Juosteen Kustu

Kutsu kustannusosuuskunnan suunnittelukokoukseen

2012-01-28T18:37:00.001+02:00

Haluatko olla perustamassa kustannusosuuskuntaa? Kirjoitatko scifiä, fantasiaa tai muuta hyvää kirjallisuutta ja haluatko saada tekstejäsi julkaistua? Vai oletko kiinnostunut toimittamaan, kuvittamaan, taittamaan tai markkinoimaan pienkustantamon painettuja ja sähköisiä kirjoja? Tule mukaan kustannustoimintaan, jossa olennaista on yhdessä tekeminen, omien töiden julkaiseminen ja reilu tulonjako.

Kustannusosuuskunnan suunnittelukokous pidetään lauantaina 4.2. kello 16 ravintola Amarillossa, Kuninkaankatu 22-24, Tampere. Kokous on avoin kaikille kiinnostuneille. Kokouksessa käsitellään seuraavia asioita, ja kokouksen perusteella valmistellaan myöhemmin pidettävä varsinainen perustava kokous:

1. Osuuskunnan liikeidea ja liiketoimintasuunnitelma

2. Ensimmäisen vuoden vuosisuunnitelma ja budjetti

3. Hallituksen koko, päätöksentekomenetelmät ja työnjako

4. Kustannussopimusten ja tulonjakojen periaatteet

5. Osuuskunnan nimi ja kotipaikka

6. Osuuskunnan säännöt

7. Perustavan kokouksen paikka ja aika

8. Muut asiat

Jos haluat tutustua kokousta varten valmisteltuihin asiakirjoihin etukäteen, voit ladata ne tästä.

Tätä päivää paremman joulun odotusta

2009-12-18T11:38:00.004+02:00

Tästä on hyvä lähteä joulua odottamaan. Ainakaan paljoa tämän alemmas odotukset eivät enää voi mennä. Olen tosiaan kirjoittanut viimeksi helmikuussa, mikä sekin osaltaan kertoo siitä, millä lailla kulunut vuosi on kulunut: tuntuu, ettei oikein mitään ole tapahtunut, mutta silti hetken rauhaa ei tahdo löytyä.

Mutta onhan sitä tapahtunut, yhtä ja toista. Ehkä kerron niistä toisessa kirjoituksessa, ehkä en. Tässä keskityn nyt mainitsemaan stressin- ja väsymyksensekaisen oloni kruunaavan tapahtuman.

Eilen iltapäivällä ajaessani päiväkodista kotiin kääntyi kolmion takaa eteeni taksi. En ihan ehtinyt jarruttaa, joten kontaktia otettiin. Vauriot jäivät hyvin vähäisiksi, ja kuvassa ne näkyvät pääpiirteissään kaikki. Vasemman etuvilkun lasi hajosi ja umpion muovikiinnikkeet katkesivat. Sekä ajovalo että vilkku toimivat edelleen, eli törmäys tapahtui sangen hitaassa vauhdissa. Vastapuoli myönsi syyllisyytensä ja lupasi hoitaa uuden osan.

Vähällä päästiin, mutta kyllähän tuollaisesta riittää stressiä ainakin viikon tarpeiksi. Ja saas nyt nähdä, koska uusi umpio käytännössä on paikoillaan, sillä 17 vuotta vanhaan autoon sellaisen saaminen on vähän sattumasta kiinni. Uutenakaan niitä ei taida enää saada, joten purkamojen vaihtelevaan valikoimaan lienee tyytyminen.

Audi-miehen tehoton markkinointitempaus

2009-10-02T14:30:00.003+03:00

Audi-Kiesi on jo vanha juttu, mutta aiheeseen on vielä palattava. Kuukautta takaperin ounasteltiin koko kohun olleen suunniteltu kampanja Audin näkyvyyden lisäämiseksi ja automerkin sovinistisen äijäimagon vahvistamiseksi. Kiesin eroaminen olisi päätetty jo etukäteen, ja viimeisenä palveluksenaan vanhalle työnantajalleen hän olisi kohauttanut koko kansaa.

Palaan aiheeseen siksi, että syyskuun ensirekisteröintitilastot on nyt julkistettu. Tilastot eivät tietenkään kerro, oliko kyseessä junailtu kohu, mutta ne kertovat jotain siitä, kuinka tehokas tämä mahdollinen kampanja oli. Eivätkä ne myöskään vielä tässä vaiheessa kerro pitkäaikaisista vaikutuksista, kun käytössä on vasta yhden kuukauden seurantatiedot.

Ja tilastojen valossa Audi-miehen mainoskampanja oli — tehoton. On totta, että Audin markkinaosuus kasvoi elokuun 4,6 prosentista syyskuun 5,3 prosenttiin, mutta kyseinen muutos on aiempien kuukausien muutoksiin verrattuna aivan tavallinen. Tätä tarkastelua varten käyttämässäni 33 kuukauden aineistossa kuukausimuutosten keskihajonta on 0,83 prosenttiyksikköä, joten 0,7 prosenttiyksikön kasvussa ei ole mitään kummallista. Kappalemäärilläkään mitattuna muutos elokuun 277:stä syyskuun 390:een ei ole poikkeuksellisen suuri, sillä keskihajonta on 173 autoa.

Audin markkinaosuus on tarkastelujakson jälkimmäisellä puolella ollut selvästi ensimmäistä puolta suurempi, mutta en nyt tarkastele tässä syitä siihen, mistä tämä johtuu. (Mainittakoon vielä se, että Audin markkinaosuuden ja autojen ensirekisteröintien määrän yleisen kehityksen välillä ei ole kummoista korrelaatiota.) Se voidaan kuitenkin jo tämän pienen aineiston perusteella havaita, että yksittäisen automerkin markkinaosuus vaihtelee peräkkäisinä kuukausina sangen paljon, eikä tämä yksittäinen imagokampanja — oli se sitten suunniteltu tai puhdasta sattumaa — yksin määrää Audin kohtaloa.

Toisen päivän iltana

2009-02-24T20:40:00.002+02:00

Niin siinä sitten kävi, että eilen tuli tuo vauva kotiin. Tuo vielä toistaiseksi nimetön kolmas pentu. Hankalaa kyllä, ettei sillä mitään kutsumanimeä ole, kun ei sitä voi vielä edes puhutella. No jaa, eiköhän sen joskus keksi. Ai niin, joku voi olla kiinnostunut sellaisesta sivuseikasta, että kyseessä on tyttö.

Jotenkin ajatuksena oli, että kirjoittaisin tähän jotain tuoreehkoja tuntemuksia. Mutta en minä tiedä, ei minulla ole oikeastaan kirjoitettavaa. Tuo vain syö ja nukkuu, eikä se syöminenkään minun hoidettavissani ole. Ehkä tämä on sitten sitä rutinoitumista, kun ei osaa oikein hermoilla mistään asiaan liittyvästä.

Palaan sitten asiaan, jos jotain mielenkiintoisempia ajatuksia herää. Ehkä niiden heräämistä ehkäisee sekin, että tähän aikaan illasta olen jo vähän väsynyt. Tosiaan, univelkaa olen osannut kerryttää jo ennenkin, että ei tuo vauva pysty vaikuttamaan siihenkään!

