Tänään Kustu-setä näkee vaaleanpunaista.
Mainoslehdessä kaupiteltiin jälleen kerran "naisten työkalusarjaa". Siis sellaista vaaleanpunaista ja helmiäishohtoista salkkua, jossa on joukko huonolaatuisia, mutta vaaleanpunaisia työkaluja, joilla voi teoriassa suorittaa perinteisesti miehisiä työtehtäviä, kuten ruuvaamista ja naulaamista.
Joopatijoo, miksei ole "miesten työkalusarjoja"? Siis sellaisia siniharmaita tai työkoneenkeltaisia ja pahalle haisevalla mustalla kumilla koristeltuja tarvikesettejä, joilla voisi mukamas tehdä perinteisiä naisten töitä. Eihän tällä ajatuksella leikittely ole mitenkään enää uusi ajatus eikä edes omaa keksintöäni. Näin vanhemmiten sitä vaan ei aina enää jaksa olla kehityksen kärjessä, joten esittelen omia aivopierujani tässä nyt vähän jälkijunassa.
Väärän sukupuolen työkaluissahan oleellista on, että niillä ei pysty tekemään sitä työtä, johon ne on näennäisesti tarkoitettu. Kun epätoivoinen mies sitten epäonnistuu naisten töissä, voidaan säälivästi todeta, että eihän siitä mitään olisi tullutkaan. Sitten nainen voi pelastaa tilanteen kaivamalla esiin kunnon työkalut ja tekemällä työn yhdessä hujauksessa.
Miesten leivontasetti. Moottoroidusta, mustalla kumilla päällystetystä kaulimesta tarttuu pahaa makua taikinaan. Myös taikina tarttuu kaulimeen, ja tuloksena on vain sotkua. Tehoa väännetään kahvasta samaan tapaan kuin moottoripyörässä. Paineilmatoimiset piparimuotit. Pannaan taikinan päälle, tekniikka hoitaa taikinan leikkaamisen. Jos hoitaa. Vuotaa hydrauliikkaöljyä taikinaan.
Miesten vessaharja. Ladattava sähkövessaharja nylkyttää villimmin kuin paraskaan sähköhammasharja. Tekee enemmän sotkua kuin siivoaa.
Miesten pyykkisetti. Pyykkipojissa on mittarit, jotka ilmoittavat, kuinka suurella voimalla jousta painetaan auki. Jättävät mustia rasvatahroja pyykkiin. Pyykkinaruna on moottoripyörän ketjua. Pesuainemitassa on moottoroitu työnnin, joka tasaa kukkuramitat.
Miesten hiustenkuivain. Tunnetaan myös nimellä kuumailmapuhallin. Liian kuuma hiusten kuivaamiseen.
Miesten silitysrauta. Päällä istuttava, muistuttaa tiejyrää. Liian epäkäytännöllinen vaatteiden silittämiseen. Ei mahdu mihinkään säilöön.
Miesten ompelukone. V8-moottori. Pitää hirveää meteliä, kuluttaa paljon bensaa ja tuottaa paksua pakokaasua. Mukana tulee kuulosuojaimet. Neula on ainakin paksumpi kuin naapurilla. Paljon mittareita, joista voi tarkkailla koneen tehoja ja nopeutta. Itse vehkeellä ei tietenkään tee hevonvittuakaan.
tiistai 11. joulukuuta 2007
torstai 1. marraskuuta 2007
Uutta suomalaista sarjakuvataidetta
tiistai 31. heinäkuuta 2007
Tulevaisuus, jota ei tullutkaan
Silloin, kun Kustu-setä oli nuori, Porvoo oli vielä Porvoo. Nykyään siitä on kuoriutunut pääkaupunkiseudun lähiö. Minun Porvootani ei enää ole. Tämän saman saan huomata joka kerta, kun Porvoossa käyn.
Tosin nuorempana Kustu-sedällä ei ollut niin laajaa maailmankatsomusta, ja kaikkea katsottiin porvoonsinisten silmälasien läpi. Se oli sitä aikaa, kun paperikuvia vielä skannattiin tietokoneelle, kuten tuo viereinen. Tai itse asiassa skannattiin koulussa, kun eihän kellään nyt kotona skanneria ollut. Se oli sellaista lamanjälkeisen krapulan jälkeisen orastavan nousukauden haikean tulevaisuudenuskon aikaa. Se oli yksinkertaisten lauserakenteiden aikaa.
(Pyh, unohdetaan tuo viimeinen, kirjoitin sen tuohon vain tuomaan vähän särmää tekstiin.)
