Kutsu kustannusosuuskunnan perustamiskokoukseen

Paikka: Sampolan sivurakennus, Sammonkatu 2 as. 1 (2. kerros, Pirkkalaiskirjailijoiden tilat), Tampere (karttalinkki)
Aika: lauantai 31.3.2012 kello 13

Haluatko olla perustamassa kustannusosuuskuntaa? Kirjoitatko scifiä, fantasiaa tai muuta hyvää kirjallisuutta ja haluatko saada tekstejäsi julkaistua? Vai oletko kiinnostunut toimittamaan, kuvittamaan, taittamaan tai markkinoimaan pienkustantamon painettuja ja sähköisiä kirjoja? Tule mukaan kustannustoimintaan, jossa olennaista on yhdessä tekeminen, omien töiden julkaiseminen ja reilu tulonjako.

MIKSI KANNATTAA LIITTYÄ OSUUSKUNTAAN?

Osuustoiminnallinen kustantaminen on kollektiivista kustantamista. Kun kirjoittajat omistavat kustantamon ja hallinnoivat sitä itse, he saavat päättää, mitä julkaistaan. Kaikki osuuskunnan julkaisemat teokset valitaan ja toimitetaan huolella. Kirjoittaja saa näin tuekseen sellaisia toimitus- ja markkinointipalveluita, joita omakustannuksessa ei ole. Osuuskunnan jäsenet vastaavat yhdessä kustannustoimittamisesta, joten jokainen jäsen voi osallistua toimittamiseen ja saada kokemusta toimitustyöstä. Osuuskunnassa yhdistyvät omakustantamisen matalampi julkaisukynnys ja kustantamon korkeampi laatu. Liittymällä osuuskuntaan saat helpommin omia tekstejäsi julkaistua, ja samalla tuet kotimaisen genrekirjallisuuden kustannustoimintaa.

MITÄ LIITTYMINEN MINULTA VAATII?

Osuuskunta on jäsentensä omistama, ja osuuskunnan pääoma koostuu jäsenten sijoituksista, osuusmaksuista. Jokainen jäsen on velvollinen sijoittamaan osuusmaksun suuruisen summan. Osuusmaksun suuruudesta päätetään perustamiskokouksessa, mutta esitetty summa on 400 euroa. Jos jäsen myöhemmin eroaa osuuskunnasta, hän saa sijoituksensa takaisin. Perustamisen jälkeen liittyvät jäsenet maksavat lisäksi liittymismaksun (esitys 100 euroa), mutta perustajajäsenet eivät tätä maksa. Tulemalla perustajajäseneksi pääset siis vaikuttamaan osuuskunnan sääntöihin ja käytäntöihin, lisäksi pääset mukaan pienemmällä sijoituksella.

Jokainen jäsen voi tarjoutua ehdolle osuuskunnan hallinto- ja toimitustehtäviin, eikä kenenkään velvollisuutena ole tehdä sellaisia käytännön töitä, joita hän ei halua. Kannustamme kuitenkin kaikkia jäseniä osallistumaan yhdessä tekemiseen, sillä siitä osuustoiminnassa on kyse.

LISÄTIETOJA

Linkki perustamiskokouksen asiakirjoihin ja esityksiin julkaistaan tämän kirjoituksen kommenteissa lähiaikoina, joten tarkkaile tilannetta. Lisätietoja antavat Teemu Luojola (teemu [ät] luojola.com) ja Christine Thorel (christine.thorel [ät] uta.fi). Jos haluat perustajajäseneksi mutta et pääse kokoukseen, ota yhteyttä ja kerro tilanteesta. Perustamiskirja on mahdollista allekirjoittaa myös pian kokouksen jälkeen, mutta muutoksia kokouksen päätöksiin ei tällöin voi enää tehdä.

Kutsu kustannusosuuskunnan suunnittelukokoukseen

Haluatko olla perustamassa kustannusosuuskuntaa? Kirjoitatko scifiä, fantasiaa tai muuta hyvää kirjallisuutta ja haluatko saada tekstejäsi julkaistua? Vai oletko kiinnostunut toimittamaan, kuvittamaan, taittamaan tai markkinoimaan pienkustantamon painettuja ja sähköisiä kirjoja? Tule mukaan kustannustoimintaan, jossa olennaista on yhdessä tekeminen, omien töiden julkaiseminen ja reilu tulonjako.

Kustannusosuuskunnan suunnittelukokous pidetään lauantaina 4.2. kello 16 ravintola Amarillossa, Kuninkaankatu 22-24, Tampere. Kokous on avoin kaikille kiinnostuneille. Kokouksessa käsitellään seuraavia asioita, ja kokouksen perusteella valmistellaan myöhemmin pidettävä varsinainen perustava kokous:

1. Osuuskunnan liikeidea ja liiketoimintasuunnitelma

2. Ensimmäisen vuoden vuosisuunnitelma ja budjetti

3. Hallituksen koko, päätöksentekomenetelmät ja työnjako

4. Kustannussopimusten ja tulonjakojen periaatteet

5. Osuuskunnan nimi ja kotipaikka

6. Osuuskunnan säännöt

7. Perustavan kokouksen paikka ja aika

8. Muut asiat

Jos haluat tutustua kokousta varten valmisteltuihin asiakirjoihin etukäteen, voit ladata ne tästä.

Tätä päivää paremman joulun odotusta

Tästä on hyvä lähteä joulua odottamaan. Ainakaan paljoa tämän alemmas odotukset eivät enää voi mennä. Olen tosiaan kirjoittanut viimeksi helmikuussa, mikä sekin osaltaan kertoo siitä, millä lailla kulunut vuosi on kulunut: tuntuu, ettei oikein mitään ole tapahtunut, mutta silti hetken rauhaa ei tahdo löytyä.

Mutta onhan sitä tapahtunut, yhtä ja toista. Ehkä kerron niistä toisessa kirjoituksessa, ehkä en. Tässä keskityn nyt mainitsemaan stressin- ja väsymyksensekaisen oloni kruunaavan tapahtuman.

Eilen iltapäivällä ajaessani päiväkodista kotiin kääntyi kolmion takaa eteeni taksi. En ihan ehtinyt jarruttaa, joten kontaktia otettiin. Vauriot jäivät hyvin vähäisiksi, ja kuvassa ne näkyvät pääpiirteissään kaikki. Vasemman etuvilkun lasi hajosi ja umpion muovikiinnikkeet katkesivat. Sekä ajovalo että vilkku toimivat edelleen, eli törmäys tapahtui sangen hitaassa vauhdissa. Vastapuoli myönsi syyllisyytensä ja lupasi hoitaa uuden osan.