Jos joku muuten osaa yhdistää tuon otsikon siihen yhteen Nuoren seurakunnan veisukirjassa ainakin joskus 90-luvulla olleeseen lauluun, niin hän yhdistää aivan oikein. Sillä laululla nyt ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, ja mielialanikin on vaihteeksi aivan päinvastainen kuin ko. tsipaleessa. Jos jostain pitäisi masentua, niin vaikka siitä, että sosiaalinen verkostoitumiseni netissä on aivan olematonta: kukaan ei ole vielä facebookissakaan onnitellut minua tapahtuneesta, vaikka kaikkia muita kyllä kaikki aina ovat onnittelemassa. Mutta väliäkö silläkään.

Firmassani pyörii aina misuja

2008-12-30T12:10:00.002+02:00

On aivan tavallista, että sylissäni istuu kaksi nuorta narttua nuolemassa toisiaan. Yritä siinä nyt sitten keskittyä työntekoon! Ongelmia tulee jo siinä, kun pitäisi yltää näppäimistöön.

Eihän se ruoka niin paljon maksa, vaan...

2008-12-12T20:33:00.003+02:00

Kyllä tänään taas äimistytti kaupan kassalla, kun viikon ruokaostosten loppusummaksi pamahti 135,73 euroa. Siis aivan tolkuttomasti! Eikä tuo ollut mitenkään poikkeuksellista, vaan kyllä nykyään ruokaostokset maksavat pääsääntöisesti yli satasen. Takavuosina sitä oppi, että 50 euroa riittää viikoksi, mutta siitä nyt onkin jo aikaa, ja syöjienkin määrä on kaksinkertaistunut. Mutta silti.

Summan suuruus hämmästyttää myös siksi, kun eihän siinä kärryssä tuntunut olevan juuri mitään, eikä varsinkaan lihaa — sitähän meillä syövät vain kissat. Niinpä tarkastelin kauppakuittia vähän syvemmin ja ryhmittelin ostoksia selvittääkseni, mihin ne rahat oikein katoavat. Ja tässä tulokset.

Tuoteryhmiä löytyi 12, eikä tämä perustu mihinkään viralliseen luokitteluun, vaan omaan arviooni tuotteiden samankaltaisuudesta. Aloitetaan peinimmästä kustannuserästä, joksi tällä kertaa osoittautuivat viljatuotteet ja kuiva-aineet (myös leipä). Niihin upposi 4,09 euroa eli kolme prosenttia loppusummasta.

Toiseksi vähiten rahaa kului pakastekalaan, 4,59 euroa eli 3,4 %. Kolmanneksi vähiten pakastevihanneksiin, 5,40 euroa eli neljä prosenttia. Pieneksi kustannuseräksi jäivät myös sekalaiseen ryhmään luokitellut mausteet, sokerit ja säilykkeet, 5,68 euroa eli 4,2 %.

Vedenjakajan virkaa tässä luokittelussa hoitakoot kissanruoat, joihin upposi 6,93 euroa eli 5,1 prosenttia. Kissat eivät siis ainakaan syö meitä perikatoon.

Kalliimpia tuoteryhmiä olivat tuoreet vihannekset ja hedelmät, 11,05 euroa eli 8,1 %. Muihin maitotuotteisiin kuin juustoihin käytimme 15,63 euroa eli 11,5 % loppusummasta. Lopputulemana voi siis sanoa, että näihin perusruokiin kului 53,37 euroa eli 39,3 prosenttia.

Mihin ne rahat siis kuluivat? Tietenkin "turhuuteen". Siihen, josta ei tingitä.

Suurin ruokaryhmä olivat juustot, 21,06 euroa eli 15,5 %. Toiselle tilalle pääsivät teet ja kahvit, joihin onnistuimme käyttämään 14,24 euroa eli 10,5 %. Siinä on kyllä jo vähän varastojen täydennyksen makua. Neljännelle tilalle maitotuotteiden jälkeen kirivät makeat ja suolaiset naposteltavat, 11,22 euroa eli 8,3 prosenttia.

Nämä kolme kategoriaa veivät yhteensä 46,52 euroa eli 32,4 prosenttia koko summasta. Meillä on kallis maku.

Ruoan lisäksi kuitista löytyi myös muita päivittäistavaroita eli pesuaineita ja vessapaperia 24,04 euron arvosta (17,7 %) ja muita tavaroita 11,8 euroa (8,7 %).

Tämä erittely perustuu vain yhteen kauppareissuun, mutta kyllä se aika suuntaa-antava on. Toisinaan tulee täydennettyä teevarastojen sijaan säilykevarastoja, toisinaan kuiva-ainevarastoja. Juustoja ja herkkuja kuluu silti tasaisen paljon. Sen sijaan eineksiä, lihaa tai alkoholijuomia kauppakuiteistamme ei juuri löydä.

Miten lapset saa tottelemaan?

2008-10-23T10:07:00.002+03:00

Eivätkö pikku mussukkasi tahdo noudattaa käskyjäsi riittävän ripeästi? Tiedän, se on hyvin ärsyttävää. Mutta onneksi on olemassa ainakin yksi toimiva keino saada lapsiin vauhtia ja hommat tehdyksi.

Kikka on hyvin yksinkertainen, mutta vaatii sen verran, että lapsi ymmärtää uhkauksia ja osaa laskea kolmeen. Ainakin kolme- ja puolivuotiaan ja sitä vanhemman saa tällä ruotuun. Tänä aamuna viimeksi onnistuin saamaan sellaisen periaatekitisijän pukemaan vaatteet ja lähtemään ajoissa päiväkotiin.

Ensinnä tarvitaan uhkaus, joka on lapsen mielestä riittävän vakava. Uhkauksen on kuitenkin oltava sellainen, että sen voi myös toteuttaa, jos lapsi ei syystä tai toisesta tottelekaan. Mitään liian rajua uhkausta ei siis kannata esittää. Jos jokin lelu on lapselle erityisen rakas, riittää uhata, että lelu pannaan komeroon tai ylähyllylle, ellei lapsi tottele. Jos lapsi tykkää pelata, uhataan, että ei saa pelata koko päivänä. Turha uhkailla lelujen roskiin heittämisellä tai fyysisellä väkivallalla, sillä ensimmäistä et kuitenkaan toteuttaisi ja toinen on vähintäänkin arveluttavaa.

Mutta uhkausta ei sanota ääneen ensimmäiseksi, vaan sen toteutumiselle on annettava selvä takaraja. Niinpä tottelemattomalle lapselle sanotaan seuraavasti: "Minä lasken kolmeen. Jos et siihen mennessä ole tehnyt [sitä, mitä käsketään], et pelaa koko päivänä [tai muu vastaava uhkaus]. Yksi..."

Yleensä tämä riittää, sillä lapsi tietää kolmosen tulevan pian, joten hän toimii nopeasti ja juuri haluamallasi tavalla. Kun lapsi on tehnyt sen, mitä pitääkin, on vähän kehuttava ja purettava uhkaus välittömästi.

Jos lapsi ei kolmoseenkaan mennessä ole totellut, uhkaus toteutetaan. Tästä seuraa yleensä hirvittävä huutomyrsky, mutta se on vain parasta kestää. Kun uhkaus on toteutettu, esim. siirretty lelu ylähyllylle, voidaan pienelle lapselle antaa vielä viimeinen mahdollisuus tehdä pyydetty asia. Jos hän sen tekee, annetaan lelu ylähyllyltä takaisin.

Temppu on hävyttömän yksinkertainen ja hävyttömän toimiva. Kun sitä käytetään säännöllisesti, voidaan jopa luopua kokonaan uhkauksen esittämisestä ja sanoa vain: "Minä lasken kolmeen. Yksi..." Vaikutus on silti sama.