Mistä olinkaan kirjoittamassa... Niin, nuorena miehenä Porvoossa odotin tulevaisuudelta paljon. Lähinnä kai siksi, että silloisella nykyisyydellä ei ollut paljon tarjottavaa. Tai paljon ja paljon, mutta jotain puuttui — ihmissuhteet. Sen vähäisemmiksi ne eivät voineet käydä, ajattelin. Tästä voi vain nousta, luulin. Tärkein ystäväni oli Porvoo. Eivät kaupungin asukkaat, vaan itse kaupunki. Nykyään tämäkin ystävä on niin muuttunut, että en ole sitä enää tuntea.
Muistoissani Porvoo on edelleen jämähtänyt tuohon viime vuosituhannen idylliin (ei se varmaan kaikkien mielestä idylli ollut silloinkaan), ja jämähdyksenhän ymmärtää, kun en enää asu siellä. Aikaan, jolloin odotin tulevaisuudelta jotain. Jotain sellaista, mitä en sittemmin saanutkaan, vaikka paljon kaikkea olen saanutkin.
Silti tuntuu, että edelleen tämä jokin puuttuu. En tiedä, mitä se olisi. Tiedän vain, että se puuttuu. Ja jos sen saisinkin, tunnistaisinko sitä? Ehkä tunne jonkin puuttumisesta on viime kädessä pysyvä. Eivät vain Porvoo-muistoni ole jämähtäneet kymmenen vuoden taakse, vaan minä itsekin olen sinne jämähtänyt, nuorukaiseksi, joka odottaa tulevaisuudelta paljon mutta joka ei tiedä, mitä on odottamassa.
Kai se on jonkinlainen arvostus ja huomatuksi tuleminen, läheiset ihmissuhteet. Paljon niitä ei ollut silloinkaan, eikä niitä ainakaan enempää ole nytkään. Mutta se tulevaisuus, jota odotin, sen olisi pitänyt koittaa muutaman vuoden sisällä. Nyt noistakin muutamista vuosista on jo aikaa, mutta yhä vain odotan tulevaisuuden alkua, nuoresta aikuiseksi siirtymistä. Mitä minä silläkin nyt tarkoitan? Naimisissa olen ollut jo seitsemän vuotta, minulla on kaksi lasta, omakotitalo, asuntolainaa ja valtion virka (määräaikainen, tietenkin). Suunnilleen kaikki ne ulkoiset puitteet, joita elämässä voisi kuvitella tavoittelevansa, olen saanut.
Mutta sisällä on jotain sellaista tyhjää, jossa tämänpäiväisen kaltainen myrskytuuli aina tuivertaa. Enkä osaa sitä sanoiksi pukea. En osannut silloin, en osaa vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa osaan. Kun se koittaa.
Tosin nuorempana Kustu-sedällä ei ollut niin laajaa maailmankatsomusta, ja kaikkea katsottiin porvoonsinisten silmälasien läpi. Se oli sitä aikaa, kun paperikuvia vielä skannattiin tietokoneelle, kuten tuo viereinen. Tai itse asiassa skannattiin koulussa, kun eihän kellään nyt kotona skanneria ollut. Se oli sellaista lamanjälkeisen krapulan jälkeisen orastavan nousukauden haikean tulevaisuudenuskon aikaa. Se oli yksinkertaisten lauserakenteiden aikaa.
(Pyh, unohdetaan tuo viimeinen, kirjoitin sen tuohon vain tuomaan vähän särmää tekstiin.)
Mistä olinkaan kirjoittamassa... Niin, nuorena miehenä Porvoossa odotin tulevaisuudelta paljon. Lähinnä kai siksi, että silloisella nykyisyydellä ei ollut paljon tarjottavaa. Tai paljon ja paljon, mutta jotain puuttui — ihmissuhteet. Sen vähäisemmiksi ne eivät voineet käydä, ajattelin. Tästä voi vain nousta, luulin. Tärkein ystäväni oli Porvoo. Eivät kaupungin asukkaat, vaan itse kaupunki. Nykyään tämäkin ystävä on niin muuttunut, että en ole sitä enää tuntea.
Muistoissani Porvoo on edelleen jämähtänyt tuohon viime vuosituhannen idylliin (ei se varmaan kaikkien mielestä idylli ollut silloinkaan), ja jämähdyksenhän ymmärtää, kun en enää asu siellä. Aikaan, jolloin odotin tulevaisuudelta jotain. Jotain sellaista, mitä en sittemmin saanutkaan, vaikka paljon kaikkea olen saanutkin.
