torstai 23. lokakuuta 2008

Miten lapset saa tottelemaan?

Eivätkö pikku mussukkasi tahdo noudattaa käskyjäsi riittävän ripeästi? Tiedän, se on hyvin ärsyttävää. Mutta onneksi on olemassa ainakin yksi toimiva keino saada lapsiin vauhtia ja hommat tehdyksi.

Kikka on hyvin yksinkertainen, mutta vaatii sen verran, että lapsi ymmärtää uhkauksia ja osaa laskea kolmeen. Ainakin kolme- ja puolivuotiaan ja sitä vanhemman saa tällä ruotuun. Tänä aamuna viimeksi onnistuin saamaan sellaisen periaatekitisijän pukemaan vaatteet ja lähtemään ajoissa päiväkotiin.

Ensinnä tarvitaan uhkaus, joka on lapsen mielestä riittävän vakava. Uhkauksen on kuitenkin oltava sellainen, että sen voi myös toteuttaa, jos lapsi ei syystä tai toisesta tottelekaan. Mitään liian rajua uhkausta ei siis kannata esittää. Jos jokin lelu on lapselle erityisen rakas, riittää uhata, että lelu pannaan komeroon tai ylähyllylle, ellei lapsi tottele. Jos lapsi tykkää pelata, uhataan, että ei saa pelata koko päivänä. Turha uhkailla lelujen roskiin heittämisellä tai fyysisellä väkivallalla, sillä ensimmäistä et kuitenkaan toteuttaisi ja toinen on vähintäänkin arveluttavaa.

Mutta uhkausta ei sanota ääneen ensimmäiseksi, vaan sen toteutumiselle on annettava selvä takaraja. Niinpä tottelemattomalle lapselle sanotaan seuraavasti: "Minä lasken kolmeen. Jos et siihen mennessä ole tehnyt [sitä, mitä käsketään], et pelaa koko päivänä [tai muu vastaava uhkaus]. Yksi..."

Yleensä tämä riittää, sillä lapsi tietää kolmosen tulevan pian, joten hän toimii nopeasti ja juuri haluamallasi tavalla. Kun lapsi on tehnyt sen, mitä pitääkin, on vähän kehuttava ja purettava uhkaus välittömästi.

Jos lapsi ei kolmoseenkaan mennessä ole totellut, uhkaus toteutetaan. Tästä seuraa yleensä hirvittävä huutomyrsky, mutta se on vain parasta kestää. Kun uhkaus on toteutettu, esim. siirretty lelu ylähyllylle, voidaan pienelle lapselle antaa vielä viimeinen mahdollisuus tehdä pyydetty asia. Jos hän sen tekee, annetaan lelu ylähyllyltä takaisin.

Temppu on hävyttömän yksinkertainen ja hävyttömän toimiva. Kun sitä käytetään säännöllisesti, voidaan jopa luopua kokonaan uhkauksen esittämisestä ja sanoa vain: "Minä lasken kolmeen. Yksi..." Vaikutus on silti sama.

Tämä toimii vielä ainakin esikouluikäisenkin kanssa, joskin hän osaa aina kysyä, mitä sitten tapahtuu, ellei ole uhkausta maininnut. Kannattaa käyttää paria samaa vakiouhkausta, niin ei tarvitse hätäpäissään keksiä huonoja ja liioiteltuja uhkauksia, joita lapsikaan ei ota todesta.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Sosiaalinen kummajainen (jatkoa)

Jatkanpa vielä eilistä kirjoitustani omasta ja poikani luonteesta, kun tuli mieleen pari oleellista kummallisuutta, joita en eilen tarpeeksi korostanut. Nämä koskevat lähinnä minua itseäni.

Sosiaaliset suhteet ovat vaikeita, mutta julkinen toiminta ei. Tarkoitan tällä sitä, että esiintyminen esim. koulun juhlissa tai myöhemmin tiedotusvälineissä ei ole ollut minulle vaikeaa. Ristiriitaista hommasta tekee se, että tällä tavalla toimimalla olen antanut itsestäni ehkä hyvinkin sosiaalisen ja sanavalmiin kuvan. Mutta sosiaalisuus ja sanavalmius loppuu heti, kun on aika lopettaa julkinen rooli. Yhtäkkiä minkäänlaiset aidot lähitason sosiaaliset kontaktit muihin kuin hyvin läheisiin tuttuihin eivät onnistukaan, vaan sulkeudun itseeni enkä onnistu murtautumaan muiden läheisyyteen.

Toinen huomio liittyy tuohon todellisen minuuden peittämiseen. Joskus se menee jopa liialliseksi ja surkuhupaisaksi, mutta todellista minuutta ei vain pysty paljastamaan. Tämä ilmenee etenkin silloin, jos minulle esitetään suora kysymys, johon minun on vastattava omalla mielipiteelläni. Hyvin usein tällaisessa tilanteessa valehtelen tietoisesti. Miksikö? Siksi, että en halua todellisten ajatusteni tulevan julki. Niin, eiväthän hätävaleet ole mikään outo juttu, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Nimittäin hyvin usein sillä, mitä vastaan, ei ole vaikutusta kehenkään muuhun kuin minuun. Sillä ei esimerkiksi ole kysyjälle niin suurta väliä, enkä tällä tavalla vastaamalla pyri ensisijaisesti miellyttämään kysyjää. Usein totuuden kertomisesta olisi jopa enemmän hyötyä kaikille osapuolille, ennen kaikkea minulle, mutta en vain saa totuutta sanottua. Tällaisen käytöksen tunnistan itsestäni jo päiväkotiajoilta.

Kuten sanoin, nämä havainnot koskevat ennen kaikkea itseäni. Mutta olen huomannut merkkejä samanlaisista piirteistä myös pojassani. Kuulemma päiväkodissa häneltä ei puutu rohkeutta puhua tai olla leikin johtajana, eli julkisen roolin esittäminen onnistuu, vaikka sosiaaliset suhteet ontuvatkin. Ja usein, kun häneltä kysyy, mitä hän haluaisi tehdä tai saada, vastaukseksi tulee joko vaikenemista tai jotain sellaista väkinäistä, jonka näkee olevan epäaitoa (oikea halu on nimittäin usein arvattavissa). Torjutuksi tulemisen pelko ja tarve vältellä sitä on niin voimakas, että mieluummin sitä kieltää itsensä. Valitettavasti silläkään tavalla ei kavereita saa.

torstai 2. lokakuuta 2008

Sosiaalinen kummajainen, jolla on pakko-oireita

Oli tuossa eilen juttua lastentarhanopettajien, erityislastentarhanopettajien ja psykologin kanssa tuon esikouluikäisemme sosiaalistumisvaikeuksista. Sinällään on liikuttavaa huomata, että järjestelmä ei vielä olekaan täysin mätä, että näihin ongelmiin todella halutaan puuttua kunnan piikkiin.

Entistä liikuttavammaksi asian tekee se, että poikani on ihmisenä hämmästyttävän samanlainen kuin minä olin jo hänen ikäisenään ja monilta osin olen edelleen. Olemme samalla tavalla tiedollisesti päteviä ja tiedonjanoisia, mutta sosiaalisesti täysin toivottomia. Kärsimme samanlaisista pakkoliikkeistä, emme osaa puhua itsellemme tärkeistä asioista. Voisi meitä myös pelimiehiksi kutsua — jos nyt ihan oikein ymmärretään pelit vaikka lauta- ja konsolipeleiksi eikä miksikään pelehtimiseksi.

Mutta jokin tässäkin hommassa häiritsee. Tuntuu, että meidänlaisiamme ihmisiä ei kukaan osaa ymmärtää. Nähtävästi pyrkimystä kuitenkin on, kun niin monen asiantuntijan palveluita tarjotaan, mutta onnistutaanko siinä silti? Jokainen asiantuntija näkee meidän kaltaiset oman erikoisosaamisensa näkökulmasta, mutta kokonaisuutta ei tunnu hiffaavan kukaan. Ja nimenomaan hiffaavan, ei sen nyt niin ylivoimaista luulisi olevan.

Pakko-oireet ja niiden syiden etsintä

Otetaan esimerkiksi nuo pakkoliikkeet. Niiden kuuluvimpia oireita minulla ja pojallani ovat erilaiset kurkku- ja räkimisäänet. Niitä on vaikea selittää, mutta tiedän vain, että en pysty olemaan käyttämättä kurkkuani. Milloin vedän räkää sisääni, milloin selvitän kurkkuani, milloin nieleskelen, milloin muuten vain pullistelen kieltä, kurkun lihaksia ja leukaperiä. Koska kurkkuoireet ovat se, mitä ulkopuolinen asiasta huomaa, hän totta kai luulee vian olevan kurkussa. Mutta kun se ei ole. On minunkin kurkkuani tongittu ja risojani leikelty lapsena, mutta ei siitä mitään apua ole ollut. Samoista oireista kärsin edelleenkin. Siksi olen varsin epäileväinen, kun pojalleni ehdotetaan esim. foniatrin konsultaatiota.

Tämän lisäksi pojallani on änkytysongelma. Se tuli yhtäkkiä tuossa kesällä, ja sellaista on ollut aiemminkin, mutta se on mennyt ohi. Minä näen sen hyvin selvästi osana näitä samoja pakko-oireita (niin näkee myös vaimoni), joten osaan odottaa, että änkytys voi hyvinkin lakata kuin seinään minä päivänä tahansa. Siksi vähän epäilyttää, onko puhe- ja toimintaterapioista tässä yhteydessä apua, kun pojan ongelmat eivät ole puheen tuottamisessa tai sanojen muodostamisessa, vaan vain siinä, että hänellä on pakottava tarve änkyttää ja toistaa samoja lauseenalkuja monta kertaa (ja aloittaa lauseet aina samoilla johdantomantroilla, jotka ovat tämänkaltaisia: "isikissa isikissa hoi, kiinnostaako tietää, että että että...").

Mutta nuo ovat pakko-oireiden selvimmin havaittavat ilmenemismuodot. Eivät ne kuitenkaan tuohon rajoitu. Tämän lisäksi minulla on pakko-oireita käytännössä kaikissa lihaksissa. Ei tietenkään koko ajan kaikissa, vaan sekin vaihtelee, milloin missäkin. On vain pakko nykiä lihaksia, oikoa raajoja ja sormia ja jännittää niitä päämäärättömästi. Kaiken huipuksi pakko-oireisiini lukeutuu myös tarve muljautella silmiä. En nyt näin suoralta kädeltä osaa sanoa, kuinka paljon pojallani on tämänkaltaisia pakko-oireita, sillä nämä ovat äänettömiä, eikä niitä usein edes näe päälle. Minunkin kohdallani ne huomaa lähinnä vaimoni, kun makaamme sängyssä kiinni toisissamme. Sen sijaan pojallani on ajoittain pakottavaa tarvetta raapia ihoaan niin paljon, että se menee rikki. Tämä voi toisaalta olla aistiyliherkkyyden ilmentymää, sillä onhan tässä aistiyliherkkyyskin nostettu esille (tunto-, kuulo- ja makuaistin osalta), ja ainakin itse tunnistan tuon tuntoaistin kohdalla tietynlaista yliherkkyyttä kevyelle kosketukselle.

Kokonaisuudessaan tarkasteltuna arvelisin itse (ilman minkäänlaista lääketieteellistä tai psykologista asiantuntemusta), että tämänkaltaisten pakko-oireyhtymien taustalla on jokin neurologinen ongelma. Kukaan muu ei tosin ole koskaan edes nostanut tätä ajatusta esille. Tässä kohtaa on ehkä syytä täsmentää vielä sen verran, että minun pakko-oireistani ei lapsena tutkittukaan muuta kuin noita hengitystieoireita, enkä ole aikuisiällä itse hoitoon hakeutunut. Toisin sanoen ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa olisi voinut esim. lääkäriltä kysyä tästä neurologisperäisyydestä. Mutta nyt, kun poikani on sosiaalihuollon rattaisiin lykätty, olisi ehkä paikallaan jossain yhteydessä kysyä tästäkin mahdollisuudesta.

Sosiaalistumisen vaikeus ja väärinymmärrysten kierre

Varsinaisesti minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa pakko-oireista, vaan persooniamme oleellisemmin kuvaavasta sosiaalistumisvaikeudesta. Nuo mainitut asiantuntijat näkevät asian niin, että poikamme ei ole vielä oppinut, miten kavereiden kanssa pitäisi leikkiä. Minä kuitenkin näkisin asian hieman eri tavalla, nimittäin niin, että tämänkaltainen ihminen ei edes kunnolla voi oppia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyllä, lähes 25 vuotta, päiväkodista asti, sitä on tullut itsekin opeteltua, enkä osaa vieläkään tulla toimeen ihmisten kanssa. Lopputulos on se, että hakeuduin työhön, jossa minun ei käytännössä tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä muutoin kuin sähköpostin välityksellä, enkä tavallisesti (siis internetin ulkopuolella) tapaa muita kuin oman perheeni ja appivanhempani, jotka tuossa naapurissa sattuvat asumaan.