Tämä toimii vielä ainakin esikouluikäisenkin kanssa, joskin hän osaa aina kysyä, mitä sitten tapahtuu, ellei ole uhkausta maininnut. Kannattaa käyttää paria samaa vakiouhkausta, niin ei tarvitse hätäpäissään keksiä huonoja ja liioiteltuja uhkauksia, joita lapsikaan ei ota todesta.

Sosiaalinen kummajainen (jatkoa)

2008-10-03T14:34:00.003+03:00

Jatkanpa vielä eilistä kirjoitustani omasta ja poikani luonteesta, kun tuli mieleen pari oleellista kummallisuutta, joita en eilen tarpeeksi korostanut. Nämä koskevat lähinnä minua itseäni.

Sosiaaliset suhteet ovat vaikeita, mutta julkinen toiminta ei. Tarkoitan tällä sitä, että esiintyminen esim. koulun juhlissa tai myöhemmin tiedotusvälineissä ei ole ollut minulle vaikeaa. Ristiriitaista hommasta tekee se, että tällä tavalla toimimalla olen antanut itsestäni ehkä hyvinkin sosiaalisen ja sanavalmiin kuvan. Mutta sosiaalisuus ja sanavalmius loppuu heti, kun on aika lopettaa julkinen rooli. Yhtäkkiä minkäänlaiset aidot lähitason sosiaaliset kontaktit muihin kuin hyvin läheisiin tuttuihin eivät onnistukaan, vaan sulkeudun itseeni enkä onnistu murtautumaan muiden läheisyyteen.

Toinen huomio liittyy tuohon todellisen minuuden peittämiseen. Joskus se menee jopa liialliseksi ja surkuhupaisaksi, mutta todellista minuutta ei vain pysty paljastamaan. Tämä ilmenee etenkin silloin, jos minulle esitetään suora kysymys, johon minun on vastattava omalla mielipiteelläni. Hyvin usein tällaisessa tilanteessa valehtelen tietoisesti. Miksikö? Siksi, että en halua todellisten ajatusteni tulevan julki. Niin, eiväthän hätävaleet ole mikään outo juttu, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Nimittäin hyvin usein sillä, mitä vastaan, ei ole vaikutusta kehenkään muuhun kuin minuun. Sillä ei esimerkiksi ole kysyjälle niin suurta väliä, enkä tällä tavalla vastaamalla pyri ensisijaisesti miellyttämään kysyjää. Usein totuuden kertomisesta olisi jopa enemmän hyötyä kaikille osapuolille, ennen kaikkea minulle, mutta en vain saa totuutta sanottua. Tällaisen käytöksen tunnistan itsestäni jo päiväkotiajoilta.

Kuten sanoin, nämä havainnot koskevat ennen kaikkea itseäni. Mutta olen huomannut merkkejä samanlaisista piirteistä myös pojassani. Kuulemma päiväkodissa häneltä ei puutu rohkeutta puhua tai olla leikin johtajana, eli julkisen roolin esittäminen onnistuu, vaikka sosiaaliset suhteet ontuvatkin. Ja usein, kun häneltä kysyy, mitä hän haluaisi tehdä tai saada, vastaukseksi tulee joko vaikenemista tai jotain sellaista väkinäistä, jonka näkee olevan epäaitoa (oikea halu on nimittäin usein arvattavissa). Torjutuksi tulemisen pelko ja tarve vältellä sitä on niin voimakas, että mieluummin sitä kieltää itsensä. Valitettavasti silläkään tavalla ei kavereita saa.

Sosiaalinen kummajainen, jolla on pakko-oireita

2008-10-02T10:50:00.005+03:00

Oli tuossa eilen juttua lastentarhanopettajien, erityislastentarhanopettajien ja psykologin kanssa tuon esikouluikäisemme sosiaalistumisvaikeuksista. Sinällään on liikuttavaa huomata, että järjestelmä ei vielä olekaan täysin mätä, että näihin ongelmiin todella halutaan puuttua kunnan piikkiin.

Entistä liikuttavammaksi asian tekee se, että poikani on ihmisenä hämmästyttävän samanlainen kuin minä olin jo hänen ikäisenään ja monilta osin olen edelleen. Olemme samalla tavalla tiedollisesti päteviä ja tiedonjanoisia, mutta sosiaalisesti täysin toivottomia. Kärsimme samanlaisista pakkoliikkeistä, emme osaa puhua itsellemme tärkeistä asioista. Voisi meitä myös pelimiehiksi kutsua — jos nyt ihan oikein ymmärretään pelit vaikka lauta- ja konsolipeleiksi eikä miksikään pelehtimiseksi.

Mutta jokin tässäkin hommassa häiritsee. Tuntuu, että meidänlaisiamme ihmisiä ei kukaan osaa ymmärtää. Nähtävästi pyrkimystä kuitenkin on, kun niin monen asiantuntijan palveluita tarjotaan, mutta onnistutaanko siinä silti? Jokainen asiantuntija näkee meidän kaltaiset oman erikoisosaamisensa näkökulmasta, mutta kokonaisuutta ei tunnu hiffaavan kukaan. Ja nimenomaan hiffaavan, ei sen nyt niin ylivoimaista luulisi olevan.

Pakko-oireet ja niiden syiden etsintä

Otetaan esimerkiksi nuo pakkoliikkeet. Niiden kuuluvimpia oireita minulla ja pojallani ovat erilaiset kurkku- ja räkimisäänet. Niitä on vaikea selittää, mutta tiedän vain, että en pysty olemaan käyttämättä kurkkuani. Milloin vedän räkää sisääni, milloin selvitän kurkkuani, milloin nieleskelen, milloin muuten vain pullistelen kieltä, kurkun lihaksia ja leukaperiä. Koska kurkkuoireet ovat se, mitä ulkopuolinen asiasta huomaa, hän totta kai luulee vian olevan kurkussa. Mutta kun se ei ole. On minunkin kurkkuani tongittu ja risojani leikelty lapsena, mutta ei siitä mitään apua ole ollut. Samoista oireista kärsin edelleenkin. Siksi olen varsin epäileväinen, kun pojalleni ehdotetaan esim. foniatrin konsultaatiota.

Tämän lisäksi pojallani on änkytysongelma. Se tuli yhtäkkiä tuossa kesällä, ja sellaista on ollut aiemminkin, mutta se on mennyt ohi. Minä näen sen hyvin selvästi osana näitä samoja pakko-oireita (niin näkee myös vaimoni), joten osaan odottaa, että änkytys voi hyvinkin lakata kuin seinään minä päivänä tahansa. Siksi vähän epäilyttää, onko puhe- ja toimintaterapioista tässä yhteydessä apua, kun pojan ongelmat eivät ole puheen tuottamisessa tai sanojen muodostamisessa, vaan vain siinä, että hänellä on pakottava tarve änkyttää ja toistaa samoja lauseenalkuja monta kertaa (ja aloittaa lauseet aina samoilla johdantomantroilla, jotka ovat tämänkaltaisia: "isikissa isikissa hoi, kiinnostaako tietää, että että että...").

Mutta nuo ovat pakko-oireiden selvimmin havaittavat ilmenemismuodot. Eivät ne kuitenkaan tuohon rajoitu. Tämän lisäksi minulla on pakko-oireita käytännössä kaikissa lihaksissa. Ei tietenkään koko ajan kaikissa, vaan sekin vaihtelee, milloin missäkin. On vain pakko nykiä lihaksia, oikoa raajoja ja sormia ja jännittää niitä päämäärättömästi. Kaiken huipuksi pakko-oireisiini lukeutuu myös tarve muljautella silmiä. En nyt näin suoralta kädeltä osaa sanoa, kuinka paljon pojallani on tämänkaltaisia pakko-oireita, sillä nämä ovat äänettömiä, eikä niitä usein edes näe päälle. Minunkin kohdallani ne huomaa lähinnä vaimoni, kun makaamme sängyssä kiinni toisissamme. Sen sijaan pojallani on ajoittain pakottavaa tarvetta raapia ihoaan niin paljon, että se menee rikki. Tämä voi toisaalta olla aistiyliherkkyyden ilmentymää, sillä onhan tässä aistiyliherkkyyskin nostettu esille (tunto-, kuulo- ja makuaistin osalta), ja ainakin itse tunnistan tuon tuntoaistin kohdalla tietynlaista yliherkkyyttä kevyelle kosketukselle.

Kokonaisuudessaan tarkasteltuna arvelisin itse (ilman minkäänlaista lääketieteellistä tai psykologista asiantuntemusta), että tämänkaltaisten pakko-oireyhtymien taustalla on jokin neurologinen ongelma. Kukaan muu ei tosin ole koskaan edes nostanut tätä ajatusta esille. Tässä kohtaa on ehkä syytä täsmentää vielä sen verran, että minun pakko-oireistani ei lapsena tutkittukaan muuta kuin noita hengitystieoireita, enkä ole aikuisiällä itse hoitoon hakeutunut. Toisin sanoen ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa olisi voinut esim. lääkäriltä kysyä tästä neurologisperäisyydestä. Mutta nyt, kun poikani on sosiaalihuollon rattaisiin lykätty, olisi ehkä paikallaan jossain yhteydessä kysyä tästäkin mahdollisuudesta.

Sosiaalistumisen vaikeus ja väärinymmärrysten kierre

Varsinaisesti minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa pakko-oireista, vaan persooniamme oleellisemmin kuvaavasta sosiaalistumisvaikeudesta. Nuo mainitut asiantuntijat näkevät asian niin, että poikamme ei ole vielä oppinut, miten kavereiden kanssa pitäisi leikkiä. Minä kuitenkin näkisin asian hieman eri tavalla, nimittäin niin, että tämänkaltainen ihminen ei edes kunnolla voi oppia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyllä, lähes 25 vuotta, päiväkodista asti, sitä on tullut itsekin opeteltua, enkä osaa vieläkään tulla toimeen ihmisten kanssa. Lopputulos on se, että hakeuduin työhön, jossa minun ei käytännössä tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä muutoin kuin sähköpostin välityksellä, enkä tavallisesti (siis internetin ulkopuolella) tapaa muita kuin oman perheeni ja appivanhempani, jotka tuossa naapurissa sattuvat asumaan.

Ja tällaista sosiaalistumisen vaikeutta on hyvin hankala selittää kenellekään, sillä kaikki muut tuntuvat olettavan, että kyllähän sitä sosiaalista kanssakäymistä oppii, kun vaan ryhmässä on. Ei se ihan niin yksinkertaista kuitenkaan meidän kaltaisillemme ole. Ja koska kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän, on hyvin vaikea saada ulkopuolista apua. Sekin tekee tästä entistä liikuttavampaa, kun poikani, joka kärsii samoista ongelmista, on huomattu, ja hänelle tarjotaan apua.

Minun lapsuudessani ei kukaan tainnut tätä huomata, ainakaan minä en huomannut, että olisi huomattu (ehkä sekin on vain sosiaalista kyvyttömyyttäni, jos en edes huomaa sellaista). Minunkin isäni esimerkiksi elää siinä uskossa, että ainahan minä pärjäsin, vaikka jouduin vaihtamaan koulua niin usein (kun meidän hyväkkäiden oli muutettava koko ajan). Todellisuudessa en pärjännyt yhtään. Mutta se ei näkynyt ulospäin. Nyt siis pojalleni tarjotaan apua, ja toivon mukaan tästä avusta on hyötyä, ettei hänen tarvitse kärsiä sitä kaikkea, mitä minä olen tämän vuoksi joutunut kärsimään. Hänellä on tosiaan puolellaan se etu, joka minulta puuttui: hänen vanhempansa ymmärtävät häntä ja tietävät tarkalleen, mistä on kyse.

Mutta kun minulla on vähän sellainen tuntuma, että suurin osa teistä lukijoistakaan ei nyt yhtään ymmärrä, minkälaisesta ongelmasta minä todellisuudessa puhun, niin yritän tässä nyt seuraavaksi vähän tarkemmin eritellä tätä prosessia. Eli kun sosiaalistuminen ei onnistu, on huomiota haettava käytöshäiriöillä. Itse näkisin asian seuraavalla tavalla:

Henkilö janoaa hyväksyntää, jota hän yleensä saa liian vähän. Häntä ei pyydetä leikkiin tai muuhunkaan porukkaan, eikä hän itse tiedä, miten siihen pääsee mukaan.
Ymmärretyksi tuleminen on hyväksynnän edellytys.
Väärinymmärrys on osoitus hyväksynnän mahdottomuudesta. => Henkilö pyrkii välttämään väärinymmärryksiä.
Henkilö tulee lähes kaikessa väärinymmärretyksi (ja tämä on jotain mystistä, sillä näin oikeasti tapahtuu, mutta mistä hitosta se oikein voi johtua?). => Henkilö pyrkii välttämään kontakteja, koska niissä syntyy väärinymmärryksiä.
Mutta ongelma onkin siinä, että henkilö kaikesta huolimatta haluaa kontakteja, janoaa seuraa. => Henkilö peittää todellisen minuutensa, jotta se ei väistämättömän väärinymmärryksen hetkellä saa kolhuja.
Tästä tulee pysyvä tapa, ja syntyy väärinymmärrysten kierre. Henkilö antaa tarkoituksella kysyttäessä harhaanjohtavia kuvauksia teoistaan ja ajatuksistaan, jotta hänen todelliset tekonsa ja ajatuksensa eivät tulisi torjutuksi.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Miten on, lukijat, tunnistatteko itsessänne tai lähipiirissänne muita samankaltaisia ihmisiä? Olisi nimittäin mukava tietää, kuinka paljon meikäläisiä on, sillä olo on varsin yksinäinen. Eihän tällaisia sosiaalisia hylkiöitä missään tapaa, kun kaikki varmasti nuhjaavat yksinään näine ongelmineen. Ja onko tällaiselle oireyhtymälle olemassa jotain yleisempää nimitystä (vaikka diagnoosia, jos nyt näin nykyaikaisesti halutaan ajatella)?

Ja mikä siinä on, että meikäläisiä ei ymmärretä? Että kukaan ei halua meikäläisten seuraa — toisin sanoen kukaan ei tee meille sosiaalisia aloitteita, vaan meidän on aina oltava aloitteentekijä, se, joka mukautuu muiden sääntöihin. Se on nimittäin aika raskasta ja panee miettimään, onko tällaisilla ihmisillä edes yhteiskunnallista oikeutta olla olemassa.

(MUOKS 4.10. klo 23.05) Täydensin kirjoitusta jatko-osalla, käy lukemassa sekin.

