Jatkanpa vielä eilistä kirjoitustani omasta ja poikani luonteesta, kun tuli mieleen pari oleellista kummallisuutta, joita en eilen tarpeeksi korostanut. Nämä koskevat lähinnä minua itseäni.
Sosiaaliset suhteet ovat vaikeita, mutta julkinen toiminta ei. Tarkoitan tällä sitä, että esiintyminen esim. koulun juhlissa tai myöhemmin tiedotusvälineissä ei ole ollut minulle vaikeaa. Ristiriitaista hommasta tekee se, että tällä tavalla toimimalla olen antanut itsestäni ehkä hyvinkin sosiaalisen ja sanavalmiin kuvan. Mutta sosiaalisuus ja sanavalmius loppuu heti, kun on aika lopettaa julkinen rooli. Yhtäkkiä minkäänlaiset aidot lähitason sosiaaliset kontaktit muihin kuin hyvin läheisiin tuttuihin eivät onnistukaan, vaan sulkeudun itseeni enkä onnistu murtautumaan muiden läheisyyteen.
Toinen huomio liittyy tuohon todellisen minuuden peittämiseen. Joskus se menee jopa liialliseksi ja surkuhupaisaksi, mutta todellista minuutta ei vain pysty paljastamaan. Tämä ilmenee etenkin silloin, jos minulle esitetään suora kysymys, johon minun on vastattava omalla mielipiteelläni. Hyvin usein tällaisessa tilanteessa valehtelen tietoisesti. Miksikö? Siksi, että en halua todellisten ajatusteni tulevan julki. Niin, eiväthän hätävaleet ole mikään outo juttu, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Nimittäin hyvin usein sillä, mitä vastaan, ei ole vaikutusta kehenkään muuhun kuin minuun. Sillä ei esimerkiksi ole kysyjälle niin suurta väliä, enkä tällä tavalla vastaamalla pyri ensisijaisesti miellyttämään kysyjää. Usein totuuden kertomisesta olisi jopa enemmän hyötyä kaikille osapuolille, ennen kaikkea minulle, mutta en vain saa totuutta sanottua. Tällaisen käytöksen tunnistan itsestäni jo päiväkotiajoilta.
Kuten sanoin, nämä havainnot koskevat ennen kaikkea itseäni. Mutta olen huomannut merkkejä samanlaisista piirteistä myös pojassani. Kuulemma päiväkodissa häneltä ei puutu rohkeutta puhua tai olla leikin johtajana, eli julkisen roolin esittäminen onnistuu, vaikka sosiaaliset suhteet ontuvatkin. Ja usein, kun häneltä kysyy, mitä hän haluaisi tehdä tai saada, vastaukseksi tulee joko vaikenemista tai jotain sellaista väkinäistä, jonka näkee olevan epäaitoa (oikea halu on nimittäin usein arvattavissa). Torjutuksi tulemisen pelko ja tarve vältellä sitä on niin voimakas, että mieluummin sitä kieltää itsensä. Valitettavasti silläkään tavalla ei kavereita saa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hei. Satuin törmäämään blogiisi iahn vahingossa, ja muutaman kirjoituksen luin. Tuli vain mieleeni, että oletko kuullut aspergerin oireyhtymästä? Itse työskentelen assi henkilöiden kanssa ja aika tutulta kuullostaa. Diagnoosia en siis tyrkytä, kunhan vain pohdiskelin.
Terviissin sosiaalisten kummajaisten kanssa työskentelevä ;)
Hei sosiaalisten kummajaisten kanssa työskentelevä ;)!
Juu, asperger on yksi mahdollinen selitys tällaiselle luonteelle. Itse asiassa psykologin kolmen arviointi-istunnon jälkeen hän lausunnossaan pojastamme kirjoittaa, että oireista tulee mieleen lähinnä asperger. Joskin kyse on aspergeriksi enintäänkin lievä, näin olen ymmärtänyt, kun olen keskustellut erään aspergereihin liittyvää väitöskirjaa tekevän terapeutin kanssa.
Ilmeisesti poikamme kohdalla tilanne ei ole vielä menetetty (toisin kuin minun kohdallani...), sillä nyt, kun päiväkodissa on ollut ylimääräinen avustaja, on myös sosiaalistuminen onnistunut ihan eri tavalla. Se tosiaan tuntuu olevan helpompaa pienemmässä ryhmässä ja silloin, kun saa enemmän huomiota osakseen.
Ja oli lopulta kyse mistä oli, niin nyt ainakin minulla on tunne, että tiedän, miltä pojastani tuntuu, ja tiedän antaa hänelle sitä, mistä itse jäin lapsena paitsi. Vaan kuten vanhemmuudessa aina, niin tässäkin tulee totta kai eteen se ongelma, että eivät omat lapset sitten haluakaan sitä. Kovin pahasti pielessä en kuitenkaan usko olevani, niin samankaltaisiksi nämä luonteidemme erityispiirteet ovat osoittautuneet.
Heipä hei taas.
Sanoit, että sinun kohdallasi homma on menetetty, höpsis sanon minä :) Kuten jo kerroin työskentelen "assien" kanssa ja vanhimmat asiakkaat meillä ovat olleen ainakin yli 30, ja hyvin ovat tavoitteitaan saavuttaneet, esim. kehittäneet sosiaalisia taitojaan, aloittaneet opiskelun tms.
Itselläni on asiakkaina ollut sellaisia henkilöitä, joista monella ei ole periaatteessa ollut mitään mahdollisuuksia asua yksin, mutta kas kummaa nytpäs asuvat :) Sitkeää työtä se on vaatinut niin henkilöiltä itseltäänkin, ympäristöltä ja hieman meiltä työntekijöiltäkin. Eli heillä ongelmat ovat olleen arjentaidoissa todella suuria, mutta sosiaalisetkin taidot ovat kehittyneet siinä sivussa.
Menetettyjä tapauksia ei siis ole ;) Jos lähiseudulla törmäät neuropsykiatriseen valmentajaan, tartu kiinni, häneltä voit saada apua (mikäli sellaista edes haluat ja tarvitset). Täällä pohjoisemmassa Suomessa heitä ainakin on.
Asenteesi poikaasi kohtaa kuullostaa minusta aivan ihanalta! Tsemppiä teille. Varmasti käyn taas "vakoilemassa"
T: Sama
Kiitos rohkaisevasta kommentista. Sitä vain väkisin tulee vähän menetetty olo, kun on kaiken muun lisäksi myös ns. pää kipeä (mistä olen myös kirjoitellut aiemmin). Itselle tuo sosiaalisuuden harjoittaminen on vähän hankalaa, kun siihen ei käytännössä juurikaan ole edes tilaisuuksia. Tapaan päivittäin kodin ulkopuolella ainoastaan lastentarhanopettajat ohimennen. Kaikki (aivan kaikki) työasiat hoituvat sähköpostitse, eikä mitään varsinaisia harrastuksiakaan ole. Sitä nyrjähti joskus yhteiskunnan ulkopuolelle, eikä takaisin pääseminen ole kovin helppoa. Pittee nyt kahtoo, kunhan ensin valmistautuu huolella muutaman viikon joululomaan. :D
Lähetä kommentti