Löysinpä tänään harvinaisen siistin kirpputorin tuolta päin kaupunkia, jossa ei niin usein tule liikuttua. Ja löysinpä tältä kirpputorilta sitten vuonna 1984 julkaistun kirjan, joka esittelee Porvoota. Oli pakko ostaa se pois kuleksimasta.
Tällaiset menneiden vuosikymmenten kaupunkiesittelykirjat ovat toisaalta jänniä ja toisaalta kamalia luettavia. Jänniä siksi, että niistä näkee sekä tuttuja paikkoja että sellaista, mikä on jo ehtinyt kadota kehityksen tieltä. Kamalia siksi, että ne huokuvat sodanjälkeisten vuosikymmenten yltiöoptimismia ja ajalle tyypillistä koukeroista kieltä. Totta helkkarissa jokaisen kirjan kaupunki on aina se maailman paras ja aktiivisin yhdyskunta, jossa on vilkasta torielämää, pönäköitä juhlavieraita, joutavia patsaita ja reippaita urheilijoita.
Valokuvamatka neljännesvuosisadan takaiseen Porvooseen on kyllä ihan jännä. Vielä vuonna 1997 Porvoossa — minun Porvoossani — oli jäljellä paljon sellaista, jota tässä kirjassa voi nähdä, mutta jota ei enää nykyään ole. Mutta yksi säilyy aina, Maari ja Linnamäki. Ah, milloin taas sinut nähdä saan?
perjantai 30. toukokuuta 2008
torstai 29. toukokuuta 2008
Niin mikä saapui torille?
Jos väittäisin, että meinasi tänä aamuna lehteä lukiessa mennä aamukahvi väärään kurkkuun, valehtelisin. En nimittäin juonut tänään aamukahvia. Mutta siitä huolimatta tsekatkaas nyt ihmeessä, millaisella kuvalla uutinen Muikku ui torin laidalle tämän aamun Karjalaisen etusivulla on ryyditetty. En varmaan ole ainut, joka luki otsikon ensimmäisen sanan toisin.
Tuskin muuten on sattumaa, että verkkolehdessä uutisen otsikko on eri.
Tuskin muuten on sattumaa, että verkkolehdessä uutisen otsikko on eri.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Ruoanhinnan nousu puhuttaa
Tulipa tuossa keittiötä siivotessa mieleen, että niillä ruoanjämillä, jotka kertyvät jo yksistään likaisista lautasista tiskialtaan pohjalle kahden tiskikoneellisen välisenä aikana (eli puolessa vuorokaudessa), eläisi joku stackarns lilla myanmarilaislapsi pari päivää. Joo'o, mitenköhän ihminen on voinut selvitä evoluution kovassa ravintokilpailussa voittajaksi, kun lapset eivät saa suuhunsa puoliakaan siitä ruoasta, minkä niille tarjoaa?
tiistai 27. toukokuuta 2008
Suuri sankari löytyi vihollisen linnakkeesta
Löytyihän se marsalkka vihdoinkin, kun vähän etsi. Tuo naapurin kuivaaja on sellainen paikka, jossa kissamme mielellään viettävät aikaa. Se sattuu olemaan myös naapurin (leikatun) kollin reviiriä, eli takaa-ajoja ja tuntien vainoamisia on nähty.
Kävin sitten aamusella katsomassa tuolta kuivaajasta. Huhuilin ja kisuttelin vähän Marski-rassukkaa, ja eikös sieltä sellainen säälittävä naukaisu katonrajasta kuulunut. Ylhäältä jostain eristelevyjen välistä tavoitin tutun katseen.
Vaan eihän tuo nyt niin moksiskaan tainnut olla, kävi sisällä haistamassa ruokaa, eikä edes nälkäinen ollut. Ja takaisin ulos, joskin vähän häntä pörheänä piti kävellä. Mitähän se naapurin kissa oli eilen oikein tehnyt?
Kävin sitten aamusella katsomassa tuolta kuivaajasta. Huhuilin ja kisuttelin vähän Marski-rassukkaa, ja eikös sieltä sellainen säälittävä naukaisu katonrajasta kuulunut. Ylhäältä jostain eristelevyjen välistä tavoitin tutun katseen.
Vaan eihän tuo nyt niin moksiskaan tainnut olla, kävi sisällä haistamassa ruokaa, eikä edes nälkäinen ollut. Ja takaisin ulos, joskin vähän häntä pörheänä piti kävellä. Mitähän se naapurin kissa oli eilen oikein tehnyt?
Missähän Marski-rukka luuraa?
Onneton se Kustu-setä, joka odottaa kiimaista nuorta narttua ensimmäiseltä yöjalalta kotiin! Tulisi nyt edes hengissä. Ja eikös sitä mussukkaa jo palelekin tuolla ulkona?