Silti tuntuu, että edelleen tämä jokin puuttuu. En tiedä, mitä se olisi. Tiedän vain, että se puuttuu. Ja jos sen saisinkin, tunnistaisinko sitä? Ehkä tunne jonkin puuttumisesta on viime kädessä pysyvä. Eivät vain Porvoo-muistoni ole jämähtäneet kymmenen vuoden taakse, vaan minä itsekin olen sinne jämähtänyt, nuorukaiseksi, joka odottaa tulevaisuudelta paljon mutta joka ei tiedä, mitä on odottamassa.
Kai se on jonkinlainen arvostus ja huomatuksi tuleminen, läheiset ihmissuhteet. Paljon niitä ei ollut silloinkaan, eikä niitä ainakaan enempää ole nytkään. Mutta se tulevaisuus, jota odotin, sen olisi pitänyt koittaa muutaman vuoden sisällä. Nyt noistakin muutamista vuosista on jo aikaa, mutta yhä vain odotan tulevaisuuden alkua, nuoresta aikuiseksi siirtymistä. Mitä minä silläkin nyt tarkoitan? Naimisissa olen ollut jo seitsemän vuotta, minulla on kaksi lasta, omakotitalo, asuntolainaa ja valtion virka (määräaikainen, tietenkin). Suunnilleen kaikki ne ulkoiset puitteet, joita elämässä voisi kuvitella tavoittelevansa, olen saanut.
Mutta sisällä on jotain sellaista tyhjää, jossa tämänpäiväisen kaltainen myrskytuuli aina tuivertaa. Enkä osaa sitä sanoiksi pukea. En osannut silloin, en osaa vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa osaan. Kun se koittaa.
tiistai 24. heinäkuuta 2007
Osta sie 27-vuotias Mersu
Auto on huono sijoituskohde — sehän on käyttöesine. Auton arvo alkaa laskea heti, kun se ajetaan liikkeestä ulos. Esimerkiksi tämän tilaston mukaan auton arvo putoaa vuodessa 10 - 20 %, ja pudotuksen väitetään kiihtyvän seitsemän ikävuoden jälkeen.
Kehitys ei kuitenkaan jatku samansuuntaisena loputtomiin. Jossain vaiheessa romusta tulee antiikkia, ja sen arvo alkaa taas nousta. Mutta missä vaiheessa auto muuttuu käyttöesineestä sijoituskohteeksi? Edellä esitelty tilastokin päättyy 12 vuoteen, vaikka suuri osa autokannasta on liikenteessä keskimäärin 18-vuotiaaksi.
Otin asiasta selvää. Kokosin Nettiauto.com-palvelusta tietoja yksityishenkilöillä myynnissä olevista autoista (rajoitin poiminnan yksityishenkilöihin siksi, että ikäloppuja autoja kauppaavat enimmäkseen yksityishenkilöt). Selvitykseen tuli valituksi sellaisia automalleja, joita löytyi vähintään varhaisen 1980-luvun malleista hyvän matkaa 1990-luvulle tai pidemmällekin. Aineistossani on tiedot yli 5200 autosta, jotka olivat myynnissä viikolla 29.
Kontrolloin paitsi auton iän myös merkin ja mallin, moottorin tilavuuden sekä polttoaineen — muut seikat jätin huomiotta. Sovitin aineistooni regressiomallin... No joo, unohdetaan tämä tilastojargoni ja mennään tuloksiin (jos tilastolliset yksityiskohdat kiinnostavat, jätä kommentti). Valitsemani muuttujat selittävät 76,8 % käytetyn auton hinnan vaihtelusta. Loput vaihtelusta johtuvat arvatenkin auton kunnosta, korin mallista, lisävarusteista, auton sijainnista ja sen sellaisista tekijöistä, joita en nyt ottanut huomioon.
Ja tulos on, että käytetyn auton arvo on alimmillaan 27 vuoden iässä; tämän jälkeen auton arvo alkaa nousta. Mikäli siis harkitset käytetyn auton ostoa sijoitusmielessä, kannattaa ostaa 1980-luvun varhaisten vuosien hyväkuntoinen yksilö — ja ei kun aarre naftaliiniin ja odottamaan arvonnousua.
