No niin, alkoihan se päivän riehuminen jo hyvissä ajoin ennen, kuin edes pääsimme sinne vaneritehtaalle asti. Yleensä niin herkullinen linssipatakaan ei estänyt nuorimmaista nostamasta hirveää äläkkää siitä, kun esikoinen ehti ensin istumaan minun viereeni ruokapöytään. Kyllä se siitä sitten tokeni, kun telkesin sen leikkihuoneeseen viideksi minuutiksi. Jo alkoi ruoka maistua. Toki siinä piti vähän muistuttaa, että vaneritehtaalle ei kannata lähteä tyhjällä mahalla. Eihän raukka edes koskenut aamupuuroonkaan.
Ruoan jälkeen alkoi sitten esikoisen kitinä siitä, kun ei taaskaan keksi mitään tekemistä. Suomeksi sanottunahan tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi päästä pelaamaan Wiillä. Kielsin sen, kun viime aikoina näkyy tuo elämä liikaa kietoutuneen vain pelaamisen odotteluun ja pelaamisen jälkeiseen riehumiseen. Voi jumantsukka sitä kitinää. Totta kai uhkailin vieväni pelit viikoksi komeroon ja harkitsevani pelaamisen sallimista siinä vaiheessa, kun sen kieltäminen ei enää aiheuta kitinää.
Vaan kyllä tähän päivään sentään jotain hyvääkin mahtuu. Posti nimittäin toi uutta vessalukemista. Harmi, ettei ole vielä tullut hätä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti