Vaihtaisin montakin päivää pois

Kaikki tietävät tilanteen. Joku kolhuja kokenut kertaa mennyttä elämäänsä ja toteaa lopuksi, että päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois. Voi jumantsukka mikä klisee!

Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.

Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.

Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.

Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.

Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.

Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.

Mitä olisit, mitä tekisit?

Ajanhallinnan pitkä oppimäärä

Kaiken maailman vetelykset jaksavat aina ihastella sitä, miten pienten lasten vanhemmat ovat niin paljon tehokkaampia ajankäytössään ja hallitsevat kuin luonnostaan ajanhallinnan ja monien tehtävien tekemisen samaan aikaan.

Paskan marjat. Mitä pidempään olen pienten lasten vanhempana ollut, sitä tehottomammaksi ajankäyttöni on tullut. Ennen lapsia rykäisin vaikka minkälaisia huippusuorituksia vaikka kuinka tiukalla aikataululla, eikä tehokkuudessani ollut mitään ongelmia. Nykyään lähinnä lorvin tekemättä mitään järkevää. Kaikki aika valuu turhaan vätystelyyn, ei minkään erityisen tekemiseen, rauhallisemman hetken odotteluun.

Oi niitä aikoja, kun vielä sain jotain aikaiseksi. Niistä ei voi enää kuin unelmoida. Ennen minäkin mittasin aikaa tunneissa ja päivissä, nykyään lähinnä viikoissa ja kuukausissa. Bloginpitokin on jäänyt hyvin satunnaiseksi, kun en täällä kodin kohelluksessa osaa löytää sellaista rauhaa, että pystyisin muodostamaan kokonaisia järkeviä ajatuksia. Tästäkin kirjoituksesta tuli aivan huono ja keskeneräinen, vaikka ajatuksessa oli jopa jotain ideaakin.

Lopetanpa ennen kuin tulen kirjoittaneeksi enempää huonoa tuubaa.

Toverit! Aika on koittamaisillaan

Tänään kokoonnumme taas juhlimaan armorikkaan vapahtajamme Vilénin syntymäpäivää — tarkalleen ottaen 128. syntymäpäivää. (Tai en minä nyt tiedä, miten tarkkaa tämä on, kun Venäjällä käytettiin ennen vallankumousta eri kalenteria. Voi koko päivä olla parilla viikolla myöhässä tai etuajassa.)

Vaikka Lenin-kultti ei enää näinä päivinä kovin paksusti jakselekaan, niin kaikki eivät Hänen perintöään ole unohtaneet. Etenkin Karjalassa Leniniä muistellaan vielä lämmöllä. Hänen tavaramerkinomaiseen asemaan nousseen silhouetin voi täällä löytää ikuistettuna jopa navetan seinään. Kuvamme tulee Joensuun Noljakasta.

Päivän musiikkivinkki

Löysin hienoa musiikkia, Riku Avannon & Spermaiset Nakit. Ei pidä antaa nimen hämätä, ihan hyvältä kuulostaa. Tosin kokoonpano on julkaissut vain kolme kappaletta. Näistä Funfzig kuulostaa yhtä upealta kuin Rammstein — ja Riku Avannon & Spermaisten Nakkien esitystä kuuntelen itse asiassa mieluummin kuin Rammsteinia.

Toinen kappaleista, Vessapaperiorava, tuo melodiallaan ja mollivoittoisella laulullaan mieleen Leevi & the Leavingsin. Sanoitus ei tietenkään ole aivan yhtä korkeatasoista kuin Gösta Sundqvistin tuotanto, mutta silti erittäin oivaltavaa ja mukaansatempaavan kuunneltavaa.

Kolmas kappale, Superninja, on kokonaisuuden heikoin esitys. Sen jätänkin usein kuuntelematta.

Se on vain elinkautinen

(Lauletaan Väliaikaisen sävelellä.)

Elo ihmisen huolineen ja murheineen,
Se on vain elinkautinen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain elinkautinen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain elinkautinen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain elinkautinen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Puhuminen hopeaa

Vaimo aina kritisoi sitä, miten yliarvostettua nimenomaan kirjallinen esitystapa akateemisessa tutkimuksessa on. Kritiikin taustalla on tietenkin se, että kirjallinen esitystapa on hänelle niin tuskallista. Hän peräänkuuluttaakin erilaisia tapoja tehdä tieteellistä tutkimusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, millä muulla tavalla tieteellistä tietoa välitettäisiin kuin kirjoittamalla (videotallenteet suullisista esityksistä ovat yksi vaihtoehtoinen tapa).

Laajennetaan ajatusta analogisesti. Minä voisin kritisoida sitä, miten yliarvostettua keskustelu parisuhteen ylläpitomuotona on. Aina kaikesta pitäisi olla puhumassa. Kaikesta. Miksi ei riitä, että on lähellä ja katsoo, mitä puoliso tekee? Miksi kosketus on huono, jos sitä ei ryyditä puhe?

Kuten akateemisen diskurssin kirjallispainotteisuudessa on tässäkin kyse siitä, kuka käyttää valtaa. Akateeminen valta on perinteisesti ollut niillä, jotka hallitsevat kirjallisia instituutioita — kirjastoja, kustantamoja, jne. — kun taas parisuhdediskurssissa valta on ennen kaikkea naisilla. Kyllä, nykyaikaisilla parisuhdemarkkinoilla mies on altavastaajan asemassa ja joutuu alistumaan siihen, mitä vallanpitäjät sanelevat. Siksi kosketus ja lähellä olo ei riitä, siksi yhdessä tekeminen ei riitä, siksi joka ikisestä asiasta on yritettävä puhua jotakin.

Kas, tänään onkin muuten tasa-arvon päivä. Olkoon tämä kirjoitus nyt minun panokseni tähän teemapäivään, vaikka ajallisesti kyse on vain yhteensattumasta.