Tässä odotellessa voimme ihailla kuvaa keittiön verhossa kiipeilevästä Ylpöstä. Sankarit saivat sitten verhotangonkin vääntymään, eikä meillä nyt ole keittiössä verhoja. Melkoisia kiipeäjiä siskokset ovat, pihan kaikkien puiden (ja niitä on monta) latvukset taitavat olla pian tarkastettuja — lukuun ottamatta tietenkään korkeimpia koivuja.
Jospa Marski-raukka ei olekaan kollien perässä, vaan jumissa jossain korkeassa koivussa? Piha on kyllä tullut kierrettyä moneen kertaan, eikä merkkiäkään ole näkynyt tai kuulunut mistään suunnasta.
Tässä odotellessa voimme ihailla kuvaa keittiön verhossa kiipeilevästä Ylpöstä. Sankarit saivat sitten verhotangonkin vääntymään, eikä meillä nyt ole keittiössä verhoja. Melkoisia kiipeäjiä siskokset ovat, pihan kaikkien puiden (ja niitä on monta) latvukset taitavat olla pian tarkastettuja — lukuun ottamatta tietenkään korkeimpia koivuja.
Jospa Marski-raukka ei olekaan kollien perässä, vaan jumissa jossain korkeassa koivussa? Piha on kyllä tullut kierrettyä moneen kertaan, eikä merkkiäkään ole näkynyt tai kuulunut mistään suunnasta.
maanantai 26. toukokuuta 2008
Munalla töihin
Viime torstaista lähtien on soinut päässä Bulgarian euroviisubiisi DJ, take me away, joka valitettavasti putosi jatkosta toisessa esikarsinnassa. En nyt silleen ole mikään erityinen konemusiikin ystävä (en toisaalta erityinen vihaajakaan), mutta tässä esityksessä oli sitä jotakin. Ja se oli ulkomusiikillista.
Kaikenlaista takamuksenvatkaajaa euroviisuissa jälleen kerran esiintyi, mutta kun lavalla nöpötti yllättäen Bulgarian Joanna Dragneva kiiltävänpunaisessa kanamaisessa mekossaan (ja punaisissa sukkanauhoissa ja sukissa!), alkoi minuakin yllättäen konemusiikki kiinnostaa. Katsokaa nyt vaikka tästä videosta (jonka kuvanlaatu on valitettavan huono).
Kyllä Kustu-sedänkin munaa lämmittää katsella näin viekoittelevaa naista. Jopa Ranskan edustuskappaleen (päässä soivaa mallia sekin, myös ulkomusiikillisista syistä...) partaäijä sanoisi tässä vaiheessa "oh-la-lá". Ja panokset ym. vain kovenevat, kun katsotaan saman kappaleen musiikkivideo, jossa Joanna esiintyy tietenkin jossain määrin eri tavalla kuin lavalla.
Ei mutta hetkinen, mitä minä tuolla oikein höpisen? Tarkoitukseni oli tietenkin sanoa, että Kustu-sedän mieltä lämmittää. Ah, ei mitään tusinaketkuttelua...
Kaikenlaista takamuksenvatkaajaa euroviisuissa jälleen kerran esiintyi, mutta kun lavalla nöpötti yllättäen Bulgarian Joanna Dragneva kiiltävänpunaisessa kanamaisessa mekossaan (ja punaisissa sukkanauhoissa ja sukissa!), alkoi minuakin yllättäen konemusiikki kiinnostaa. Katsokaa nyt vaikka tästä videosta (jonka kuvanlaatu on valitettavan huono).
Kyllä Kustu-sedänkin munaa lämmittää katsella näin viekoittelevaa naista. Jopa Ranskan edustuskappaleen (päässä soivaa mallia sekin, myös ulkomusiikillisista syistä...) partaäijä sanoisi tässä vaiheessa "oh-la-lá". Ja panokset ym. vain kovenevat, kun katsotaan saman kappaleen musiikkivideo, jossa Joanna esiintyy tietenkin jossain määrin eri tavalla kuin lavalla.
Ei mutta hetkinen, mitä minä tuolla oikein höpisen? Tarkoitukseni oli tietenkin sanoa, että Kustu-sedän mieltä lämmittää. Ah, ei mitään tusinaketkuttelua...
On se söpöö, kun mies yrittää
Nyt kaivataan vinkkiä: miten saadaan purukumi irti parketista?
Tai noin niin kuin yleisellä tasolla: miten saadaan ________ irti parketista? Tanan kakarat, voisivat elää vähän siivommin.
Tai noin niin kuin yleisellä tasolla: miten saadaan ________ irti parketista? Tanan kakarat, voisivat elää vähän siivommin.