Vähällä päästiin, mutta kyllähän tuollaisesta riittää stressiä ainakin viikon tarpeiksi. Ja saas nyt nähdä, koska uusi umpio käytännössä on paikoillaan, sillä 17 vuotta vanhaan autoon sellaisen saaminen on vähän sattumasta kiinni. Uutenakaan niitä ei taida enää saada, joten purkamojen vaihtelevaan valikoimaan lienee tyytyminen.

Audi-miehen tehoton markkinointitempaus

Audi-Kiesi on jo vanha juttu, mutta aiheeseen on vielä palattava. Kuukautta takaperin ounasteltiin koko kohun olleen suunniteltu kampanja Audin näkyvyyden lisäämiseksi ja automerkin sovinistisen äijäimagon vahvistamiseksi. Kiesin eroaminen olisi päätetty jo etukäteen, ja viimeisenä palveluksenaan vanhalle työnantajalleen hän olisi kohauttanut koko kansaa.

Palaan aiheeseen siksi, että syyskuun ensirekisteröintitilastot on nyt julkistettu. Tilastot eivät tietenkään kerro, oliko kyseessä junailtu kohu, mutta ne kertovat jotain siitä, kuinka tehokas tämä mahdollinen kampanja oli. Eivätkä ne myöskään vielä tässä vaiheessa kerro pitkäaikaisista vaikutuksista, kun käytössä on vasta yhden kuukauden seurantatiedot.

Ja tilastojen valossa Audi-miehen mainoskampanja oli — tehoton. On totta, että Audin markkinaosuus kasvoi elokuun 4,6 prosentista syyskuun 5,3 prosenttiin, mutta kyseinen muutos on aiempien kuukausien muutoksiin verrattuna aivan tavallinen. Tätä tarkastelua varten käyttämässäni 33 kuukauden aineistossa kuukausimuutosten keskihajonta on 0,83 prosenttiyksikköä, joten 0,7 prosenttiyksikön kasvussa ei ole mitään kummallista. Kappalemäärilläkään mitattuna muutos elokuun 277:stä syyskuun 390:een ei ole poikkeuksellisen suuri, sillä keskihajonta on 173 autoa.

Audin markkinaosuus on tarkastelujakson jälkimmäisellä puolella ollut selvästi ensimmäistä puolta suurempi, mutta en nyt tarkastele tässä syitä siihen, mistä tämä johtuu. (Mainittakoon vielä se, että Audin markkinaosuuden ja autojen ensirekisteröintien määrän yleisen kehityksen välillä ei ole kummoista korrelaatiota.) Se voidaan kuitenkin jo tämän pienen aineiston perusteella havaita, että yksittäisen automerkin markkinaosuus vaihtelee peräkkäisinä kuukausina sangen paljon, eikä tämä yksittäinen imagokampanja — oli se sitten suunniteltu tai puhdasta sattumaa — yksin määrää Audin kohtaloa.

Toisen päivän iltana

Niin siinä sitten kävi, että eilen tuli tuo vauva kotiin. Tuo vielä toistaiseksi nimetön kolmas pentu. Hankalaa kyllä, ettei sillä mitään kutsumanimeä ole, kun ei sitä voi vielä edes puhutella. No jaa, eiköhän sen joskus keksi. Ai niin, joku voi olla kiinnostunut sellaisesta sivuseikasta, että kyseessä on tyttö.

Jotenkin ajatuksena oli, että kirjoittaisin tähän jotain tuoreehkoja tuntemuksia. Mutta en minä tiedä, ei minulla ole oikeastaan kirjoitettavaa. Tuo vain syö ja nukkuu, eikä se syöminenkään minun hoidettavissani ole. Ehkä tämä on sitten sitä rutinoitumista, kun ei osaa oikein hermoilla mistään asiaan liittyvästä.

Palaan sitten asiaan, jos jotain mielenkiintoisempia ajatuksia herää. Ehkä niiden heräämistä ehkäisee sekin, että tähän aikaan illasta olen jo vähän väsynyt. Tosiaan, univelkaa olen osannut kerryttää jo ennenkin, että ei tuo vauva pysty vaikuttamaan siihenkään!

Jos joku muuten osaa yhdistää tuon otsikon siihen yhteen Nuoren seurakunnan veisukirjassa ainakin joskus 90-luvulla olleeseen lauluun, niin hän yhdistää aivan oikein. Sillä laululla nyt ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, ja mielialanikin on vaihteeksi aivan päinvastainen kuin ko. tsipaleessa. Jos jostain pitäisi masentua, niin vaikka siitä, että sosiaalinen verkostoitumiseni netissä on aivan olematonta: kukaan ei ole vielä facebookissakaan onnitellut minua tapahtuneesta, vaikka kaikkia muita kyllä kaikki aina ovat onnittelemassa. Mutta väliäkö silläkään.

Firmassani pyörii aina misuja

On aivan tavallista, että sylissäni istuu kaksi nuorta narttua nuolemassa toisiaan. Yritä siinä nyt sitten keskittyä työntekoon! Ongelmia tulee jo siinä, kun pitäisi yltää näppäimistöön.

Eihän se ruoka niin paljon maksa, vaan...

Kyllä tänään taas äimistytti kaupan kassalla, kun viikon ruokaostosten loppusummaksi pamahti 135,73 euroa. Siis aivan tolkuttomasti! Eikä tuo ollut mitenkään poikkeuksellista, vaan kyllä nykyään ruokaostokset maksavat pääsääntöisesti yli satasen. Takavuosina sitä oppi, että 50 euroa riittää viikoksi, mutta siitä nyt onkin jo aikaa, ja syöjienkin määrä on kaksinkertaistunut. Mutta silti.

Summan suuruus hämmästyttää myös siksi, kun eihän siinä kärryssä tuntunut olevan juuri mitään, eikä varsinkaan lihaa — sitähän meillä syövät vain kissat. Niinpä tarkastelin kauppakuittia vähän syvemmin ja ryhmittelin ostoksia selvittääkseni, mihin ne rahat oikein katoavat. Ja tässä tulokset.

Tuoteryhmiä löytyi 12, eikä tämä perustu mihinkään viralliseen luokitteluun, vaan omaan arviooni tuotteiden samankaltaisuudesta. Aloitetaan peinimmästä kustannuserästä, joksi tällä kertaa osoittautuivat viljatuotteet ja kuiva-aineet (myös leipä). Niihin upposi 4,09 euroa eli kolme prosenttia loppusummasta.

Toiseksi vähiten rahaa kului pakastekalaan, 4,59 euroa eli 3,4 %. Kolmanneksi vähiten pakastevihanneksiin, 5,40 euroa eli neljä prosenttia. Pieneksi kustannuseräksi jäivät myös sekalaiseen ryhmään luokitellut mausteet, sokerit ja säilykkeet, 5,68 euroa eli 4,2 %.

Vedenjakajan virkaa tässä luokittelussa hoitakoot kissanruoat, joihin upposi 6,93 euroa eli 5,1 prosenttia. Kissat eivät siis ainakaan syö meitä perikatoon.

Kalliimpia tuoteryhmiä olivat tuoreet vihannekset ja hedelmät, 11,05 euroa eli 8,1 %. Muihin maitotuotteisiin kuin juustoihin käytimme 15,63 euroa eli 11,5 % loppusummasta. Lopputulemana voi siis sanoa, että näihin perusruokiin kului 53,37 euroa eli 39,3 prosenttia.

Mihin ne rahat siis kuluivat? Tietenkin "turhuuteen". Siihen, josta ei tingitä.

Suurin ruokaryhmä olivat juustot, 21,06 euroa eli 15,5 %. Toiselle tilalle pääsivät teet ja kahvit, joihin onnistuimme käyttämään 14,24 euroa eli 10,5 %. Siinä on kyllä jo vähän varastojen täydennyksen makua. Neljännelle tilalle maitotuotteiden jälkeen kirivät makeat ja suolaiset naposteltavat, 11,22 euroa eli 8,3 prosenttia.

Nämä kolme kategoriaa veivät yhteensä 46,52 euroa eli 32,4 prosenttia koko summasta. Meillä on kallis maku.

Ruoan lisäksi kuitista löytyi myös muita päivittäistavaroita eli pesuaineita ja vessapaperia 24,04 euron arvosta (17,7 %) ja muita tavaroita 11,8 euroa (8,7 %).

Tämä erittely perustuu vain yhteen kauppareissuun, mutta kyllä se aika suuntaa-antava on. Toisinaan tulee täydennettyä teevarastojen sijaan säilykevarastoja, toisinaan kuiva-ainevarastoja. Juustoja ja herkkuja kuluu silti tasaisen paljon. Sen sijaan eineksiä, lihaa tai alkoholijuomia kauppakuiteistamme ei juuri löydä.

Miten lapset saa tottelemaan?

Eivätkö pikku mussukkasi tahdo noudattaa käskyjäsi riittävän ripeästi? Tiedän, se on hyvin ärsyttävää. Mutta onneksi on olemassa ainakin yksi toimiva keino saada lapsiin vauhtia ja hommat tehdyksi.

Kikka on hyvin yksinkertainen, mutta vaatii sen verran, että lapsi ymmärtää uhkauksia ja osaa laskea kolmeen. Ainakin kolme- ja puolivuotiaan ja sitä vanhemman saa tällä ruotuun. Tänä aamuna viimeksi onnistuin saamaan sellaisen periaatekitisijän pukemaan vaatteet ja lähtemään ajoissa päiväkotiin.

Ensinnä tarvitaan uhkaus, joka on lapsen mielestä riittävän vakava. Uhkauksen on kuitenkin oltava sellainen, että sen voi myös toteuttaa, jos lapsi ei syystä tai toisesta tottelekaan. Mitään liian rajua uhkausta ei siis kannata esittää. Jos jokin lelu on lapselle erityisen rakas, riittää uhata, että lelu pannaan komeroon tai ylähyllylle, ellei lapsi tottele. Jos lapsi tykkää pelata, uhataan, että ei saa pelata koko päivänä. Turha uhkailla lelujen roskiin heittämisellä tai fyysisellä väkivallalla, sillä ensimmäistä et kuitenkaan toteuttaisi ja toinen on vähintäänkin arveluttavaa.

Mutta uhkausta ei sanota ääneen ensimmäiseksi, vaan sen toteutumiselle on annettava selvä takaraja. Niinpä tottelemattomalle lapselle sanotaan seuraavasti: "Minä lasken kolmeen. Jos et siihen mennessä ole tehnyt [sitä, mitä käsketään], et pelaa koko päivänä [tai muu vastaava uhkaus]. Yksi..."

Yleensä tämä riittää, sillä lapsi tietää kolmosen tulevan pian, joten hän toimii nopeasti ja juuri haluamallasi tavalla. Kun lapsi on tehnyt sen, mitä pitääkin, on vähän kehuttava ja purettava uhkaus välittömästi.

Jos lapsi ei kolmoseenkaan mennessä ole totellut, uhkaus toteutetaan. Tästä seuraa yleensä hirvittävä huutomyrsky, mutta se on vain parasta kestää. Kun uhkaus on toteutettu, esim. siirretty lelu ylähyllylle, voidaan pienelle lapselle antaa vielä viimeinen mahdollisuus tehdä pyydetty asia. Jos hän sen tekee, annetaan lelu ylähyllyltä takaisin.

Temppu on hävyttömän yksinkertainen ja hävyttömän toimiva. Kun sitä käytetään säännöllisesti, voidaan jopa luopua kokonaan uhkauksen esittämisestä ja sanoa vain: "Minä lasken kolmeen. Yksi..." Vaikutus on silti sama.

Tämä toimii vielä ainakin esikouluikäisenkin kanssa, joskin hän osaa aina kysyä, mitä sitten tapahtuu, ellei ole uhkausta maininnut. Kannattaa käyttää paria samaa vakiouhkausta, niin ei tarvitse hätäpäissään keksiä huonoja ja liioiteltuja uhkauksia, joita lapsikaan ei ota todesta.

Sosiaalinen kummajainen (jatkoa)

Jatkanpa vielä eilistä kirjoitustani omasta ja poikani luonteesta, kun tuli mieleen pari oleellista kummallisuutta, joita en eilen tarpeeksi korostanut. Nämä koskevat lähinnä minua itseäni.

Sosiaaliset suhteet ovat vaikeita, mutta julkinen toiminta ei. Tarkoitan tällä sitä, että esiintyminen esim. koulun juhlissa tai myöhemmin tiedotusvälineissä ei ole ollut minulle vaikeaa. Ristiriitaista hommasta tekee se, että tällä tavalla toimimalla olen antanut itsestäni ehkä hyvinkin sosiaalisen ja sanavalmiin kuvan. Mutta sosiaalisuus ja sanavalmius loppuu heti, kun on aika lopettaa julkinen rooli. Yhtäkkiä minkäänlaiset aidot lähitason sosiaaliset kontaktit muihin kuin hyvin läheisiin tuttuihin eivät onnistukaan, vaan sulkeudun itseeni enkä onnistu murtautumaan muiden läheisyyteen.