Tosin, ei se arvonnousu nyt ihan huimaa ole. 32-vuotiaan auton arvo on keskimäärin 14,4 % korkeampi kuin 27-vuotiaan, eli vuotuinen arvonnousu ensimmäisen viiden vuoden ajalta on noin 2,73 %. Helkkari soikoon, sehän on vähemmän kuin euriborit! Ei taida lyödä leiville autoihin sijoittaminen. (Ja tätä pidemmälle ulottuvia ennusteita ei tämän aineiston perusteella kannata ruveta edes tekemään, sillä aineistoni autoista vain 2,2 % on vanhempia kuin 27 vuotta.)
Tuolla ylempänä mainitsin kontrolloineeni auton merkin ja mallin, moottorin tilavuuden ja polttoaineen. Nämäkin tiedot voivat kiinnostaa jotakuta. Dieselkäyttöisen auton arvo on keskimäärin 15,1 % pienempi kuin bensiinikäyttöisen. 1,0 litraa suurempi moottori lisää auton arvoa 148,9 %:lla (0,5 litraa suurempi kone siis 74,5 %, eli suhde on lineaarinen). Keskimäärin halvin aineistossa mukana olleista autoista on Seat Ibiza, seuraavassa on lueteltu tutkimuksen muut automallit sekä niiden keskimääräisen hintapyynnön ero prosenteissa Seat Ibizaan (nämä erot kuvaavat nimenomaan automallien välisiä eroja, kun moottorin koko, polttoaine ja ikä oletetaan samoiksi):
Vielä yksi juttu. Mainitsin tuossa edellä, että prosentit kuvaavat eroja autojen hintapyynnöissä. Tässähän voisi nyt ajatella, että hintapyyntö on eri asia kuin auton arvo, hintapyynnössä on varmasti mukana ilmaa. Mutta jos ero hintapyynnön ja auton arvon välillä on systemaattinen (kaikki myyjät yrittävät myydä samassa suhteessa ylihintaan), sillä ei ole vaikutusta tämän selvityksen tuloksiin.
Kehitys ei kuitenkaan jatku samansuuntaisena loputtomiin. Jossain vaiheessa romusta tulee antiikkia, ja sen arvo alkaa taas nousta. Mutta missä vaiheessa auto muuttuu käyttöesineestä sijoituskohteeksi? Edellä esitelty tilastokin päättyy 12 vuoteen, vaikka suuri osa autokannasta on liikenteessä keskimäärin 18-vuotiaaksi.
Otin asiasta selvää. Kokosin Nettiauto.com-palvelusta tietoja yksityishenkilöillä myynnissä olevista autoista (rajoitin poiminnan yksityishenkilöihin siksi, että ikäloppuja autoja kauppaavat enimmäkseen yksityishenkilöt). Selvitykseen tuli valituksi sellaisia automalleja, joita löytyi vähintään varhaisen 1980-luvun malleista hyvän matkaa 1990-luvulle tai pidemmällekin. Aineistossani on tiedot yli 5200 autosta, jotka olivat myynnissä viikolla 29.
Kontrolloin paitsi auton iän myös merkin ja mallin, moottorin tilavuuden sekä polttoaineen — muut seikat jätin huomiotta. Sovitin aineistooni regressiomallin... No joo, unohdetaan tämä tilastojargoni ja mennään tuloksiin (jos tilastolliset yksityiskohdat kiinnostavat, jätä kommentti). Valitsemani muuttujat selittävät 76,8 % käytetyn auton hinnan vaihtelusta. Loput vaihtelusta johtuvat arvatenkin auton kunnosta, korin mallista, lisävarusteista, auton sijainnista ja sen sellaisista tekijöistä, joita en nyt ottanut huomioon.
Ja tulos on, että käytetyn auton arvo on alimmillaan 27 vuoden iässä; tämän jälkeen auton arvo alkaa nousta. Mikäli siis harkitset käytetyn auton ostoa sijoitusmielessä, kannattaa ostaa 1980-luvun varhaisten vuosien hyväkuntoinen yksilö — ja ei kun aarre naftaliiniin ja odottamaan arvonnousua.
Tosin, ei se arvonnousu nyt ihan huimaa ole. 32-vuotiaan auton arvo on keskimäärin 14,4 % korkeampi kuin 27-vuotiaan, eli vuotuinen arvonnousu ensimmäisen viiden vuoden ajalta on noin 2,73 %. Helkkari soikoon, sehän on vähemmän kuin euriborit! Ei taida lyödä leiville autoihin sijoittaminen. (Ja tätä pidemmälle ulottuvia ennusteita ei tämän aineiston perusteella kannata ruveta edes tekemään, sillä aineistoni autoista vain 2,2 % on vanhempia kuin 27 vuotta.)