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Rautatieasema puurautatielle
Kutkutti jotenkin silleen, että jotain pitäisi päästä nikkaroimaan. Katselinpa sitten, millaista puutavaraa entinen asukas autotallin vintille on jättänyt lojumaan (se on näitä vanhan omakotitalon etuja), ja kaikenmoistahan sieltä löytyi.
Päätin rakentaa rautatieaseman, joka sopii Brion, Mickin, Tuomas-veturin ja muiden tuotenimien alla myytäviin puurautateihin. En minä sitä tietenkään ihan omaksi ilokseni pykännyt, vaan lapsille, joilla on aika paljon kiskoja tähän sarjaan. Eräät saattavat nyt tässä vaiheessa vähän ihmetellä, kun vasta muutama päivä sitten irkissä haukuin itseäni kömpelöksi käsistäni. Tarkentaisin sen verran, että se ei koske tällaista ad hoc -nikkarointia. Sainhan minä viime kesänäkin liiteristä löytyneistä laudanjämistä koottua kuusten katveeseen majan lapsille, enkä käyttänyt muuta kuin vasaraa ja nauloja (en edes mittanauhaa).
Mutta asiaan. Kaikki asemassa käytetty puutavara on siis jämäpuuta, sellaisia hukkapaloja, joita tuolta autotallin vintiltä löytyi. Koska käytössäni ei ole mitään kummoisia puuntyöstövälineitä, en voinut tehdä kiskoja sellaisiksi, joita valmiit kaupassa myytävät ovat (ks. rataprofiileista esim. Wikipediasta). En siis voinut kovertaa puuhun uraa, vaan päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Mittasin kiskonpätkistä, että uran pohja on 9 mm:n päässä lattiasta. Etsin siis alustaksi 9 mm:n vaneria. Tämän päälle liimasin korokkeen, jonka kummaltakin puolelta junan pyörät kulkevat. Teollisissa kiskoissa tämän korokkeen leveys on n. 20 mm ja korkeus 3 mm. En löytänyt tällaista listaa, joten minun piti toteuttaa hiukan omalaatuinen ratkaisu: liimasin rinnakkain kaksi 8 mm:n levyistä ja 4 mm:n paksuista rimaa, jätin väliin muutaman millin raon. Hyvin toimii näinkin.
Aseman muotokieleksi valikoitui eräänlainen funkkistyyli. Kiskojen yli kohoava lippa tuo toisaalta mieleen Jyväskylän matkakeskuksen vuodelta 2002, toisaalta perinteisemmät laiturikatokset, kuten Kouvolan aseman tai Riihimäen aseman. Niin, tähän muotoon päädyin ihan vain siksi, että satuin löytämään juuri tämänmuotoisia vanerinpaloja. Kaiken kaikkiaan en sahannut juuri muuta kuin pohjavanerin ja siihen liimattavat rimat sopivan mittaisiksi. Tai sahasinhan minä nuo katoksen tolpat. Se olikin aika kunnianhimoinen tavoite, kun piti saada vähän kallistusta, mutta niin, että tolpat eivät ole suorakulmion muodossa, vaan toinen takatolpista on kauempana. Onnistui sekin suhteellisen hyvin, liima ja pitkät ruuvit pitävät katoksen tukevana, vaikka kaikki tolpat eivät aivan täydellisen muotoisiksi tulleetkaan.
Jos vielä tarkastellaan kiskojen yksityiskohtia tästä kolmannesta valokuvasta, niin sanottakoon, että pyörille on jätetty noin 6 mm:n urat ja kahdesta rimasta rakennettu keskikoroke on 4 mm korkea ja 18–19 mm leveä. Raiteet erottaa toisistaan korkeampi rima, jonka leveys on 15 mm. Kiinnitys muihin kiskoihin onnistuu esimerkiksi kuvassa näkyvien rengaskoukkujen avulla — en jaksanut ruveta säätämään monimutkaisempaa kiinnitystä. Tarkoituksena oli mitoittaa raiteiden väli sellaiseksi, että ne sopivat tällaiseen vaihteeseen. Tosin ihan en tiedä, ovatko mittani kohdallaan, sillä tätä nimenomaista vaihdetta minulla ei ole, enkä sitä yhdestäkään paikallisesta kaupasta tähän hätään löytänyt. Mutta eivät nämä oikeasti niin millintarkkoja systeemeitä ole. Jos ei muuten kulje sujuvasti, niin väliin muutama lyhyempi pätkä väljyyttä lisäämään, niin johan soljuu!