Toinen huomio liittyy tuohon todellisen minuuden peittämiseen. Joskus se menee jopa liialliseksi ja surkuhupaisaksi, mutta todellista minuutta ei vain pysty paljastamaan. Tämä ilmenee etenkin silloin, jos minulle esitetään suora kysymys, johon minun on vastattava omalla mielipiteelläni. Hyvin usein tällaisessa tilanteessa valehtelen tietoisesti. Miksikö? Siksi, että en halua todellisten ajatusteni tulevan julki. Niin, eiväthän hätävaleet ole mikään outo juttu, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Nimittäin hyvin usein sillä, mitä vastaan, ei ole vaikutusta kehenkään muuhun kuin minuun. Sillä ei esimerkiksi ole kysyjälle niin suurta väliä, enkä tällä tavalla vastaamalla pyri ensisijaisesti miellyttämään kysyjää. Usein totuuden kertomisesta olisi jopa enemmän hyötyä kaikille osapuolille, ennen kaikkea minulle, mutta en vain saa totuutta sanottua. Tällaisen käytöksen tunnistan itsestäni jo päiväkotiajoilta.

Kuten sanoin, nämä havainnot koskevat ennen kaikkea itseäni. Mutta olen huomannut merkkejä samanlaisista piirteistä myös pojassani. Kuulemma päiväkodissa häneltä ei puutu rohkeutta puhua tai olla leikin johtajana, eli julkisen roolin esittäminen onnistuu, vaikka sosiaaliset suhteet ontuvatkin. Ja usein, kun häneltä kysyy, mitä hän haluaisi tehdä tai saada, vastaukseksi tulee joko vaikenemista tai jotain sellaista väkinäistä, jonka näkee olevan epäaitoa (oikea halu on nimittäin usein arvattavissa). Torjutuksi tulemisen pelko ja tarve vältellä sitä on niin voimakas, että mieluummin sitä kieltää itsensä. Valitettavasti silläkään tavalla ei kavereita saa.

Sosiaalinen kummajainen, jolla on pakko-oireita

Oli tuossa eilen juttua lastentarhanopettajien, erityislastentarhanopettajien ja psykologin kanssa tuon esikouluikäisemme sosiaalistumisvaikeuksista. Sinällään on liikuttavaa huomata, että järjestelmä ei vielä olekaan täysin mätä, että näihin ongelmiin todella halutaan puuttua kunnan piikkiin.

Entistä liikuttavammaksi asian tekee se, että poikani on ihmisenä hämmästyttävän samanlainen kuin minä olin jo hänen ikäisenään ja monilta osin olen edelleen. Olemme samalla tavalla tiedollisesti päteviä ja tiedonjanoisia, mutta sosiaalisesti täysin toivottomia. Kärsimme samanlaisista pakkoliikkeistä, emme osaa puhua itsellemme tärkeistä asioista. Voisi meitä myös pelimiehiksi kutsua — jos nyt ihan oikein ymmärretään pelit vaikka lauta- ja konsolipeleiksi eikä miksikään pelehtimiseksi.

Mutta jokin tässäkin hommassa häiritsee. Tuntuu, että meidänlaisiamme ihmisiä ei kukaan osaa ymmärtää. Nähtävästi pyrkimystä kuitenkin on, kun niin monen asiantuntijan palveluita tarjotaan, mutta onnistutaanko siinä silti? Jokainen asiantuntija näkee meidän kaltaiset oman erikoisosaamisensa näkökulmasta, mutta kokonaisuutta ei tunnu hiffaavan kukaan. Ja nimenomaan hiffaavan, ei sen nyt niin ylivoimaista luulisi olevan.

Pakko-oireet ja niiden syiden etsintä

Otetaan esimerkiksi nuo pakkoliikkeet. Niiden kuuluvimpia oireita minulla ja pojallani ovat erilaiset kurkku- ja räkimisäänet. Niitä on vaikea selittää, mutta tiedän vain, että en pysty olemaan käyttämättä kurkkuani. Milloin vedän räkää sisääni, milloin selvitän kurkkuani, milloin nieleskelen, milloin muuten vain pullistelen kieltä, kurkun lihaksia ja leukaperiä. Koska kurkkuoireet ovat se, mitä ulkopuolinen asiasta huomaa, hän totta kai luulee vian olevan kurkussa. Mutta kun se ei ole. On minunkin kurkkuani tongittu ja risojani leikelty lapsena, mutta ei siitä mitään apua ole ollut. Samoista oireista kärsin edelleenkin. Siksi olen varsin epäileväinen, kun pojalleni ehdotetaan esim. foniatrin konsultaatiota.

Tämän lisäksi pojallani on änkytysongelma. Se tuli yhtäkkiä tuossa kesällä, ja sellaista on ollut aiemminkin, mutta se on mennyt ohi. Minä näen sen hyvin selvästi osana näitä samoja pakko-oireita (niin näkee myös vaimoni), joten osaan odottaa, että änkytys voi hyvinkin lakata kuin seinään minä päivänä tahansa. Siksi vähän epäilyttää, onko puhe- ja toimintaterapioista tässä yhteydessä apua, kun pojan ongelmat eivät ole puheen tuottamisessa tai sanojen muodostamisessa, vaan vain siinä, että hänellä on pakottava tarve änkyttää ja toistaa samoja lauseenalkuja monta kertaa (ja aloittaa lauseet aina samoilla johdantomantroilla, jotka ovat tämänkaltaisia: "isikissa isikissa hoi, kiinnostaako tietää, että että että...").