Tuolla ylempänä mainitsin kontrolloineeni auton merkin ja mallin, moottorin tilavuuden ja polttoaineen. Nämäkin tiedot voivat kiinnostaa jotakuta. Dieselkäyttöisen auton arvo on keskimäärin 15,1 % pienempi kuin bensiinikäyttöisen. 1,0 litraa suurempi moottori lisää auton arvoa 148,9 %:lla (0,5 litraa suurempi kone siis 74,5 %, eli suhde on lineaarinen). Keskimäärin halvin aineistossa mukana olleista autoista on Seat Ibiza, seuraavassa on lueteltu tutkimuksen muut automallit sekä niiden keskimääräisen hintapyynnön ero prosenteissa Seat Ibizaan (nämä erot kuvaavat nimenomaan automallien välisiä eroja, kun moottorin koko, polttoaine ja ikä oletetaan samoiksi):
- Opel Kadett 1,0 %
- Saab 900 1,8 %
- Nissan Sunny 4,4 %
- Volvo 240 6,7 %
- Mazda 626 10,8 %
- Volkswagen Polo 31,0 %
- Honda Accord 34,9 %
- Opel Corsa 37,3 %
- Audi 100 39,8 %
- Mitsubishi Lancer 46,6 %
- Audi 80 63,1 %
- Toyota Corolla 65,0 %
- Ford Escort 66,4 %
- Volkswagen Golf 75,0 %
- Volkswagen Passat 80,8 %
- Honda Civic 89,8 %
- Mercedes-Benz 300 92,4 %
- BMW 316 114,1 %
- BMW 520 119,7 %
- Mercedes-Benz 200 149,0 %
- BMW 320 166,4 %
- BMW 325 180,0 %
- Toyota Celica 401,2 %
Vielä yksi juttu. Mainitsin tuossa edellä, että prosentit kuvaavat eroja autojen hintapyynnöissä. Tässähän voisi nyt ajatella, että hintapyyntö on eri asia kuin auton arvo, hintapyynnössä on varmasti mukana ilmaa. Mutta jos ero hintapyynnön ja auton arvon välillä on systemaattinen (kaikki myyjät yrittävät myydä samassa suhteessa ylihintaan), sillä ei ole vaikutusta tämän selvityksen tuloksiin.
torstai 19. heinäkuuta 2007
keskiviikko 18. heinäkuuta 2007
Maailman paras tiskirättiteline
Sisustuslehtiin hurahtanut vaimo huomasi jossain Hämeenlinnan asuntomessujen mainosprujussa (tai vastaavassa) eräässä keittiössä häiritsevän yksityiskohdan. Ei tämä tietenkään ainut häiritsevä yksityiskohta ole, mutta nostetaan nyt tämä esille. Nimittäin muuten niin vimpan päälle laitetussa keittiössä on tiskirätti hanan päällä. Luitte aivan oikein, tiskirätti hanan päällä! Ja jos ette vieläkään usko, niin katsokaas nyt tuosta valokuvasta vaikka; juu, kuva on napattu siitä lehdestä.
(Kuvan puolustukseksi voidaan kyllä laskea vaikka se, että rätti ei onneksi taida olla vanhoista kalsareista leikattu kankaanpala, vaikka kuosi tuokin mieleeni lapsuudessani käyttämäni pitkät kalsarit. Ja jotkut tosiaan käyttävät vanhoja kalsareitakin tiskirätteinä.)
Ei jumaliste, nyt eletään 2000-lukua ja kaikki on niin saatanan steriiliä ja hygieenistä jo kotikeittiössäkin (ja vieläkin steriilimpää messutalon keittiössä, totta kai) — mutta tiskirätille ei mukamas ole keksitty mitään, mitään parempaa säilytyspaikkaa kuin hanan varsi.
No joo, ei se nyt altaan pohjallakaan voi lillua, se se vasta bakteeripesä olisikin. Eikä se toisaalta voi olla mytyssä pöydälläkään, se ei ole juuri parempi vaihtoehto. Mutta ei rättiä voi kovinkaan hankalaan paikkaan pannakaan, kun sen pitää olla aina saatavilla. Miten siis säilyttää tiskirättiä sekä käytännöllisesti että hygieenisesti (ja tässä hygieenisyydellä tarkoitetaan lähinnä sitä, että se ehtii kuivuakin välillä — pitää se toki muistaa huuhdella käytön jälkeen, sitä ei mikään säilytyspaikka korvaa)?