Fysiikkaa esikouluikäisille

2008-09-26T11:01:00.003+03:00

Ostin pojalle eilen suurennuslasin, kun se toissapäivänä saunassa poikkeuksellisen oma-aloitteisesti avasi suunsa ja pyysi sellaista, jotta hän "voisi katsella pieniä asioita". Eilen sitten jo lyhyen käytön jälkeen hän tuli kysyneeksi, miten suurennuslasi oikein sen suurennuksen tekee.

No onneksi humanisti-isillä on kotona liitutaulu. Täytyy myöntää, että ne lukion fysiikantunnit tuli enimmäkseen nuhjattua kaikkea muuta kuin fysiikkaa funtsaillen, mutta eiköhän tämä piirros kutakuinkin oikealla tavalla suurennuslasin toimintaperiaatteen selitä.

Langaton MightyCat

2008-09-22T13:43:00.003+03:00

Mitä tilasin? (kuva täältä)

Mitä sain?

Se Gustav nuorempi

2008-09-01T11:01:00.002+03:00

Hihi, meitsi riehuu ja aiheuttaa kauhua ja hävitystä Meksikonlahdella.

Onpas viileää

2008-08-06T17:31:00.003+03:00

Jo on kalsat kelit. Sisälläkin on ihan pidettävä sukkia jalassa, ja tänään oli viritettävä takkaan tuli. Siis lämmitettävä taloa keskellä mätäkuuta! Eipä taida tänä kesänä löytää mätää muualta kuin meidän jääkaappiimme unohtuneista ruoanjämistä.

Akkuja lataamassa

2008-07-20T13:15:00.003+03:00

Päivän pännäykset tulevat tässä. Jos joku tekee surkeita ladattavia paristoja, niin GP. Meillä on tusinan verran GP:n 2700 mAh:n NiMH-paristoja (ostettu helmikuussa 2007), ja niistä noin kolmasosa on suorastaan kelvottomia. Jo uutena yksi kahdestatoista oli toimintakelvoton, eli ei suostunut latautumaan. Tämän jälkeen toimintakelvottomien yksilöiden määrä on vain kasvanut. Silloin tällöin jokin näistä risoista alkaa yllättäen toimia uudelleen, mutta vastineeksi taas jokin toinen sanoo sopimuksen irti. Vittu mitä paskaa!

Vertailun vuoksi sanottakoon, että samaan hintaluokkaan kuuluvat, samantehoiset Konnoc-merkkiset NiMH-paristot ovat toimineet moitteetta. Kun taas tarvitsen lisää paristoja, ostan niitä. GP:n paskaan en enää kajoa.

Sitä saa, mitä tilaa

2008-07-17T23:44:00.002+03:00

Vuodatetaan näin illan ratoksi taas tästä yhdestä kestoärsykkeestä. Nimittäin aina — aina — kun lähtee kaupasta hakemaan jotain ruokaa erikoisempaa, saa huomata, että missään ei myydä sitä, mitä haluaisi ostaa. Kuljen esimerkiksi lähes puhkikuluneissa vaatteissa, kun kaupoissa myydään vain sellaisia rytkyjä, jotka eivät miellytä.

Mutta äärimmilleen tämä eioon myyminen on viety tietotekniikan kohdalla. Tällaisessa Joensuun kaltaisessa tuppukylässä ei oikeastaan edes ole alan liikkeitä. Jokunen pieni ehkä, mutta niiden profiili on niin olematon, että en oikeastaan edes tiedä, mistä tietokonetarvikkeita kannattaisi ostaa. Suuntaan sitten ensimmäisenä isoihin kodinkoneketjuihin, kuten Giganttiin. Ja arvaahan sen, ettei haluamaansa löydä. Ilmeisesti toiveeni ovat liian erikoisia.

Niin tosiaan, tämä tuli nyt pinnalle taas tänään, kun yritin ostaa itselleni skanneria. Siis ihan vain skanneria, en mitään monitoimilaitetta. Eihän sellaisia enää missään myydä. Pari tuntia kiertelin kaupoissa, kunnes nälkiintyneenä menetin hermoni ja harkintakykyni ja ostin Carlsonilta tuollaisen lasermonitoimilaitteen. Kyllä se asiansa ajaa, kun lähinnä kopiointia ja tositteiden tallentamista varten sen hankin (ei minua valokuvien skannailu ja tulostaminen kiinnosta).

Tämäkin ostos olisi pitänyt tilata netistä. Sieltä saa ainakin juuri sellaisia tietokonetarvikkeita, joita on etsimässä, erikoisiakin. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy kymmeniä erilaisia skannereita. Mutta kun minä halusin saada vehkeen heti! Saatana, ensi kerralla en edes yritä etsiä kaupoista, vaan tilaan suoraan netistä. Pitäkööt takahikiän kuppaiset kodinkonekauppiaat valikoimansa surkeina, sama se minulle.

No joo, jotta ei menisi ihan äksyilyksi tämän päivän kirjoitus, niin elostellaan tähän loppuun vähän. Runsas kuukausi sitten sain ihan sanomalehdestä lukea, että muotiblogit ovat muodissa. Täytyy myöntää, että kyllä Kustu-setäkin aina silloin tällöin muotiblogeja lueskelee. Mutta en siksi, että minua kiinnostaisi muoti. Luen niitä ihaillakseni naiskauneutta. Oma suosikkini — ja ainut muotiblogi, jota seuraan ihan syötteenä — on ite puin. Ei, en osaa kyllästyä katselemaan viehättäviä mekkoja tuon viehättävännäköisen naisen yllä.

Jep jep, ei kai tämä pienimuotoinen irstauteni tullut kellekään yllätyksenä.

Parit ärsyttävät näin sunnuntain ratoksi

2008-07-13T13:06:00.003+03:00

Hihi, jätin eilen blogini vuosipäivän väliin. Oli mulla oikeastaan kirjoitettavaa mielessä, mutta illalla ramasi sillä tavalla, että keskityin tekemään muuta. Kirjoitanpa ne sitten tänään. Ja vuosipäivän kunniaksi palaan juurilleni eli kirjoitan asioista, jotka ärsyttävät.

Ensinnäkin ärsyttää se, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka sanovat maustavansa ruoan soijalla. Siis oikeasti, soijalla. Mitä ihmeen maustamista se sellainen on? Aivan sama, kuin jos sanoisi maustavansa ruoan vehnällä tai riisillä. Soijavalmisteet ovat pääsääntöisesti hyvin mauttomia, ennemminkin ne laimentavat ruoan makua kuin lisäävät sitä. Merkittävin poikkeus tästä on soijakastike, jota monet kutsuvat pelkästään soijaksi, ikään kuin se olisi ainut Suomen markkinoilta löytyvä soijavalmiste. Juu, myönnetään, että meilläkin pannaan melkein ruokaan kuin ruokaan soijaa, mutta ei sen takia, että se lisäisi makua, vaan siksi, että se lisäisi ruoan ruokaisuutta.

Toinen ärsyttävä on tämä jatkuva oravanpyörästä hyppäämisen ihannoinnin yksipuolisuus. Viimeksi tänään oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka niin tekevät. Se näyttää ylittävän uutiskynnyksen aina. Ei siinä mitään, ajatushan on hyvin houkutteleva, ja on sitä itsekin tullut tehtyä niin. Mutta miksi päinvastaisesta ei ikinä kirjoiteta lehtiin tai tehdä koskettavia henkilödokkareita telkkariin? Ihmisistä, jotka yhteiskunnan ulkopuolella tekevät päätöksen hypätä mukaan oravanpyörään, hankkiutuvat töihin kiireiselle näköalapaikalle ja aloittavat uraohjuksen elämän.