Mutta nuo ovat pakko-oireiden selvimmin havaittavat ilmenemismuodot. Eivät ne kuitenkaan tuohon rajoitu. Tämän lisäksi minulla on pakko-oireita käytännössä kaikissa lihaksissa. Ei tietenkään koko ajan kaikissa, vaan sekin vaihtelee, milloin missäkin. On vain pakko nykiä lihaksia, oikoa raajoja ja sormia ja jännittää niitä päämäärättömästi. Kaiken huipuksi pakko-oireisiini lukeutuu myös tarve muljautella silmiä. En nyt näin suoralta kädeltä osaa sanoa, kuinka paljon pojallani on tämänkaltaisia pakko-oireita, sillä nämä ovat äänettömiä, eikä niitä usein edes näe päälle. Minunkin kohdallani ne huomaa lähinnä vaimoni, kun makaamme sängyssä kiinni toisissamme. Sen sijaan pojallani on ajoittain pakottavaa tarvetta raapia ihoaan niin paljon, että se menee rikki. Tämä voi toisaalta olla aistiyliherkkyyden ilmentymää, sillä onhan tässä aistiyliherkkyyskin nostettu esille (tunto-, kuulo- ja makuaistin osalta), ja ainakin itse tunnistan tuon tuntoaistin kohdalla tietynlaista yliherkkyyttä kevyelle kosketukselle.

Kokonaisuudessaan tarkasteltuna arvelisin itse (ilman minkäänlaista lääketieteellistä tai psykologista asiantuntemusta), että tämänkaltaisten pakko-oireyhtymien taustalla on jokin neurologinen ongelma. Kukaan muu ei tosin ole koskaan edes nostanut tätä ajatusta esille. Tässä kohtaa on ehkä syytä täsmentää vielä sen verran, että minun pakko-oireistani ei lapsena tutkittukaan muuta kuin noita hengitystieoireita, enkä ole aikuisiällä itse hoitoon hakeutunut. Toisin sanoen ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa olisi voinut esim. lääkäriltä kysyä tästä neurologisperäisyydestä. Mutta nyt, kun poikani on sosiaalihuollon rattaisiin lykätty, olisi ehkä paikallaan jossain yhteydessä kysyä tästäkin mahdollisuudesta.

Sosiaalistumisen vaikeus ja väärinymmärrysten kierre

Varsinaisesti minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa pakko-oireista, vaan persooniamme oleellisemmin kuvaavasta sosiaalistumisvaikeudesta. Nuo mainitut asiantuntijat näkevät asian niin, että poikamme ei ole vielä oppinut, miten kavereiden kanssa pitäisi leikkiä. Minä kuitenkin näkisin asian hieman eri tavalla, nimittäin niin, että tämänkaltainen ihminen ei edes kunnolla voi oppia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyllä, lähes 25 vuotta, päiväkodista asti, sitä on tullut itsekin opeteltua, enkä osaa vieläkään tulla toimeen ihmisten kanssa. Lopputulos on se, että hakeuduin työhön, jossa minun ei käytännössä tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä muutoin kuin sähköpostin välityksellä, enkä tavallisesti (siis internetin ulkopuolella) tapaa muita kuin oman perheeni ja appivanhempani, jotka tuossa naapurissa sattuvat asumaan.

Ja tällaista sosiaalistumisen vaikeutta on hyvin hankala selittää kenellekään, sillä kaikki muut tuntuvat olettavan, että kyllähän sitä sosiaalista kanssakäymistä oppii, kun vaan ryhmässä on. Ei se ihan niin yksinkertaista kuitenkaan meidän kaltaisillemme ole. Ja koska kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän, on hyvin vaikea saada ulkopuolista apua. Sekin tekee tästä entistä liikuttavampaa, kun poikani, joka kärsii samoista ongelmista, on huomattu, ja hänelle tarjotaan apua.

Minun lapsuudessani ei kukaan tainnut tätä huomata, ainakaan minä en huomannut, että olisi huomattu (ehkä sekin on vain sosiaalista kyvyttömyyttäni, jos en edes huomaa sellaista). Minunkin isäni esimerkiksi elää siinä uskossa, että ainahan minä pärjäsin, vaikka jouduin vaihtamaan koulua niin usein (kun meidän hyväkkäiden oli muutettava koko ajan). Todellisuudessa en pärjännyt yhtään. Mutta se ei näkynyt ulospäin. Nyt siis pojalleni tarjotaan apua, ja toivon mukaan tästä avusta on hyötyä, ettei hänen tarvitse kärsiä sitä kaikkea, mitä minä olen tämän vuoksi joutunut kärsimään. Hänellä on tosiaan puolellaan se etu, joka minulta puuttui: hänen vanhempansa ymmärtävät häntä ja tietävät tarkalleen, mistä on kyse.

Mutta kun minulla on vähän sellainen tuntuma, että suurin osa teistä lukijoistakaan ei nyt yhtään ymmärrä, minkälaisesta ongelmasta minä todellisuudessa puhun, niin yritän tässä nyt seuraavaksi vähän tarkemmin eritellä tätä prosessia. Eli kun sosiaalistuminen ei onnistu, on huomiota haettava käytöshäiriöillä. Itse näkisin asian seuraavalla tavalla:

1. Henkilö janoaa hyväksyntää, jota hän yleensä saa liian vähän. Häntä ei pyydetä leikkiin tai muuhunkaan porukkaan, eikä hän itse tiedä, miten siihen pääsee mukaan.
2. Ymmärretyksi tuleminen on hyväksynnän edellytys.
3. Väärinymmärrys on osoitus hyväksynnän mahdottomuudesta. => Henkilö pyrkii välttämään väärinymmärryksiä.
4. Henkilö tulee lähes kaikessa väärinymmärretyksi (ja tämä on jotain mystistä, sillä näin oikeasti tapahtuu, mutta mistä hitosta se oikein voi johtua?). => Henkilö pyrkii välttämään kontakteja, koska niissä syntyy väärinymmärryksiä.
5. Mutta ongelma onkin siinä, että henkilö kaikesta huolimatta haluaa kontakteja, janoaa seuraa. => Henkilö peittää todellisen minuutensa, jotta se ei väistämättömän väärinymmärryksen hetkellä saa kolhuja.
6. Tästä tulee pysyvä tapa, ja syntyy väärinymmärrysten kierre. Henkilö antaa tarkoituksella kysyttäessä harhaanjohtavia kuvauksia teoistaan ja ajatuksistaan, jotta hänen todelliset tekonsa ja ajatuksensa eivät tulisi torjutuksi.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Miten on, lukijat, tunnistatteko itsessänne tai lähipiirissänne muita samankaltaisia ihmisiä? Olisi nimittäin mukava tietää, kuinka paljon meikäläisiä on, sillä olo on varsin yksinäinen. Eihän tällaisia sosiaalisia hylkiöitä missään tapaa, kun kaikki varmasti nuhjaavat yksinään näine ongelmineen. Ja onko tällaiselle oireyhtymälle olemassa jotain yleisempää nimitystä (vaikka diagnoosia, jos nyt näin nykyaikaisesti halutaan ajatella)?