Värityksenä mattamusta ja kiiltävä valkoinen on ehkä hieman liian jyrkkä (vai sanoisinko voimakas). Päädyin näihin väreihin kuitenkin siksi, että niiden jämiä nyt sattui olemaan varastossa. Mattamusta on liitutaulumaalia, jota jäi yli, kun vuosi sitten rakensin itselleni liitutaulun. Se ainakin kestää kulutusta, ja se on helppo pyyhkiä puhtaaksi (kaiken lisäksi siihen voi piirtää liidulla esim. parkkipaikkoja tai muuta sellaista, mitä leikeissä sattuu tarvitsemaan). Kiiltävä valkoinen on Helmi-kalustemaalia, pitäisi senkin leikeissä kestää.
Katso vielä ihmeessä video, jossa koeajan asemaa ilta-auringon kajossa. Ai että, tätä ihanaa valaistusta katsellessa voi melkein itse kuvitella seisovansa asemalla odottamassa junaa. Kesäinen ilta-aurinko ja kotiinlähdön hetki... Videolla esiintyy Brion voimanpesä, kahdeksanvetoinen ladattava akkuveturi (on muuten aika päheä peli!). Mikäli maltat katsoa loppuun asti, huomaat, miten veturi jättää vaunut kakkosraiteelle (sille oikeanpuoleiselle). Tämä johtuu siitä, että laiturinpuoleisesta pyöräurasta tuli jostain kohdasta millin liian kapea — mittaukseni eivät olleet aina kovin tarkkoja, ja käyttämäni rimat olivat myös aika kieroja. Kuriositeettina vielä mainittakoon, että radan rakentaminen myyrien kyntämälle nurmikolle on aika haasteellista, pihanurmemme kun ei ole mikään golfkenttä.
Päätin rakentaa rautatieaseman, joka sopii Brion, Mickin, Tuomas-veturin ja muiden tuotenimien alla myytäviin puurautateihin. En minä sitä tietenkään ihan omaksi ilokseni pykännyt, vaan lapsille, joilla on aika paljon kiskoja tähän sarjaan. Eräät saattavat nyt tässä vaiheessa vähän ihmetellä, kun vasta muutama päivä sitten irkissä haukuin itseäni kömpelöksi käsistäni. Tarkentaisin sen verran, että se ei koske tällaista ad hoc -nikkarointia. Sainhan minä viime kesänäkin liiteristä löytyneistä laudanjämistä koottua kuusten katveeseen majan lapsille, enkä käyttänyt muuta kuin vasaraa ja nauloja (en edes mittanauhaa).
Mutta asiaan. Kaikki asemassa käytetty puutavara on siis jämäpuuta, sellaisia hukkapaloja, joita tuolta autotallin vintiltä löytyi. Koska käytössäni ei ole mitään kummoisia puuntyöstövälineitä, en voinut tehdä kiskoja sellaisiksi, joita valmiit kaupassa myytävät ovat (ks. rataprofiileista esim. Wikipediasta). En siis voinut kovertaa puuhun uraa, vaan päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Mittasin kiskonpätkistä, että uran pohja on 9 mm:n päässä lattiasta. Etsin siis alustaksi 9 mm:n vaneria. Tämän päälle liimasin korokkeen, jonka kummaltakin puolelta junan pyörät kulkevat. Teollisissa kiskoissa tämän korokkeen leveys on n. 20 mm ja korkeus 3 mm. En löytänyt tällaista listaa, joten minun piti toteuttaa hiukan omalaatuinen ratkaisu: liimasin rinnakkain kaksi 8 mm:n levyistä ja 4 mm:n paksuista rimaa, jätin väliin muutaman millin raon. Hyvin toimii näinkin.
Aseman muotokieleksi valikoitui eräänlainen funkkistyyli. Kiskojen yli kohoava lippa tuo toisaalta mieleen Jyväskylän matkakeskuksen vuodelta 2002, toisaalta perinteisemmät laiturikatokset, kuten Kouvolan aseman tai Riihimäen aseman. Niin, tähän muotoon päädyin ihan vain siksi, että satuin löytämään juuri tämänmuotoisia vanerinpaloja. Kaiken kaikkiaan en sahannut juuri muuta kuin pohjavanerin ja siihen liimattavat rimat sopivan mittaisiksi. Tai sahasinhan minä nuo katoksen tolpat. Se olikin aika kunnianhimoinen tavoite, kun piti saada vähän kallistusta, mutta niin, että tolpat eivät ole suorakulmion muodossa, vaan toinen takatolpista on kauempana. Onnistui sekin suhteellisen hyvin, liima ja pitkät ruuvit pitävät katoksen tukevana, vaikka kaikki tolpat eivät aivan täydellisen muotoisiksi tulleetkaan.