Vähän tekee mieli sanoa, että olen itse nyt tekemässä niin, kun vuosien kotona nuhjaamisen jälkeen olen löytänyt paikkani ja aloittanut vaihteeksi kiireisen työnteon. Mutta oikeasti, ei tällä päällä kannata sellaista sanoa. Ehkä minä joskus taas hyppään uudelleen pois.

Sijoitusvinkki

2008-07-11T19:16:00.004+03:00

Sijoitin tänään raaka-aineisiin, kaiken lisäksi hajautin portfolioni. Tein tämän siksi, koska sijoitusten maturiteetti on erilainen. Toinen sijoituksista tarjoaa korkeamman tuotto-odotuksen lyhyemmällä ajalla, kun taas toisessa on alhaisempi tuotto-odotus pidemmällä ajalla.

Tahtoo siis sanoa, että ostin kaupasta sekä Valion että Maitokolmion maitotölkkejä. Valion tölkit ovat puolitoistalitraisia, parasta ennen 15.7., Maitokolmion tölkit litraisia, parasta ennen 17.7. Näillä mennään viikonloppuun.

Ikään kuin suunta olisi löytymässä

2008-07-10T23:53:00.002+03:00

Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Kuurnan kanavan tulvaporteista sen jälkeen, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Itse asiassa huomasin jo tuossa viime lauantaina, että kiinnihän ne tulvaportit jo ovat. Kesäkuun alkupuolella, jolloin tänne viimeksi kirjoitin, ne muistaakseni olivat vielä auki, kun Pielisen pinta oli sen verran korkealla. Mutta ollaas nyt jaarittelematta.

Niin, miksi en sitten kirjoittanut yli kuukauteen? Tjaah, jotenkin tympäännyin siihenkin. Ehdin tympääntyä kaikkeen, kun elämä oli pelkkää kotona nuhjaamista. Itsetunto nollissa jne, kyllähän te tiedätte. Lisäksi tuo vaimon keksimä talonmaalausprojekti (josta hän itse on melkein kokonaan laistanut) pukkasi yksitoikkoista tekemistä kesäkuun valoisiin päiviin siinä määrin, että ei jaksanut enää tänne tulla yksitoikkoista tekstiä suoltamaan.

Tosiaan, kotona nuhjaamiselle ei meinannut näkyä loppua. Sen sijaan virkauralleni valtion palveluksessa oli loppu tiedossa, ja sen lähestyminen sai tympääntymään ja ahdistumaan vielä enemmän. Mielenkiintoisia työpaikkoja ei ollut tarjolla, ja niistäkin vähistä, joihin hain, en edes vastauksia saanut. Saatanan hyväkkäät, ikään kuin minä olisin kuka tahansa luuseri. Ei! Minähän olen tohtorikoulupudokasluuseri. Sellaisilla ei tunnetusti tee mitään, eivät ne mitään osaa, eivätkä käytännön elämästä mitään tajua.

Juu, työttömäksi en halunnut jäädä, se se vasta tympeää hommaa onkin. Niinpä tulin perustaneeksi toiminimen kesäkuun viimeisenä, samana päivänä, jolloin olin viimeistä päivää valtiolla töissä. Kustu-setä on nyt sitten yrittäjä. Enkä vahingossakaan tässä mene paljastamaan, minkä alan yrittäjä. Osoittakaa te lukijat yrittäjähenkeä sen verran, että yritätte selvittää sen itse.

Mutta eihän se yrittäjän elämä nyt heti alusta asti ruusuisena aukene. Puolitoista viikkoa meni siinäkin nuhjatessa, kun ei tilauksia tullut. Niin, en minä siis ihan tyhjän päälle yritystä perustanut, vaan minulla oli jo tiedossa alihankintatilauksia parilta firmalta. Siis piti olla, mutta niitä ei tahtonut kuulua. Eipähän ainakaan tarvinnut olla työttömänä, jos kohta rahaakaan ei tullut.

Vaan kuten sanoin, puolitoista viikkoa meni nuhjatessa. Tänään sain ensimmäisen ison tilauksen, jee! Näyttää siis lopultakin siltä, että elämästä voi tulla jotain. On se kyllä silleen kumma, että olen vuosikausien ajan, suorastaan yläasteelta asti, salaa haaveillut yritystoiminnasta. Aina on vain puuttunut pari pikkuseikkaa: liikeidea ja halu hankkia asiakkaita. Nyt molemmat ongelmat näyttivät ratkeavan kuin itsekseen, sillä liikeidean ja ensimmäiset asiakkaani sain, kun ihan muutaman päivän sisään törmäsin kahteen ilmoitukseen, joissa saman alan yritykset etsivät alihankkijoita. Rohkaistuin siis ja hyppäsin lentokoneesta tietämättä, miten laskuvarjo on pakattu.

Kuuluu toki perherintamallekin uutta. Kolmas lapsi näyttäisi olevan tulossa, vaikka tarkoitus ei ihan ollut. Ei siinä mitään, ajoitus vain oli huonoin mahdollinen, kun muutenkin olin ihan romahtamispisteessä, lasten kohelluksessa nuhjaaminen täällä kotona ahdisti enemmän kuin sanoin pystyy kuvaamaan, talonmaalausprojekti ei tuntunut edistyvän yhtään (se on muutenkin vielä ihan vaiheessa, mutta olen melkein jo ehtinyt unohtaa koko homman) ja työasiatkin näyttivät vielä siinä vaiheessa olevan täysin umpikujassa. Nyt on senkin ajatuksen kanssa eletty pari viikkoa, ja kun tietää, millainen pää minulla on, niin eipä tuosta kai enää joidenkin viikkojen tai kuukausien päästä mitään ongelmaa ole.

Odottelen innolla sitä, kun lapset ensi kuussa menevät päivähoitoon, ja minä saan — ah! — työrauhan kotona.

Ai niin, sellainen vielä näin ennakkotietona, että blogini täyttää onnekkaasti vuoden tuossa ylihuomenna. Ehkä muistan kirjoittaa jonkin sortin onnittelutekstin silloin, mutta jos en muista, niin tästä ainakin näette, että en sitä ihan kokonaan ole unhoittanut.

Kokeile sinäkin DAS-asettelua

2008-06-06T09:55:00.004+03:00

Tulinpa kiinnittäneeksi huomioni sellaiseen pikkuseikkaan, että olen jo vuodesta 2005 asti käyttänyt DAS-näppäimistöasettelua. Niin luontevaksi tällä kirjoittaminen on jo tullut (ilman, että tarvitsee katsella näppäimiä), että en edes huomaa asiaa. Silloin tällöin, kun QWERTYllä pitää naputella, tökkii vähän enemmän. Mutta selviän siitäkin keskivertonaputtelijaa ripeämmin, olenhan ollut konekirjoituksen ammattilaisenakin.

Niin tosiaan, kymmensormijärjestelmällä olen kirjoitellut jo pitkään. Yläasteella, kun muut valitsivat laumakäytöksenomaisesti ATK:n, minä olin erilainen kuin muut ja valitsin konekirjoituksen. Se oli sitä aikaa, kun valinnaisaineita oli vain kolme ja niitä opiskeltiin kokonaista kaksi vuotta. Se oli sitä aikaa, kun konekirjoituksen opettelu aloitettiin ihan oikeilla kirjoituskoneilla.