Ja mikä siinä on, että meikäläisiä ei ymmärretä? Että kukaan ei halua meikäläisten seuraa — toisin sanoen kukaan ei tee meille sosiaalisia aloitteita, vaan meidän on aina oltava aloitteentekijä, se, joka mukautuu muiden sääntöihin. Se on nimittäin aika raskasta ja panee miettimään, onko tällaisilla ihmisillä edes yhteiskunnallista oikeutta olla olemassa.

(MUOKS 4.10. klo 23.05) Täydensin kirjoitusta jatko-osalla, käy lukemassa sekin.

Fysiikkaa esikouluikäisille

Ostin pojalle eilen suurennuslasin, kun se toissapäivänä saunassa poikkeuksellisen oma-aloitteisesti avasi suunsa ja pyysi sellaista, jotta hän "voisi katsella pieniä asioita". Eilen sitten jo lyhyen käytön jälkeen hän tuli kysyneeksi, miten suurennuslasi oikein sen suurennuksen tekee.

No onneksi humanisti-isillä on kotona liitutaulu. Täytyy myöntää, että ne lukion fysiikantunnit tuli enimmäkseen nuhjattua kaikkea muuta kuin fysiikkaa funtsaillen, mutta eiköhän tämä piirros kutakuinkin oikealla tavalla suurennuslasin toimintaperiaatteen selitä.

Langaton MightyCat

Mitä tilasin? (kuva täältä)












Mitä sain?

Se Gustav nuorempi

Hihi, meitsi riehuu ja aiheuttaa kauhua ja hävitystä Meksikonlahdella.

Onpas viileää

Jo on kalsat kelit. Sisälläkin on ihan pidettävä sukkia jalassa, ja tänään oli viritettävä takkaan tuli. Siis lämmitettävä taloa keskellä mätäkuuta! Eipä taida tänä kesänä löytää mätää muualta kuin meidän jääkaappiimme unohtuneista ruoanjämistä.

Akkuja lataamassa

Päivän pännäykset tulevat tässä. Jos joku tekee surkeita ladattavia paristoja, niin GP. Meillä on tusinan verran GP:n 2700 mAh:n NiMH-paristoja (ostettu helmikuussa 2007), ja niistä noin kolmasosa on suorastaan kelvottomia. Jo uutena yksi kahdestatoista oli toimintakelvoton, eli ei suostunut latautumaan. Tämän jälkeen toimintakelvottomien yksilöiden määrä on vain kasvanut. Silloin tällöin jokin näistä risoista alkaa yllättäen toimia uudelleen, mutta vastineeksi taas jokin toinen sanoo sopimuksen irti. Vittu mitä paskaa!

Vertailun vuoksi sanottakoon, että samaan hintaluokkaan kuuluvat, samantehoiset Konnoc-merkkiset NiMH-paristot ovat toimineet moitteetta. Kun taas tarvitsen lisää paristoja, ostan niitä. GP:n paskaan en enää kajoa.

Sitä saa, mitä tilaa

Vuodatetaan näin illan ratoksi taas tästä yhdestä kestoärsykkeestä. Nimittäin aina — aina — kun lähtee kaupasta hakemaan jotain ruokaa erikoisempaa, saa huomata, että missään ei myydä sitä, mitä haluaisi ostaa. Kuljen esimerkiksi lähes puhkikuluneissa vaatteissa, kun kaupoissa myydään vain sellaisia rytkyjä, jotka eivät miellytä.

Mutta äärimmilleen tämä eioon myyminen on viety tietotekniikan kohdalla. Tällaisessa Joensuun kaltaisessa tuppukylässä ei oikeastaan edes ole alan liikkeitä. Jokunen pieni ehkä, mutta niiden profiili on niin olematon, että en oikeastaan edes tiedä, mistä tietokonetarvikkeita kannattaisi ostaa. Suuntaan sitten ensimmäisenä isoihin kodinkoneketjuihin, kuten Giganttiin. Ja arvaahan sen, ettei haluamaansa löydä. Ilmeisesti toiveeni ovat liian erikoisia.

Niin tosiaan, tämä tuli nyt pinnalle taas tänään, kun yritin ostaa itselleni skanneria. Siis ihan vain skanneria, en mitään monitoimilaitetta. Eihän sellaisia enää missään myydä. Pari tuntia kiertelin kaupoissa, kunnes nälkiintyneenä menetin hermoni ja harkintakykyni ja ostin Carlsonilta tuollaisen lasermonitoimilaitteen. Kyllä se asiansa ajaa, kun lähinnä kopiointia ja tositteiden tallentamista varten sen hankin (ei minua valokuvien skannailu ja tulostaminen kiinnosta).

Tämäkin ostos olisi pitänyt tilata netistä. Sieltä saa ainakin juuri sellaisia tietokonetarvikkeita, joita on etsimässä, erikoisiakin. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy kymmeniä erilaisia skannereita. Mutta kun minä halusin saada vehkeen heti! Saatana, ensi kerralla en edes yritä etsiä kaupoista, vaan tilaan suoraan netistä. Pitäkööt takahikiän kuppaiset kodinkonekauppiaat valikoimansa surkeina, sama se minulle.

No joo, jotta ei menisi ihan äksyilyksi tämän päivän kirjoitus, niin elostellaan tähän loppuun vähän. Runsas kuukausi sitten sain ihan sanomalehdestä lukea, että muotiblogit ovat muodissa. Täytyy myöntää, että kyllä Kustu-setäkin aina silloin tällöin muotiblogeja lueskelee. Mutta en siksi, että minua kiinnostaisi muoti. Luen niitä ihaillakseni naiskauneutta. Oma suosikkini — ja ainut muotiblogi, jota seuraan ihan syötteenä — on ite puin. Ei, en osaa kyllästyä katselemaan viehättäviä mekkoja tuon viehättävännäköisen naisen yllä.

Jep jep, ei kai tämä pienimuotoinen irstauteni tullut kellekään yllätyksenä.

Parit ärsyttävät näin sunnuntain ratoksi

Hihi, jätin eilen blogini vuosipäivän väliin. Oli mulla oikeastaan kirjoitettavaa mielessä, mutta illalla ramasi sillä tavalla, että keskityin tekemään muuta. Kirjoitanpa ne sitten tänään. Ja vuosipäivän kunniaksi palaan juurilleni eli kirjoitan asioista, jotka ärsyttävät.

