Häntä ei pyydetä leikkiin tai muuhunkaan porukkaan, eikä hän itse tiedä, miten siihen pääsee mukaan.
2. Ymmärretyksi tuleminen on hyväksynnän edellytys.
3. Väärinymmärrys on osoitus hyväksynnän mahdottomuudesta. => Henkilö pyrkii välttämään väärinymmärryksiä.
4. Henkilö tulee lähes kaikessa väärinymmärretyksi (ja tämä on jotain mystistä, sillä näin oikeasti tapahtuu, mutta mistä hitosta se oikein voi johtua?). => Henkilö pyrkii välttämään kontakteja, koska niissä syntyy väärinymmärryksiä.
5. Mutta ongelma onkin siinä, että henkilö kaikesta huolimatta haluaa kontakteja, janoaa seuraa. => Henkilö peittää todellisen minuutensa, jotta se ei väistämättömän väärinymmärryksen hetkellä saa kolhuja.
6. Tästä tulee pysyvä tapa, ja syntyy väärinymmärrysten kierre. Henkilö antaa tarkoituksella kysyttäessä harhaanjohtavia kuvauksia teoistaan ja ajatuksistaan, jotta hänen todelliset tekonsa ja ajatuksensa eivät tulisi torjutuksi.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Miten on, lukijat, tunnistatteko itsessänne tai lähipiirissänne muita samankaltaisia ihmisiä? Olisi nimittäin mukava tietää, kuinka paljon meikäläisiä on, sillä olo on varsin yksinäinen. Eihän tällaisia sosiaalisia hylkiöitä missään tapaa, kun kaikki varmasti nuhjaavat yksinään näine ongelmineen. Ja onko tällaiselle oireyhtymälle olemassa jotain yleisempää nimitystä (vaikka diagnoosia, jos nyt näin nykyaikaisesti halutaan ajatella)?

Ja mikä siinä on, että meikäläisiä ei ymmärretä? Että kukaan ei halua meikäläisten seuraa — toisin sanoen kukaan ei tee meille sosiaalisia aloitteita, vaan meidän on aina oltava aloitteentekijä, se, joka mukautuu muiden sääntöihin. Se on nimittäin aika raskasta ja panee miettimään, onko tällaisilla ihmisillä edes yhteiskunnallista oikeutta olla olemassa.

(MUOKS 4.10. klo 23.05) Täydensin kirjoitusta jatko-osalla, käy lukemassa sekin.

Se oli silloin joskus...

Tämä biisi soi taas päässä, ja siitä tulee ihan nuoruus mieleen. Se vuoden 1996 kesä, kun kaikki tuntui vielä menevän putkeen. Hengailin puolituttujen kanssa — totta, joskus jopa minä olen tehnyt sellaista — ja viljelin luovuuttani. Katselin televisiosta silloiselta NBC Super Channelilta pörssikurssien vilinää ja mietin, mikä loistava tulevaisuus minua odottaisi.

Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).

Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.

Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.

Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.

Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.

Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.

Tänne päin, täällä marssivat työläiset...

... sinä myös olet työläinen.

Noin runoili Bertolt Brecht joskus takavuosina, ja eikös tuostakin joku keksinyt jossain vaiheessa hienon tyäväinlaulun luikauttaa.

Niin, siitä minun piti tänään kirjoittamani. Eilen telkkarissa, tarkemmin sanottuna Voimalassa, keskusteltiin yhteiskuntaluokista Suomessa (ja heti Uralin perhosen jälkeen!). Sanalla luokka on tietenkin varsin marksilainen kaiku, ja mikäs siinä. Keskustelemassa olivat työväenluokasta akateemiseen maailmaan ponnistanut sekä akateemiseen sukuun syntynyt. Ja jälleen kerran tässä keskustelussa, kuten aina kaikissa yhteyksissä, missä luokkia tarkastellaan, tuotiin jotenkin korostuneesti esiin, miten työväenluokkaiset imevät jo äidinmaidossaan kyvyn sosiaalistua, toimia yhteisöllisesti, tutustua kaikkiin ja pitää huolta omistaan.

Paskan marjat, sanon minä! Mikä minä olen? Molemmat vanhemmistani ovat duunareita isolla deellä, isäni vielä isommalla. Olen juuri tällainen samanlainen työväenluokkaisesta taustasta akateemiseen maailmaan noussut yhteiskunnallinen kohokas, kuin kyseisessä ohjelmassa keskustelemassa ollut kulttuuriantropologikin. Ja olenko minä sosiaalinen? Osaanko toimia yhteisöllisesti? Kaikkea muuta.

Se ainut hyvä, mitä työväenluokkaisesta taustasta yleensä nousukkaat muistavat kehua, eli itsestäänselvä kyky yhteisöllistyä, minulta puuttuu. Olenko siis saanut mitään hyvää omasta luokkataustastani? Paha sanoa. Olen aina ollut ulkopuolinen työväenluokkaisissä piireissä. Myös silloin, kun toimin aktiivisesti vasemmistolaisissa järjestöissä, silloinkaan minä en kuulunut porukkaan — koska en osannut sosiaalistua, en tuntenut yhteisöllisyyttä. No olenko minä integroitunut akateemiseen maailmaan? Loppujen lopuksi en kovin hyvin. Näistä piireistä on ollut vaikea saada syvällisiä ihmissuhteita.

Ulkopuolinen kaikesta, niin, sekin tuli Voimalassa mainittua. Tämän kulttuuriantropologin mukaan kun luokista ei Suomessa oikein saa julkisesti puhua, kun virallisesti ollaan kaikki samanlaisia, niin yhteiskuntamme tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia ulkopuolisuuden kokemiseen, koska käytännössä kuitenkin huomaamme todellisuuden olevan sellainen, että ihmiset ovat erilaisia, vaikka heitä ei erilaisiksi saa tunnustaakaan.

Olenko minä sittenkin vain yksi monista, jotka tuntevat itsensä ulkopuoliseksi? Onko se vain yleistä illuusiota ja harhaa, että kaikki muut — etenkin kaikki muut työväenluokkaistaustaiset — ovat hirveän sosiaalisia ja yhteisöllisiä? Kaikki vain luullevat, että muilla on hirvittävän paljon menevämpi elämä, vaikka näin ei olisikaan. Ja tämän saman illuusion vuoksi hoetaan ulkoa opittua mantraa, että "kyllä joo, kyllä minä luokkataustani ansiosta olen oppinut tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja sosiaalistumaan ja yhteisöllistymään". Tätä mantraa hoetaan siksi, että voitaisiin kokea edes jotain hyvää omasta hävettävästä taustasta.

Niin, en tiedä. Kunhan vain ärsyttää se, että muilla menee paremmin kuin minulla. Saatana.