Totta kai koulun kirjoituskoneissa oli QWERTY, ja siihen minäkin opin. Olin ryhmämme nopein kirjoittaja (olin muuten myös ryhmämme ainut poika), ja vuosia myöhemmin työskentelin myös sairaalan konekirjoittajana lähes kahden vuoden ajan. Sitten menin yliopistoon, mutta se ei nyt kuulu tähän.

Tuossa vajaat kolme vuotta sitten tuli taas vaihteeksi kirjoiteltua aika paljon ja mekaanisesti. Vanha nopeus oli kyllä tallella, mutta sain entistä useammin käteni kipeäksi liiasta naputtelusta. Olin jo pitkään ollut tietoinen siitä, että QWERTY ei ole mikään ergonomiseksi optimoitu asettelu, joten lähdin kokeilemaan vaihtoehtoja, joilla voisin vähentää kätteni kipeytymistä.

Aloitin kokeiluni tunnetuimmasta vaihtoehdosta, Dvorak-asettelusta. Se on optimoitu englantia varten. Perusperiaatteina optimoiduissa asetteluissa on muun muassa, että usein peräkkäin toistuvat kirjaimet naputellaan eri käsillä. Koska englannin ja suomen kirjaimet toistuvat vähän eri tahtiin ja eri järjestyksessä, ei Dvorak tietenkään kovin hyvin suomen kirjoittamiseen luonnistu. Ei ainakaan minulla, kyllä tökki opetella sitä. Jatkoin vaihtoehtojen etsimistä.

Aika pian löysin etsimäni, DAS-asettelun. Sen on laatinut Cristian Seres vuonna 1998 (kas, asettelu täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia) samoin periaattein kuin Dvorak-asettelu on laadittu, mutta DAS-asettelu on optimoitu nimenomaan suomen kirjoittamiseen. Jo hyvin pian kokeilun aloitettuani saatoin todeta, että kirjoitus todella sujui. Minkäänlaisesta Dvorak-tyylisestä tökkimisestä ei tarvinnut kärsiä, vaan kirjaimet löytyivät luontaisilta paikoiltaan nopeasti jo heti pienen opettelun jälkeen. Viikon DAS-asettelua käytettyäni kirjoitin jo noin puolta nopeutta vanhaan, selkäytimestä kumpuavaan QWERTY-taitooni verrattuna. Tätä nykyä taitaa DASin naputtelu olla jo reilusti nopeampaa kuin mihin QWERTY-aikoinani pystyin.

Sen lisäksi, että DAS-asettelulla kirjoittaminen on nopeaa, se on myös mukavaa. Käteni kipeytyvät vähemmän, virhenäppäilyjä tulee vähemmän. Suosittelen DAS-asettelua kaikille muillekin, jotka kirjoittavat ennen kaikkea suomeksi.

Jos jotain huonoa haluaisi sanoa, niin yksi asia kyllä tulee mieleen. DAS-asettelu on perin heikosti tunnettu. Ainakaan takavuosina sitä ei löytynyt mistään kokeilemastani käyttöjärjestelmästä vakiona, joskin Cristian Seresin sivuilta löytyy asettelut yleisimpiin käyttöjärjestelmiin.

Siitä, että asettelua ei vakiona löydy, seuraa kuitenkin omat ongelmansa. Jos käytän joskus tilapäisesti jotain muuta kuin omaa konettani (tätä tapahtuu onneksi varsin harvoin), en voi käyttää DAS-asettelua, koska sitä ei ole tälle koneelle asennettu. Ja jos Seresin sivut joskus jostain syystä netistä poistuisivatkin (tämän todennäköisyydestä en osaa sanoa mitään), niin mistä löytää valmiita asettelutiedostoja? Ainahan sellaisia voi tehdä uusia, mutta vaarana on, että tulee epähuomiossa tehneeksi vähäisiä muutoksia, jolloin yhdenmukaisuus ei säily. DAS-asettelua kun ei taida olla standardoitu mitenkään.

Mutta hei, nämä ongelmat ratkeavat ajan myötä, mikäli asettelun käyttäjien määrä kasvaa. Siksi minäkin tässä promoan ja annan hyvän vinkin, että oman kirjoitusnopeutesi ja käsiesi terveyden kannalta sinunkin kannattaa DAS-asettelua kokeilla.

VP-tason vinkki painon nostamiseksi

2008-06-05T20:53:00.004+03:00

Minulla on vähän samankaltainen ongelma kuin eräällä toisella mielialaongelmaisella. Painoni nimittäin lähtee helposti laskemaan. Vuosi sitten tilanne alkoi tuntua huolestuttavalta, kun valahdin alipainon puolelle. Vatsani oli usein kipeä, mutta toisaalta olin myös melkein koko ajan nälkäinen. Etsiydyin lääkäriin, mutta mitään varsinaista syytä ei löydetty (eikä toisaalta kovin perusteellisesti tutkittukaan). Nyt on pahin takana, siitä ajasta on jopa kertynyt jonkin verran lisää painoa.

Todennäköisesti syy paino-ongelmaani on vain se, että en syö tarpeeksi, enkä varsinkaan tarpeeksi usein. Vaan minkäs teet, jos ei ruoka maistu. Ei sitä silloin edes muista, että pitäisi syödäkin välillä. Olen jo pitkään pyrkinyt valitsemaan ruokia, jotka sisältävät mahdollisimman paljon energiaa ja jotka pitävät nälän poissa pitkään. Siispä syön aika paljon palkokasveja, juustoja ja pähkinöitä, ja ruoan rasvaprosentti lasketaan usein kymmenissä. (Kuten tämä toinen mainitsemani henkilö, minäkään en syö lihaa, mutta ei se sinällään estä tuhdin ruoan löytämistä.)

Vaan minkä virheen olenkaan ajattelussani tehnyt! Olen nimittäin — varmasti monien muidenkin tavoin — kuvitellut, että ruoka kannattaa pureksia hyvin. Huonosti pureksittu ruoka nimittäin tulee joskus sulamatta suolestani läpi (kaiken muun lisäksi minulla on vieläpä varsin usein suoli löysällä), joten järki sanoo, että jos ruoan pureksii hyvin, elimistö saa hyödynnettyä sen energian tehokkaammin.

En olisi enempää voinut olla väärässä — ainakaan, mikäli uusimpia Valittuja Paloja (kesäkuu 2008, s. 154) on uskominen: "Nopeasti syödessä saa kymmenen prosenttia enemmän kaloreita samasta ateriasta kuin jos sen syö hitaasti ja pureskelee jokaista suupalaa 15–20 kertaa." Pitääkin ruveta tästä lähin hotkimaan entistä enemmän, niin ei tarvitse syödä niin paljon.

Mainittakoon vielä, että ei, minä en ole tilannut kotiini Valittuja Paloja. Sen teki isäni, hän nimittäin tilasi lehden meille lahjaksi ja ilmoitti asiasta vasta jälkikäteen, joten siitä ei oikein voinut kieltäytyäkään. Ja kun se nyt kerran kotiin tulee, niin tulen myös selanneeksi sen silloin tällöin.

Ilkeämielisyys humanum est

2008-06-05T10:04:00.003+03:00

Kissamme ovat kasvaneet vähän lapsisäikyiksi. Enkä kyllä yhtään ihmettelekään, siihen malliin lapset niitä ajavat takaa ja kiinni saadessaan retuuttavat. Olemme tuon kuusivuotiaan esikoisen päähän saaneet jotakuinkin taottua, että kissoja ei saa jahdata ja että kannattaa odottaa rauhassa niiden tulevan luokse, jos haluaa niitä silittää tai sylittää.