Ensinnäkin ärsyttää se, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka sanovat maustavansa ruoan soijalla. Siis oikeasti, soijalla. Mitä ihmeen maustamista se sellainen on? Aivan sama, kuin jos sanoisi maustavansa ruoan vehnällä tai riisillä. Soijavalmisteet ovat pääsääntöisesti hyvin mauttomia, ennemminkin ne laimentavat ruoan makua kuin lisäävät sitä. Merkittävin poikkeus tästä on soijakastike, jota monet kutsuvat pelkästään soijaksi, ikään kuin se olisi ainut Suomen markkinoilta löytyvä soijavalmiste. Juu, myönnetään, että meilläkin pannaan melkein ruokaan kuin ruokaan soijaa, mutta ei sen takia, että se lisäisi makua, vaan siksi, että se lisäisi ruoan ruokaisuutta.

Toinen ärsyttävä on tämä jatkuva oravanpyörästä hyppäämisen ihannoinnin yksipuolisuus. Viimeksi tänään oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka niin tekevät. Se näyttää ylittävän uutiskynnyksen aina. Ei siinä mitään, ajatushan on hyvin houkutteleva, ja on sitä itsekin tullut tehtyä niin. Mutta miksi päinvastaisesta ei ikinä kirjoiteta lehtiin tai tehdä koskettavia henkilödokkareita telkkariin? Ihmisistä, jotka yhteiskunnan ulkopuolella tekevät päätöksen hypätä mukaan oravanpyörään, hankkiutuvat töihin kiireiselle näköalapaikalle ja aloittavat uraohjuksen elämän.

Vähän tekee mieli sanoa, että olen itse nyt tekemässä niin, kun vuosien kotona nuhjaamisen jälkeen olen löytänyt paikkani ja aloittanut vaihteeksi kiireisen työnteon. Mutta oikeasti, ei tällä päällä kannata sellaista sanoa. Ehkä minä joskus taas hyppään uudelleen pois.

Sijoitusvinkki

Sijoitin tänään raaka-aineisiin, kaiken lisäksi hajautin portfolioni. Tein tämän siksi, koska sijoitusten maturiteetti on erilainen. Toinen sijoituksista tarjoaa korkeamman tuotto-odotuksen lyhyemmällä ajalla, kun taas toisessa on alhaisempi tuotto-odotus pidemmällä ajalla.

Tahtoo siis sanoa, että ostin kaupasta sekä Valion että Maitokolmion maitotölkkejä. Valion tölkit ovat puolitoistalitraisia, parasta ennen 15.7., Maitokolmion tölkit litraisia, parasta ennen 17.7. Näillä mennään viikonloppuun.

Ikään kuin suunta olisi löytymässä

Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Kuurnan kanavan tulvaporteista sen jälkeen, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Itse asiassa huomasin jo tuossa viime lauantaina, että kiinnihän ne tulvaportit jo ovat. Kesäkuun alkupuolella, jolloin tänne viimeksi kirjoitin, ne muistaakseni olivat vielä auki, kun Pielisen pinta oli sen verran korkealla. Mutta ollaas nyt jaarittelematta.

Niin, miksi en sitten kirjoittanut yli kuukauteen? Tjaah, jotenkin tympäännyin siihenkin. Ehdin tympääntyä kaikkeen, kun elämä oli pelkkää kotona nuhjaamista. Itsetunto nollissa jne, kyllähän te tiedätte. Lisäksi tuo vaimon keksimä talonmaalausprojekti (josta hän itse on melkein kokonaan laistanut) pukkasi yksitoikkoista tekemistä kesäkuun valoisiin päiviin siinä määrin, että ei jaksanut enää tänne tulla yksitoikkoista tekstiä suoltamaan.

Tosiaan, kotona nuhjaamiselle ei meinannut näkyä loppua. Sen sijaan virkauralleni valtion palveluksessa oli loppu tiedossa, ja sen lähestyminen sai tympääntymään ja ahdistumaan vielä enemmän. Mielenkiintoisia työpaikkoja ei ollut tarjolla, ja niistäkin vähistä, joihin hain, en edes vastauksia saanut. Saatanan hyväkkäät, ikään kuin minä olisin kuka tahansa luuseri. Ei! Minähän olen tohtorikoulupudokasluuseri. Sellaisilla ei tunnetusti tee mitään, eivät ne mitään osaa, eivätkä käytännön elämästä mitään tajua.

Juu, työttömäksi en halunnut jäädä, se se vasta tympeää hommaa onkin. Niinpä tulin perustaneeksi toiminimen kesäkuun viimeisenä, samana päivänä, jolloin olin viimeistä päivää valtiolla töissä. Kustu-setä on nyt sitten yrittäjä. Enkä vahingossakaan tässä mene paljastamaan, minkä alan yrittäjä. Osoittakaa te lukijat yrittäjähenkeä sen verran, että yritätte selvittää sen itse.

Mutta eihän se yrittäjän elämä nyt heti alusta asti ruusuisena aukene. Puolitoista viikkoa meni siinäkin nuhjatessa, kun ei tilauksia tullut. Niin, en minä siis ihan tyhjän päälle yritystä perustanut, vaan minulla oli jo tiedossa alihankintatilauksia parilta firmalta. Siis piti olla, mutta niitä ei tahtonut kuulua. Eipähän ainakaan tarvinnut olla työttömänä, jos kohta rahaakaan ei tullut.

Vaan kuten sanoin, puolitoista viikkoa meni nuhjatessa. Tänään sain ensimmäisen ison tilauksen, jee! Näyttää siis lopultakin siltä, että elämästä voi tulla jotain. On se kyllä silleen kumma, että olen vuosikausien ajan, suorastaan yläasteelta asti, salaa haaveillut yritystoiminnasta. Aina on vain puuttunut pari pikkuseikkaa: liikeidea ja halu hankkia asiakkaita. Nyt molemmat ongelmat näyttivät ratkeavan kuin itsekseen, sillä liikeidean ja ensimmäiset asiakkaani sain, kun ihan muutaman päivän sisään törmäsin kahteen ilmoitukseen, joissa saman alan yritykset etsivät alihankkijoita. Rohkaistuin siis ja hyppäsin lentokoneesta tietämättä, miten laskuvarjo on pakattu.