Jos vielä tarkastellaan kiskojen yksityiskohtia tästä kolmannesta valokuvasta, niin sanottakoon, että pyörille on jätetty noin 6 mm:n urat ja kahdesta rimasta rakennettu keskikoroke on 4 mm korkea ja 18–19 mm leveä. Raiteet erottaa toisistaan korkeampi rima, jonka leveys on 15 mm. Kiinnitys muihin kiskoihin onnistuu esimerkiksi kuvassa näkyvien rengaskoukkujen avulla — en jaksanut ruveta säätämään monimutkaisempaa kiinnitystä. Tarkoituksena oli mitoittaa raiteiden väli sellaiseksi, että ne sopivat tällaiseen vaihteeseen. Tosin ihan en tiedä, ovatko mittani kohdallaan, sillä tätä nimenomaista vaihdetta minulla ei ole, enkä sitä yhdestäkään paikallisesta kaupasta tähän hätään löytänyt. Mutta eivät nämä oikeasti niin millintarkkoja systeemeitä ole. Jos ei muuten kulje sujuvasti, niin väliin muutama lyhyempi pätkä väljyyttä lisäämään, niin johan soljuu!
Värityksenä mattamusta ja kiiltävä valkoinen on ehkä hieman liian jyrkkä (vai sanoisinko voimakas). Päädyin näihin väreihin kuitenkin siksi, että niiden jämiä nyt sattui olemaan varastossa. Mattamusta on liitutaulumaalia, jota jäi yli, kun vuosi sitten rakensin itselleni liitutaulun. Se ainakin kestää kulutusta, ja se on helppo pyyhkiä puhtaaksi (kaiken lisäksi siihen voi piirtää liidulla esim. parkkipaikkoja tai muuta sellaista, mitä leikeissä sattuu tarvitsemaan). Kiiltävä valkoinen on Helmi-kalustemaalia, pitäisi senkin leikeissä kestää.
Katso vielä ihmeessä video, jossa koeajan asemaa ilta-auringon kajossa. Ai että, tätä ihanaa valaistusta katsellessa voi melkein itse kuvitella seisovansa asemalla odottamassa junaa. Kesäinen ilta-aurinko ja kotiinlähdön hetki... Videolla esiintyy Brion voimanpesä, kahdeksanvetoinen ladattava akkuveturi (on muuten aika päheä peli!). Mikäli maltat katsoa loppuun asti, huomaat, miten veturi jättää vaunut kakkosraiteelle (sille oikeanpuoleiselle). Tämä johtuu siitä, että laiturinpuoleisesta pyöräurasta tuli jostain kohdasta millin liian kapea — mittaukseni eivät olleet aina kovin tarkkoja, ja käyttämäni rimat olivat myös aika kieroja. Kuriositeettina vielä mainittakoon, että radan rakentaminen myyrien kyntämälle nurmikolle on aika haasteellista, pihanurmemme kun ei ole mikään golfkenttä.
Tunnisteet:
askartelu,
harrastukset,
junat,
lapset,
lelut,
nikkarointi,
niksit
perjantai 23. toukokuuta 2008
Aah, pian pääsee kahville
No niin, alkoihan se päivän riehuminen jo hyvissä ajoin ennen, kuin edes pääsimme sinne vaneritehtaalle asti. Yleensä niin herkullinen linssipatakaan ei estänyt nuorimmaista nostamasta hirveää äläkkää siitä, kun esikoinen ehti ensin istumaan minun viereeni ruokapöytään. Kyllä se siitä sitten tokeni, kun telkesin sen leikkihuoneeseen viideksi minuutiksi. Jo alkoi ruoka maistua. Toki siinä piti vähän muistuttaa, että vaneritehtaalle ei kannata lähteä tyhjällä mahalla. Eihän raukka edes koskenut aamupuuroonkaan.
Ruoan jälkeen alkoi sitten esikoisen kitinä siitä, kun ei taaskaan keksi mitään tekemistä. Suomeksi sanottunahan tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi päästä pelaamaan Wiillä. Kielsin sen, kun viime aikoina näkyy tuo elämä liikaa kietoutuneen vain pelaamisen odotteluun ja pelaamisen jälkeiseen riehumiseen. Voi jumantsukka sitä kitinää. Totta kai uhkailin vieväni pelit viikoksi komeroon ja harkitsevani pelaamisen sallimista siinä vaiheessa, kun sen kieltäminen ei enää aiheuta kitinää.
Vaan kyllä tähän päivään sentään jotain hyvääkin mahtuu. Posti nimittäin toi uutta vessalukemista. Harmi, ettei ole vielä tullut hätä.