Ratkaisu: maailman paras tiskirättiteline. En nyt muista, milloin tämän keksin, mutta on tätä jo useassa asunnossa viritetty, ja tähän uusimpaankin kiinnitin sen heti. Ellei tuosta kuvasta saa selvää, niin selitetään vähän. Kyseessä on verhonnipsu, joka pannaan roikkumaan lavuaarin yllä sijaitsevan kuivauskaapin ritilikköön. Nipsun mallista riippuen siitä saattaa joutua irrottamaan osia, kuten renkaita, ja tarvetta voi olla myös työkaluille, jotta metallirenkaan saa puristettua kiinni niin, ettei nipsu pääse putoamaan.
Mutta siinä se on, helposti saatavilla hanan vieressä. Nipsun käyttöliittymään tottuu nopeasti, ja koska metallilenkissä roikkuva nipsu liikkuu vapaasti, ei se ole käyttäjän asennonkaan suhteen niin ronkeli. Ja vot, rätti kuivuu!
Niin no, eihän tämäkään nyt tietenkään messutalon sisustukseen sovi. Mutta on se kyllä kumma, kun keittiöihin on keksitty jos jonkinnäköistä turhakettakin (kuten ylöspäin aukeavat kaapinovet — sellaiset, joita ei yllä sulkemaan), niin edelleenkään tällaista tarpeellista jokakodin välinettä kuin hyvä tiskirätin säilytysratkaisu ei ole kukaan tajunnut kaupallistaa.
Käyttäkää nyt, saatana, markkinointimiehet tätä ideaa ihan vapaasti.
(Kuvan puolustukseksi voidaan kyllä laskea vaikka se, että rätti ei onneksi taida olla vanhoista kalsareista leikattu kankaanpala, vaikka kuosi tuokin mieleeni lapsuudessani käyttämäni pitkät kalsarit. Ja jotkut tosiaan käyttävät vanhoja kalsareitakin tiskirätteinä.)
Ei jumaliste, nyt eletään 2000-lukua ja kaikki on niin saatanan steriiliä ja hygieenistä jo kotikeittiössäkin (ja vieläkin steriilimpää messutalon keittiössä, totta kai) — mutta tiskirätille ei mukamas ole keksitty mitään, mitään parempaa säilytyspaikkaa kuin hanan varsi.
No joo, ei se nyt altaan pohjallakaan voi lillua, se se vasta bakteeripesä olisikin. Eikä se toisaalta voi olla mytyssä pöydälläkään, se ei ole juuri parempi vaihtoehto. Mutta ei rättiä voi kovinkaan hankalaan paikkaan pannakaan, kun sen pitää olla aina saatavilla. Miten siis säilyttää tiskirättiä sekä käytännöllisesti että hygieenisesti (ja tässä hygieenisyydellä tarkoitetaan lähinnä sitä, että se ehtii kuivuakin välillä — pitää se toki muistaa huuhdella käytön jälkeen, sitä ei mikään säilytyspaikka korvaa)?
Ratkaisu: maailman paras tiskirättiteline. En nyt muista, milloin tämän keksin, mutta on tätä jo useassa asunnossa viritetty, ja tähän uusimpaankin kiinnitin sen heti. Ellei tuosta kuvasta saa selvää, niin selitetään vähän. Kyseessä on verhonnipsu, joka pannaan roikkumaan lavuaarin yllä sijaitsevan kuivauskaapin ritilikköön. Nipsun mallista riippuen siitä saattaa joutua irrottamaan osia, kuten renkaita, ja tarvetta voi olla myös työkaluille, jotta metallirenkaan saa puristettua kiinni niin, ettei nipsu pääse putoamaan.
Mutta siinä se on, helposti saatavilla hanan vieressä. Nipsun käyttöliittymään tottuu nopeasti, ja koska metallilenkissä roikkuva nipsu liikkuu vapaasti, ei se ole käyttäjän asennonkaan suhteen niin ronkeli. Ja vot, rätti kuivuu!
Niin no, eihän tämäkään nyt tietenkään messutalon sisustukseen sovi. Mutta on se kyllä kumma, kun keittiöihin on keksitty jos jonkinnäköistä turhakettakin (kuten ylöspäin aukeavat kaapinovet — sellaiset, joita ei yllä sulkemaan), niin edelleenkään tällaista tarpeellista jokakodin välinettä kuin hyvä tiskirätin säilytysratkaisu ei ole kukaan tajunnut kaupallistaa.
