Onnea Remu! Muistin syöverit avattu!

Tämän päivän lehdessä kirjoitettiin Remu Aaltosen täyttävän 60 vuotta. Siitä muistui mieleeni, mitä tapahtui Porvoossa kymmenen vuotta sitten, Remun 50-vuotispäivänä. (Kyllä, siitä tosiaan on jo kymmenen vuotta! Meneepä se aika nopeasti, vastahan tässä oltiin nuoria.)

Sinä päivänä olin seurakuntanuorten valokuvauskerhossa, siinä seurakuntatalon kellarissa, jota myös Alustaksi nimitettiin (kai sitä edelleenkin kutsutaan samalla nimellä). Kerhon jo loputtua astui tilaan sekavanoloinen ja hampuusin näköinen keski-ikäinen mies. Hän kysyi, oliko siellä pappia. No eipä ollut. Menimme ulos, siis sekä me valokuvauskerholaiset että tämä sekava mies.

Ja mitä näimme ulkona? Seurakuntatalon parkkipaikalla erään auton konepellillä istui
nainen, joka ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta oli miehen seuralainen, ja kusi auton päälle. Miksikö? No, kävi ilmi, että pariskunta uskoi auton kuuluvan papille, ja heillä oli tapana kusta pappien autojen päälle. Tämän jälkeen he vielä saarnasivat kirkkoa vastaan ja ylistivät eksistentialismia. Eräs sovitteleva, joskin korstomainen meikäläinen sai puhuttua heidät poistumaan paikalta.

Jäimme kadulle seurakuntatalon portin eteen porukassa seisoksimaan ja ihmettelemään tapahtunutta. Mutta ehei, ei tässä vielä kaikki! Runkkupuiston suunnalta kuului huilunsoittoa (muistutettakoon tässä vaiheessa, että kyseessä oli tosiaan pikkupakkasellinen tammikuun ilta, taisikohan sitä vähän luntakin sadella). Meitä lähestyi mies, joka soitti huilua kävellessään.

Koska olin juuri tulossa valokuvauskerhosta, minulla sattui olemaan kaulassani kamera. Latasin salaman ja ajattelin ottaa tästä hupsusta huilistista kuvan. Juuri ennen, kun laukaisin kamerani, mies liukastui. Salamavalon välähdyksessä näin miehen kokonaan ilmassa. Huilunsoitto taukosi siksi aikaa, kun mies nousi pystyyn. Hän jatkoi soitellen kävelyään, ei sanonut meille mitään eikä ehkä edes huomannut meitä.

(Tässä kohtaa on esitettävä klassinen huomautus, että filmi ei ollut kamerassani kunnolla, enkä näin ollen saanut kuvaa miehestä. Nyt ette tietenkään enää usko tätä tarinaa, mutta sama se minulle.)

Näin monessa hörhössä riittää tietenkin sulateltavaa, joten valuimme porukalla (pöh, eihän ylämäkeen voi valua, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin) torin puolelle ja jäimme vielä sinne seisoksimaan ja juttelemaan loppuillaksi. Ja mitä vielä näimme: Torin ohitse ajoi mustamaija. Takaikkunoiden läpi heijastuva valo paljasti, että kyydissä istui tämä aiemmin näkemämme pariskunta.

Niin tosiaan, myöhemmin samana iltana Mattiesko Hytönen kertoi televisiossa, että Remu Aaltonen vietti 50-vuotispäiviään. En tiedä, viettikö hän niitä Porvoossa, enkä tiedä edes sitä, oliko näkemillämme hörhöillä mitään tekemistä Remun juhlien kanssa. Mutta niin ne vain palautuivat mieleen, kun luin tänään lehdestä Remun 60-vuotisjuhlista.