Ruoan jälkeen alkoi sitten esikoisen kitinä siitä, kun ei taaskaan keksi mitään tekemistä. Suomeksi sanottunahan tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi päästä pelaamaan Wiillä. Kielsin sen, kun viime aikoina näkyy tuo elämä liikaa kietoutuneen vain pelaamisen odotteluun ja pelaamisen jälkeiseen riehumiseen. Voi jumantsukka sitä kitinää. Totta kai uhkailin vieväni pelit viikoksi komeroon ja harkitsevani pelaamisen sallimista siinä vaiheessa, kun sen kieltäminen ei enää aiheuta kitinää.
Vaan kyllä tähän päivään sentään jotain hyvääkin mahtuu. Posti nimittäin toi uutta vessalukemista. Harmi, ettei ole vielä tullut hätä.
Linssipataa, nam!
Mistäköhän mahtaa johtua, että aina, kun rupean tekemään linssipataa — jonka siis haudutan tuollaisella teflonpinnoitetulla vokkipannulla — kaikki muoviset sekoitusvälineet ovat juuri sillä hetkellä tiskikoneessa, enkä onnistu kaivamaan laatikonpohjalta muuta muovista välinettä kuin tällaiset pihdit. No, sekoittaahan niilläkin.
Itse linssipatahan on aivan erinomainen ruoka, ja raaka-aineena käytettävät vihreät linssit ovat jo sellaisenaan varsin voimakkaan makuisia. Keitetyt linssit maustetaan voilla, valkosipulilla, hunajalla ja omenaviinietikalla. Linssit sekoitetaan pannulla haudutettuihin kasviksiin (tällä kertaa kypsennän sipulia, varsiselleriä, porkkanaa, kaalia ja paprikaa) — ja voilà.
Kerran olivat raaka-aineet vähän vähissä. Kaapista ei löytynyt vihreitä linssejä, ei hunajaa eikä omenaviinietikkaa. Tein sitten padan punaisista linsseistä ja maustoin sen siirapilla ja valkoviinietikalla. Punaiset linssit muuttuvat pitkään keitettynä tasaiseksi puuroksi. Maussa oli toki sama vivahde, mutta paljon miedompana.
Aah, pian pääsee herkuttelemaan. Kyllä sillä jaksaa sitten käydä kiertämässä paikallisen vaneritehtaan avointen ovien päivässä. Ehkä tästäkin päivästä sitten selviää, kun lapsilla on jotain tavallisesta poikkeavaa nähtävää. Elleivät sitten keksi riehua siellä, hajottaa paikkoja ja pudottautua johonkin vaaralliseen koneeseen. No, tuskinpa niiden lähelle yleisöä edes päästetään.
(Huomasinpa muuten myös, että en jostain syystä ole vielä käyttänyt kertaakaan luokkatunnistetta ruoka. Omituista!)
Itse linssipatahan on aivan erinomainen ruoka, ja raaka-aineena käytettävät vihreät linssit ovat jo sellaisenaan varsin voimakkaan makuisia. Keitetyt linssit maustetaan voilla, valkosipulilla, hunajalla ja omenaviinietikalla. Linssit sekoitetaan pannulla haudutettuihin kasviksiin (tällä kertaa kypsennän sipulia, varsiselleriä, porkkanaa, kaalia ja paprikaa) — ja voilà.
Kerran olivat raaka-aineet vähän vähissä. Kaapista ei löytynyt vihreitä linssejä, ei hunajaa eikä omenaviinietikkaa. Tein sitten padan punaisista linsseistä ja maustoin sen siirapilla ja valkoviinietikalla. Punaiset linssit muuttuvat pitkään keitettynä tasaiseksi puuroksi. Maussa oli toki sama vivahde, mutta paljon miedompana.
Aah, pian pääsee herkuttelemaan. Kyllä sillä jaksaa sitten käydä kiertämässä paikallisen vaneritehtaan avointen ovien päivässä. Ehkä tästäkin päivästä sitten selviää, kun lapsilla on jotain tavallisesta poikkeavaa nähtävää. Elleivät sitten keksi riehua siellä, hajottaa paikkoja ja pudottautua johonkin vaaralliseen koneeseen. No, tuskinpa niiden lähelle yleisöä edes päästetään.
(Huomasinpa muuten myös, että en jostain syystä ole vielä käyttänyt kertaakaan luokkatunnistetta ruoka. Omituista!)
Muka päivä kerrallaan
Telkkaria surffaillessani jäin tuijottamaan tätä Elastisen videota Päivä kerrallaan. (Osoitan jälleen kykenemättömyyteni ajankohtaisuuteen paljastamalla vasta nyt kuulleeni ensimmäistä kertaa tuon näköjään ainakin yli vuoden vanhan kappaleen.) No joo, turha renkutus sinällään, mutta siinä hoetaan taas tuollaista vanhaa kliseetä (hmm, jälleen kerran viittaan kirjoitukseni alussa vanhaan kliseeseen), että olisi muka parempi elää päivä kerrallaan eikä turhaan murehtia tulevasta.