Käyttäkää nyt, saatana, markkinointimiehet tätä ideaa ihan vapaasti.
maanantai 16. heinäkuuta 2007
Suosiosta
Mulla on jotenkin vahva fiilis, että kukaan ei lue tätä blogia.
No, ei ainakaan vielä.
Vaan kukapa tästä olisi vielä kerennyt kuulemaankaan.
No, ei ainakaan vielä.
Vaan kukapa tästä olisi vielä kerennyt kuulemaankaan.
torstai 12. heinäkuuta 2007
Feissaajat
Eihän niiltä riesoilta voi välttyä enää edes täällä maakunnissa. Kävelykadun ja bussikadun risteyksestäkään ei enää huvita kävellen kulkea, kun niitä parveilee siellä päin aina. Ja ovat mokomat pesiytyneet nyt jo yliopistollekin.
Onko minulla hetki aikaa? Voi ollakin, mutta heille valehtelen. Olenko sitten kyyninen paska, kun en ikinä pysähdy juttelemaan? No, kyyninen ainakin näin nykyään. En jaksa enää kiinnostua maailmanparantamiskeskusteluista.
Mutta eiväthän he lopulta pyydä keskustelua ja mielipiteitä, he pyytävät rahaa. Ja enkös minä, hyvin toimeentuleva akateemikko vasta olekin kyyninen paska, kun en voi antaa pientä summaa hyvään tarkoitukseen!
Vaan mistä minä voin tietää, että tarkoitus on hyvä? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että jonkin järjestön toiminta voitaisiin tuosta noin vain tuomita joko hyväksi tai pahaksi. Joskus ihmiset, jotka tahtovat tehdä hyvää, aiheuttavatkin toiminnallaan enemmän vahinkoa. Joskus taas voi käydä jopa päin vastoin (ja sekös harmittaisikin, mutta eipä puututa siihen). Enkä minä halua käyttää rahojani toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne.
No niin, käytänhän minä jatkuvasti rahaa sellaiseen toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne. En minä ruokakaupassa joka ikisen purkin eettisyyttä funtsi (vaikka aika monen kylläkin). Siinä on kuitenkin se pointti, että minä itse hyödyn tällaisesta rahankäytöstä: saan paitsi hyödyllisiä tavaroita myös sellaisia tavaroita ja palveluita, jotka tuottavat mielihyvää (jätetään nyt huomiotta sellaiset maksut, jotka eivät tuota mielihyvää mutta jotka on kuitenkin pakko maksaa).
Voisinhan minä sitten antaa rahojani hyväntekeväisyyteen vaikka saadakseni itselleni mielihyvää, ajattelee nyt joku. Vaan sepä se — jos minä en kerran tiedä, onko jonkin järjestön toiminnasta lopulta enemmän hyötyä vai haittaa, ei mieltäni kalvava epävarmuus salli minun saada tällaisesta rahankäytöstä mielihyvää. Että unohdetaan vaan suosiolla ne varainhankintayritykset minun kohdalla.
Okei, okei, näin paljon duubaduubaa suhteellisen itsestäänselvästä aiheesta. Pahinta tässä feissaajailmiössä on kuitenkin se, että sitä ei oikein saa julkisesti kritisoida. Joka tuutissa raportoidaan, miten kivaa on, kun kadulla reippaat nuoret pysäyttävät ja houkuttelevat mukaan hyvään toimintaan. Poikkitelaisen sanan lausuminen tulkittaisiin kyynisyydeksi, ilkeämielisyydeksi ja punaniskaisuudeksi (tai miksei vaikka äijämäisyydeksi, sehän on niin hemmetin muodikastakin nykyään, ja äijähän ei maailmaa paranna). Kuka nyt jaksaisi sellaisia leimoja osakseen saada, helpommalla pääsee, kun vaihtaa kadun toiselle puolelle ja välttelee katsekontaktia, kun feissaajia osuu kohdalle.
Siihenhän se johtaa, kun asiat nähdään mustavalkoisina. Ajatellaan, että jos et ole puolellani, olet vastapuolella. Voi jumankavita.
Onko minulla hetki aikaa? Voi ollakin, mutta heille valehtelen. Olenko sitten kyyninen paska, kun en ikinä pysähdy juttelemaan? No, kyyninen ainakin näin nykyään. En jaksa enää kiinnostua maailmanparantamiskeskusteluista.
Mutta eiväthän he lopulta pyydä keskustelua ja mielipiteitä, he pyytävät rahaa. Ja enkös minä, hyvin toimeentuleva akateemikko vasta olekin kyyninen paska, kun en voi antaa pientä summaa hyvään tarkoitukseen!