Kuuluu toki perherintamallekin uutta. Kolmas lapsi näyttäisi olevan tulossa, vaikka tarkoitus ei ihan ollut. Ei siinä mitään, ajoitus vain oli huonoin mahdollinen, kun muutenkin olin ihan romahtamispisteessä, lasten kohelluksessa nuhjaaminen täällä kotona ahdisti enemmän kuin sanoin pystyy kuvaamaan, talonmaalausprojekti ei tuntunut edistyvän yhtään (se on muutenkin vielä ihan vaiheessa, mutta olen melkein jo ehtinyt unohtaa koko homman) ja työasiatkin näyttivät vielä siinä vaiheessa olevan täysin umpikujassa. Nyt on senkin ajatuksen kanssa eletty pari viikkoa, ja kun tietää, millainen pää minulla on, niin eipä tuosta kai enää joidenkin viikkojen tai kuukausien päästä mitään ongelmaa ole.

Odottelen innolla sitä, kun lapset ensi kuussa menevät päivähoitoon, ja minä saan — ah! — työrauhan kotona.

Ai niin, sellainen vielä näin ennakkotietona, että blogini täyttää onnekkaasti vuoden tuossa ylihuomenna. Ehkä muistan kirjoittaa jonkin sortin onnittelutekstin silloin, mutta jos en muista, niin tästä ainakin näette, että en sitä ihan kokonaan ole unhoittanut.

Kokeile sinäkin DAS-asettelua

Tulinpa kiinnittäneeksi huomioni sellaiseen pikkuseikkaan, että olen jo vuodesta 2005 asti käyttänyt DAS-näppäimistöasettelua. Niin luontevaksi tällä kirjoittaminen on jo tullut (ilman, että tarvitsee katsella näppäimiä), että en edes huomaa asiaa. Silloin tällöin, kun QWERTYllä pitää naputella, tökkii vähän enemmän. Mutta selviän siitäkin keskivertonaputtelijaa ripeämmin, olenhan ollut konekirjoituksen ammattilaisenakin.

Niin tosiaan, kymmensormijärjestelmällä olen kirjoitellut jo pitkään. Yläasteella, kun muut valitsivat laumakäytöksenomaisesti ATK:n, minä olin erilainen kuin muut ja valitsin konekirjoituksen. Se oli sitä aikaa, kun valinnaisaineita oli vain kolme ja niitä opiskeltiin kokonaista kaksi vuotta. Se oli sitä aikaa, kun konekirjoituksen opettelu aloitettiin ihan oikeilla kirjoituskoneilla.

Totta kai koulun kirjoituskoneissa oli QWERTY, ja siihen minäkin opin. Olin ryhmämme nopein kirjoittaja (olin muuten myös ryhmämme ainut poika), ja vuosia myöhemmin työskentelin myös sairaalan konekirjoittajana lähes kahden vuoden ajan. Sitten menin yliopistoon, mutta se ei nyt kuulu tähän.

Tuossa vajaat kolme vuotta sitten tuli taas vaihteeksi kirjoiteltua aika paljon ja mekaanisesti. Vanha nopeus oli kyllä tallella, mutta sain entistä useammin käteni kipeäksi liiasta naputtelusta. Olin jo pitkään ollut tietoinen siitä, että QWERTY ei ole mikään ergonomiseksi optimoitu asettelu, joten lähdin kokeilemaan vaihtoehtoja, joilla voisin vähentää kätteni kipeytymistä.

Aloitin kokeiluni tunnetuimmasta vaihtoehdosta, Dvorak-asettelusta. Se on optimoitu englantia varten. Perusperiaatteina optimoiduissa asetteluissa on muun muassa, että usein peräkkäin toistuvat kirjaimet naputellaan eri käsillä. Koska englannin ja suomen kirjaimet toistuvat vähän eri tahtiin ja eri järjestyksessä, ei Dvorak tietenkään kovin hyvin suomen kirjoittamiseen luonnistu. Ei ainakaan minulla, kyllä tökki opetella sitä. Jatkoin vaihtoehtojen etsimistä.

Aika pian löysin etsimäni, DAS-asettelun. Sen on laatinut Cristian Seres vuonna 1998 (kas, asettelu täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia) samoin periaattein kuin Dvorak-asettelu on laadittu, mutta DAS-asettelu on optimoitu nimenomaan suomen kirjoittamiseen. Jo hyvin pian kokeilun aloitettuani saatoin todeta, että kirjoitus todella sujui. Minkäänlaisesta Dvorak-tyylisestä tökkimisestä ei tarvinnut kärsiä, vaan kirjaimet löytyivät luontaisilta paikoiltaan nopeasti jo heti pienen opettelun jälkeen. Viikon DAS-asettelua käytettyäni kirjoitin jo noin puolta nopeutta vanhaan, selkäytimestä kumpuavaan QWERTY-taitooni verrattuna. Tätä nykyä taitaa DASin naputtelu olla jo reilusti nopeampaa kuin mihin QWERTY-aikoinani pystyin.

Sen lisäksi, että DAS-asettelulla kirjoittaminen on nopeaa, se on myös mukavaa. Käteni kipeytyvät vähemmän, virhenäppäilyjä tulee vähemmän. Suosittelen DAS-asettelua kaikille muillekin, jotka kirjoittavat ennen kaikkea suomeksi.

Jos jotain huonoa haluaisi sanoa, niin yksi asia kyllä tulee mieleen. DAS-asettelu on perin heikosti tunnettu. Ainakaan takavuosina sitä ei löytynyt mistään kokeilemastani käyttöjärjestelmästä vakiona, joskin Cristian Seresin sivuilta löytyy asettelut yleisimpiin käyttöjärjestelmiin.

Siitä, että asettelua ei vakiona löydy, seuraa kuitenkin omat ongelmansa. Jos käytän joskus tilapäisesti jotain muuta kuin omaa konettani (tätä tapahtuu onneksi varsin harvoin), en voi käyttää DAS-asettelua, koska sitä ei ole tälle koneelle asennettu. Ja jos Seresin sivut joskus jostain syystä netistä poistuisivatkin (tämän todennäköisyydestä en osaa sanoa mitään), niin mistä löytää valmiita asettelutiedostoja? Ainahan sellaisia voi tehdä uusia, mutta vaarana on, että tulee epähuomiossa tehneeksi vähäisiä muutoksia, jolloin yhdenmukaisuus ei säily. DAS-asettelua kun ei taida olla standardoitu mitenkään.

Mutta hei, nämä ongelmat ratkeavat ajan myötä, mikäli asettelun käyttäjien määrä kasvaa. Siksi minäkin tässä promoan ja annan hyvän vinkin, että oman kirjoitusnopeutesi ja käsiesi terveyden kannalta sinunkin kannattaa DAS-asettelua kokeilla.