Ja kissanpaskat. Funtsitaas nyt vähän tarkemmin. Jos eletään päivä kerrallaan, riittää, että pysytään hengissä iltaan asti. Se tarkoittaa, että mitään vuorokautta pidempää ei tarvitse suunnitella. Töitä ei tarvitse tehdä (saati opiskella mitään), sillä kyllähän nyt yhden päivän ruoat voi vaikka pummia tai varastaa jostain. Mihinkään muuhunkaan ei kannata panostaa, hengailla vaan ja tehdä, mitä mieleen tulee. Toisin sanoen elää kuin villieläin.
Ei siinä mitään, kyllähän tuollaisessa "takaisin luontoon" -elämässä on tietysti oma viehätyksensä. Jättäydytään vaan kaikki nyky-yhteiskunnan saavutusten ulkopuolelle. Melko pian sen jälkeen, kun kaikki ovat sen tehneet, kaikki teknologian saavutukset lakkaavat toimimasta, koska kukaan ei niitä pitkäjänteisesti ylläpidä. Ruokaa ei tuota enää kukaan, koska se vaatii niin pitkää sitoutumista. Mitään uutta ei enää rakenneta. Hiljalleen kaikki rappeutuu, ja suurin osa ihmisistä kuolee ravinnon, suojan ja hygienian puutteeseen (ja tietenkin niukkojen, tuottamatta löydettävissä olevien resurssien hallintakiistoissa).
Mutta eihän kukaan "päivä kerrallaan" -mantran hokijoista tätä halua, vaikka aika idiootin kuvan itsestään voivat joskus antaakin. Lopetettakoon siis tämän typerän sanaparin viljely ja tunnustetaan rehellisesti itselle, että jokaisen on hyvä hiukan suunnitella tulevaa. Siitähän se elämän mielekkyyskin aika monasti tulee, kun on jotain, mitä odottaa ja tavoitella.
Niin tosiaan, itse olen tämän vuoden puolella elänyt eripituisia jaksoja aika lailla päivän kerrallaan, kun mitään suuntaa elämällä ei tunnu olevan. Tällaiset tilapäiset uskonpuutteet ja väsymykset onnistuvat kyllä ilman, että talo ympäriltä romahtaa tai jääkaappi tyhjenee kokonaan, eikä elämä siihen lopu. Mutta en minä silti miksikään "päivä kerrallaan" -tyypiksi rupea, sillä minä tiedän, että nämä jaksot eivät voi olla muuta kuin väliaikaisia. Jossain vaiheessa on jotain pitkäjänteisempääkin löydettävä. Muuten ei elosta tule mitään.
Ja kissanpaskat. Funtsitaas nyt vähän tarkemmin. Jos eletään päivä kerrallaan, riittää, että pysytään hengissä iltaan asti. Se tarkoittaa, että mitään vuorokautta pidempää ei tarvitse suunnitella. Töitä ei tarvitse tehdä (saati opiskella mitään), sillä kyllähän nyt yhden päivän ruoat voi vaikka pummia tai varastaa jostain. Mihinkään muuhunkaan ei kannata panostaa, hengailla vaan ja tehdä, mitä mieleen tulee. Toisin sanoen elää kuin villieläin.
Ei siinä mitään, kyllähän tuollaisessa "takaisin luontoon" -elämässä on tietysti oma viehätyksensä. Jättäydytään vaan kaikki nyky-yhteiskunnan saavutusten ulkopuolelle. Melko pian sen jälkeen, kun kaikki ovat sen tehneet, kaikki teknologian saavutukset lakkaavat toimimasta, koska kukaan ei niitä pitkäjänteisesti ylläpidä. Ruokaa ei tuota enää kukaan, koska se vaatii niin pitkää sitoutumista. Mitään uutta ei enää rakenneta. Hiljalleen kaikki rappeutuu, ja suurin osa ihmisistä kuolee ravinnon, suojan ja hygienian puutteeseen (ja tietenkin niukkojen, tuottamatta löydettävissä olevien resurssien hallintakiistoissa).
Mutta eihän kukaan "päivä kerrallaan" -mantran hokijoista tätä halua, vaikka aika idiootin kuvan itsestään voivat joskus antaakin. Lopetettakoon siis tämän typerän sanaparin viljely ja tunnustetaan rehellisesti itselle, että jokaisen on hyvä hiukan suunnitella tulevaa. Siitähän se elämän mielekkyyskin aika monasti tulee, kun on jotain, mitä odottaa ja tavoitella.