Vaan mistä minä voin tietää, että tarkoitus on hyvä? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että jonkin järjestön toiminta voitaisiin tuosta noin vain tuomita joko hyväksi tai pahaksi. Joskus ihmiset, jotka tahtovat tehdä hyvää, aiheuttavatkin toiminnallaan enemmän vahinkoa. Joskus taas voi käydä jopa päin vastoin (ja sekös harmittaisikin, mutta eipä puututa siihen). Enkä minä halua käyttää rahojani toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne.
No niin, käytänhän minä jatkuvasti rahaa sellaiseen toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne. En minä ruokakaupassa joka ikisen purkin eettisyyttä funtsi (vaikka aika monen kylläkin). Siinä on kuitenkin se pointti, että minä itse hyödyn tällaisesta rahankäytöstä: saan paitsi hyödyllisiä tavaroita myös sellaisia tavaroita ja palveluita, jotka tuottavat mielihyvää (jätetään nyt huomiotta sellaiset maksut, jotka eivät tuota mielihyvää mutta jotka on kuitenkin pakko maksaa).
Voisinhan minä sitten antaa rahojani hyväntekeväisyyteen vaikka saadakseni itselleni mielihyvää, ajattelee nyt joku. Vaan sepä se — jos minä en kerran tiedä, onko jonkin järjestön toiminnasta lopulta enemmän hyötyä vai haittaa, ei mieltäni kalvava epävarmuus salli minun saada tällaisesta rahankäytöstä mielihyvää. Että unohdetaan vaan suosiolla ne varainhankintayritykset minun kohdalla.
Okei, okei, näin paljon duubaduubaa suhteellisen itsestäänselvästä aiheesta. Pahinta tässä feissaajailmiössä on kuitenkin se, että sitä ei oikein saa julkisesti kritisoida. Joka tuutissa raportoidaan, miten kivaa on, kun kadulla reippaat nuoret pysäyttävät ja houkuttelevat mukaan hyvään toimintaan. Poikkitelaisen sanan lausuminen tulkittaisiin kyynisyydeksi, ilkeämielisyydeksi ja punaniskaisuudeksi (tai miksei vaikka äijämäisyydeksi, sehän on niin hemmetin muodikastakin nykyään, ja äijähän ei maailmaa paranna). Kuka nyt jaksaisi sellaisia leimoja osakseen saada, helpommalla pääsee, kun vaihtaa kadun toiselle puolelle ja välttelee katsekontaktia, kun feissaajia osuu kohdalle.
Siihenhän se johtaa, kun asiat nähdään mustavalkoisina. Ajatellaan, että jos et ole puolellani, olet vastapuolella. Voi jumankavita.
Tunnisteet:
kyynisyys,
maailmanparannus,
mustavalkoisuus,
ärsyttävät
Hittoako tässä kirjoittelemaan
Uudenkarhea blogi luotu. Pitäisi kait kirjoittaakin tänne jotain.
No, tuo nyt ei ollut kovin lupaava alku. Yritetään jotain muuta... Miksikö loin blogin? Tietenkin siksi, että voisin kuvitella nostavani muiden tietoisuuteen sellaisia asioita, joita pohdiskelen itse.
Ja saanpahan jossain vedättää herneitä neniin.
Mistäkö nimi? No, ei kai sitä kaikkea kirjoittamaansa pidä miettiä loppuun asti. Ei vainen. Tämä vain kuulostaa jotenkin iskevältä. Ja jos minä en kirjoita siksi, että näkisin punaista, niin kaipa tekstejäni lukiessa voi sellaista nähdä.
Varhaismätäkuisin terveisin
— Juosteen Kustu
No, tuo nyt ei ollut kovin lupaava alku. Yritetään jotain muuta... Miksikö loin blogin? Tietenkin siksi, että voisin kuvitella nostavani muiden tietoisuuteen sellaisia asioita, joita pohdiskelen itse.
Ja saanpahan jossain vedättää herneitä neniin.
Mistäkö nimi? No, ei kai sitä kaikkea kirjoittamaansa pidä miettiä loppuun asti. Ei vainen. Tämä vain kuulostaa jotenkin iskevältä. Ja jos minä en kirjoita siksi, että näkisin punaista, niin kaipa tekstejäni lukiessa voi sellaista nähdä.
Varhaismätäkuisin terveisin
— Juosteen Kustu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)