Ja tällaista sosiaalistumisen vaikeutta on hyvin hankala selittää kenellekään, sillä kaikki muut tuntuvat olettavan, että kyllähän sitä sosiaalista kanssakäymistä oppii, kun vaan ryhmässä on. Ei se ihan niin yksinkertaista kuitenkaan meidän kaltaisillemme ole. Ja koska kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän, on hyvin vaikea saada ulkopuolista apua. Sekin tekee tästä entistä liikuttavampaa, kun poikani, joka kärsii samoista ongelmista, on huomattu, ja hänelle tarjotaan apua.

Minun lapsuudessani ei kukaan tainnut tätä huomata, ainakaan minä en huomannut, että olisi huomattu (ehkä sekin on vain sosiaalista kyvyttömyyttäni, jos en edes huomaa sellaista). Minunkin isäni esimerkiksi elää siinä uskossa, että ainahan minä pärjäsin, vaikka jouduin vaihtamaan koulua niin usein (kun meidän hyväkkäiden oli muutettava koko ajan). Todellisuudessa en pärjännyt yhtään. Mutta se ei näkynyt ulospäin. Nyt siis pojalleni tarjotaan apua, ja toivon mukaan tästä avusta on hyötyä, ettei hänen tarvitse kärsiä sitä kaikkea, mitä minä olen tämän vuoksi joutunut kärsimään. Hänellä on tosiaan puolellaan se etu, joka minulta puuttui: hänen vanhempansa ymmärtävät häntä ja tietävät tarkalleen, mistä on kyse.

Mutta kun minulla on vähän sellainen tuntuma, että suurin osa teistä lukijoistakaan ei nyt yhtään ymmärrä, minkälaisesta ongelmasta minä todellisuudessa puhun, niin yritän tässä nyt seuraavaksi vähän tarkemmin eritellä tätä prosessia. Eli kun sosiaalistuminen ei onnistu, on huomiota haettava käytöshäiriöillä. Itse näkisin asian seuraavalla tavalla:

  1. Henkilö janoaa hyväksyntää, jota hän yleensä saa liian vähän. Häntä ei pyydetä leikkiin tai muuhunkaan porukkaan, eikä hän itse tiedä, miten siihen pääsee mukaan.
  2. Ymmärretyksi tuleminen on hyväksynnän edellytys.
  3. Väärinymmärrys on osoitus hyväksynnän mahdottomuudesta. => Henkilö pyrkii välttämään väärinymmärryksiä.
  4. Henkilö tulee lähes kaikessa väärinymmärretyksi (ja tämä on jotain mystistä, sillä näin oikeasti tapahtuu, mutta mistä hitosta se oikein voi johtua?). => Henkilö pyrkii välttämään kontakteja, koska niissä syntyy väärinymmärryksiä.
  5. Mutta ongelma onkin siinä, että henkilö kaikesta huolimatta haluaa kontakteja, janoaa seuraa. => Henkilö peittää todellisen minuutensa, jotta se ei väistämättömän väärinymmärryksen hetkellä saa kolhuja.
  6. Tästä tulee pysyvä tapa, ja syntyy väärinymmärrysten kierre. Henkilö antaa tarkoituksella kysyttäessä harhaanjohtavia kuvauksia teoistaan ja ajatuksistaan, jotta hänen todelliset tekonsa ja ajatuksensa eivät tulisi torjutuksi.
Mistä tässä kaikessa on kyse?

Miten on, lukijat, tunnistatteko itsessänne tai lähipiirissänne muita samankaltaisia ihmisiä? Olisi nimittäin mukava tietää, kuinka paljon meikäläisiä on, sillä olo on varsin yksinäinen. Eihän tällaisia sosiaalisia hylkiöitä missään tapaa, kun kaikki varmasti nuhjaavat yksinään näine ongelmineen. Ja onko tällaiselle oireyhtymälle olemassa jotain yleisempää nimitystä (vaikka diagnoosia, jos nyt näin nykyaikaisesti halutaan ajatella)?

Ja mikä siinä on, että meikäläisiä ei ymmärretä? Että kukaan ei halua meikäläisten seuraa — toisin sanoen kukaan ei tee meille sosiaalisia aloitteita, vaan meidän on aina oltava aloitteentekijä, se, joka mukautuu muiden sääntöihin. Se on nimittäin aika raskasta ja panee miettimään, onko tällaisilla ihmisillä edes yhteiskunnallista oikeutta olla olemassa.

(MUOKS 4.10. klo 23.05) Täydensin kirjoitusta jatko-osalla, käy lukemassa sekin.