Niin tosiaan, itse olen tämän vuoden puolella elänyt eripituisia jaksoja aika lailla päivän kerrallaan, kun mitään suuntaa elämällä ei tunnu olevan. Tällaiset tilapäiset uskonpuutteet ja väsymykset onnistuvat kyllä ilman, että talo ympäriltä romahtaa tai jääkaappi tyhjenee kokonaan, eikä elämä siihen lopu. Mutta en minä silti miksikään "päivä kerrallaan" -tyypiksi rupea, sillä minä tiedän, että nämä jaksot eivät voi olla muuta kuin väliaikaisia. Jossain vaiheessa on jotain pitkäjänteisempääkin löydettävä. Muuten ei elosta tule mitään.
torstai 22. toukokuuta 2008
Se oli silloin joskus...
Tämä biisi soi taas päässä, ja siitä tulee ihan nuoruus mieleen. Se vuoden 1996 kesä, kun kaikki tuntui vielä menevän putkeen. Hengailin puolituttujen kanssa — totta, joskus jopa minä olen tehnyt sellaista — ja viljelin luovuuttani. Katselin televisiosta silloiselta NBC Super Channelilta pörssikurssien vilinää ja mietin, mikä loistava tulevaisuus minua odottaisi.
Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).
Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.
Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.
Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.
Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.
Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.
Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).
Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.
Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.
Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.
Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.
Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.
Tunnisteet:
aika,
elämänhallinta,
ihmiset,
kaihomieli,
kyynisyys,
musiikki,
naiset,
nuoruus,
ystävät
tiistai 20. toukokuuta 2008
Vaihtaisin montakin päivää pois
Kaikki tietävät tilanteen. Joku kolhuja kokenut kertaa mennyttä elämäänsä ja toteaa lopuksi, että päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois. Voi jumantsukka mikä klisee!
Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.
Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.
Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.
Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.
Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.
Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.
Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.
Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.
Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.
Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.
Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.
Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.
torstai 8. toukokuuta 2008
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
Ajanhallinnan pitkä oppimäärä
Kaiken maailman vetelykset jaksavat aina ihastella sitä, miten pienten lasten vanhemmat ovat niin paljon tehokkaampia ajankäytössään ja hallitsevat kuin luonnostaan ajanhallinnan ja monien tehtävien tekemisen samaan aikaan.
Paskan marjat. Mitä pidempään olen pienten lasten vanhempana ollut, sitä tehottomammaksi ajankäyttöni on tullut. Ennen lapsia rykäisin vaikka minkälaisia huippusuorituksia vaikka kuinka tiukalla aikataululla, eikä tehokkuudessani ollut mitään ongelmia. Nykyään lähinnä lorvin tekemättä mitään järkevää. Kaikki aika valuu turhaan vätystelyyn, ei minkään erityisen tekemiseen, rauhallisemman hetken odotteluun.
Oi niitä aikoja, kun vielä sain jotain aikaiseksi. Niistä ei voi enää kuin unelmoida. Ennen minäkin mittasin aikaa tunneissa ja päivissä, nykyään lähinnä viikoissa ja kuukausissa. Bloginpitokin on jäänyt hyvin satunnaiseksi, kun en täällä kodin kohelluksessa osaa löytää sellaista rauhaa, että pystyisin muodostamaan kokonaisia järkeviä ajatuksia. Tästäkin kirjoituksesta tuli aivan huono ja keskeneräinen, vaikka ajatuksessa oli jopa jotain ideaakin.
Lopetanpa ennen kuin tulen kirjoittaneeksi enempää huonoa tuubaa.
Paskan marjat. Mitä pidempään olen pienten lasten vanhempana ollut, sitä tehottomammaksi ajankäyttöni on tullut. Ennen lapsia rykäisin vaikka minkälaisia huippusuorituksia vaikka kuinka tiukalla aikataululla, eikä tehokkuudessani ollut mitään ongelmia. Nykyään lähinnä lorvin tekemättä mitään järkevää. Kaikki aika valuu turhaan vätystelyyn, ei minkään erityisen tekemiseen, rauhallisemman hetken odotteluun.
Oi niitä aikoja, kun vielä sain jotain aikaiseksi. Niistä ei voi enää kuin unelmoida. Ennen minäkin mittasin aikaa tunneissa ja päivissä, nykyään lähinnä viikoissa ja kuukausissa. Bloginpitokin on jäänyt hyvin satunnaiseksi, kun en täällä kodin kohelluksessa osaa löytää sellaista rauhaa, että pystyisin muodostamaan kokonaisia järkeviä ajatuksia. Tästäkin kirjoituksesta tuli aivan huono ja keskeneräinen, vaikka ajatuksessa oli jopa jotain ideaakin.
Lopetanpa ennen kuin tulen kirjoittaneeksi enempää huonoa tuubaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)