Luulin onnistuneemme. Sitkeästi hän on rakentanut luottamusta kissoihin, osannut lässyttää hiljalleen jo viikon verran ja opetellut ottamaan niitä kunnolla syliin. Ja syliin hän myös Marskin (joka kuvassa näyttää kieltä) tänä aamuna tuosta kuistilta nosti. Katseeni tavoitti hänet, kun hän kantoi kissaa — kohti kuravedellä täytettyä muovilaatikkoa. Ehdin estää katastrofin viime hetkellä.

Sähkön- ja vedenkulutuksen vuositilastot

2008-06-05T00:17:00.004+03:00

Olemme asuneet tässä omakotitalossa nyt vuoden. Olen kirjannut joka kuun alussa ylös sähkö- ja vesimittareiden lukemat seuratakseni taloutemme kulutusta. On vuosiraportin aika.

Yleiskatsaus

Kyseessä on siis puolitoistakerroksinen 25 vuotta vanha omakotitalo, jonka huonepinta-ala on 117,5 neliötä ja joka lämpenee suoralla sähkölämmityksellä. Teoriassa. Talosta nimittäin löytyy myös varaava vuolukiviuuni, jonka lämmityskapasiteetti on valmistajan mukaan noin sata neliötä. Olemme käyttäneet uunia pääsääntöisenä lämmönlähteenä, ja se on hyvin riittänyt koko taloon. Varsinainen sähkölämmitys on ollut sähkökaapista kytkettynä pois koko talven, vain kylpyhuoneen lattialämmitys on ollut päällä.

Koko vuoden keskimääräiset vuorokausikulutukset ovat — tadaa: sähköä 24,85 kWh ja vettä 71,2 l/hlö.

Jos kuukkeloi suomalaisten vedenkulutuksesta, saa usealta sivulta lukea, että vettä kuluu keskimäärin 155 litraa henkeä kohti vuorokaudessa. Meidän perheemme kulutus on siis reilusti alle puolet keskimääräisestä. Hyvä me! Sähkönkulutuskin on sähkölämmitteiseksi omakotitaloksi aika vähäistä. Vuodessa kului yhteensä 9 071 kWh, mikä on vain runsas puolet sähkölaitoksen arviolaskutuksen perusteena käyttämästä 17 100 kWh:sta.

Kulutuksen kuukausivaihtelu

Siirrytään tarkastelemaan kuukausikohtaisia kulutuslukemia, jotka olen havainnollistanut oheiseen kuvaajaan. Kuvaajassa musta käyrä esittää sähkön keskimääräistä vuorokausikulutusta kunakin kuukautena kesäkuusta 2007 toukokuuhun 2008. Vastaavasti punainen käyrä esittää yhden hengen keskimääräistä vedenkulutusta vuorokaudessa.

Kuten kuvaajasta selvästi näkyy, sähkönkulutus on suurimmillaan talvikuukausien aikana. Vastaavasti vedenkulutus on suurimmillaan kesällä. Näille trendeille on heti löydettävissä ilmeisiä selityskandidaatteja. Kesällä kuluu enemmän vettä, koska silloin ulkoillaan ja hikoillaan enemmän. Peseytymisen tarve on suurempi, samoin likapyykin määrä kasvaa. Niin ikään puutarha vaatii kesällä kastelua. Sähkönkulutusta kasvattaa talvella paitsi suora sähkölämmitys (joka meillä ei kylpyhuoneen lattialämmitystä lukuun ottamatta ollut edes päällä) myös lisääntynyt valaistuksen tarve sekä suuremmasta sisällä vietetyn ajan osuudesta johtuen lisääntynyt viihde-elektroniikan käyttö. Toisaalta sähkönkulutusta talvella vähentää se, että vedenkulutus on vähäisempää, ja näin ollen veden lämmittämiseen kuluu talvella vähemmän sähköä.

Sähkönkulutukseen vaikuttavat tekijät

Kun tarkastellaan sähkönkulutukseen vaikuttavia tekijöitä regressioanalyysin avulla, löydetään hyvin pian malli, joka selittää 98,8 % kuukausittaisesta sähkönkulutuksen vaihtelusta. Sellaisenaan vuorokauden sähkönkulutus on keskimäärin 24,8 kWh. Koska sähkölämmitys oli enimmäkseen poissa päältä, huomio kiinnittyy ennen kaikkea valaistukseen ja viihde-elektroniikkaan. Voidaan olettaa, että mitä lyhyempi on päivä, sitä enemmän valaistus ja viihde-elektroniikka vievät sähköä. Laskin päivän pituudet kunkin kuukauden puolivälissä, ja tästä sain ensimmäisen selittävän muuttujan.

Tietenkään lämmitystä ei pidä sivuuttaa, olihan lattialämmitys päällä koko vuoden. Kiitos Joensuun vesilaitoksen tilastojen sain helposti käyttööni kunkin kuukauden keskilämpötilan sekä pakkaspäivien määrän. Laskin pakkaspäiviksi kaikki päivät, joina vuorokauden minimilämpötila laski alle nollan. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että juuri nollarajan alitus saa tässä talossa hytisemään.

Valon määrän ja ulkolämpötilan lisäksi otin selittäväksi tekijäksi myös käytetyn veden määrän. Kylmän veden käyttö ei vie sähköä, mutta teen oletuksen, että lämpimän veden osuus on kutakuinkin vakio.

Parhaaksi monen selittäjän regressiomalliksi valikoitui malli, jossa selittävinä muuttujina ovat päivän pituus tunteina, kuukauden pakkaspäivien määrä sekä käytetyn veden määrä. Kuukauden keskilämpötila osoittautui selvästi pakkaspäivien lukumäärää heikommaksi selittäjäksi.

No niin, mennään nyt jo tuloksiin. Keskimääräistä 24,8 kWh:n vuorokausikulutusta nämä selittävät muuttujat muuttavat seuraavasti. Kun päivä pitenee tunnilla, vähenee sähkönkulutus 0,54 kWh (p < 0,000). Kun kuukauden pakkaspäivien määrä kasvaa yhdellä, sähkönkulutus lisääntyy 0,055 kWh (p 0,006). Kun vuorokauden vedenkulutus kasvaa litralla, sähkönkulutus kasvaa 0,021 kWh (p 0,004). Yksistään päivän pituus selittää 94,7 % sähkönkulutuksen kuukausivaihtelusta. Pelkkä pakkaspäivien lukumäärä selittää vain 69,4 % ja keskilämpötila 73,3 %.

Lopuksi

Vedenkulutus on taloudessamme jo varsin vähäistä, siitä ei juuri enää voi karsia. Mikäli sähkönkulutusta haluaisimme vähentää, tulisi meidän keksiä pimeiksi talvi-illoiksi jotain sellaista tekemistä, mihin ei tarvita valoja tai viihde-elektroniikkaa. Lämmityksestä emme nimittäin voi juurikaan sähköä säästää.

Sadepäivä sisällä(ni)

2008-06-02T20:34:00.004+03:00

Siitä on kohta vuosi, kun kirjoitin tulevaisuudesta, jota ei tullutkaan. Eikä sitä tällä menolla taida tosiaankaan tulla. Määräaikainen virkasuhteeni lähenee loppuaan, ja tämän vuoden puolella on vahvasti näkynyt merkkejä siitä, että tutkijaa minusta ei tule. En vain osaa sosiaalistua edes yliopistoon enkä mukautua yliopiston hallintokulttuuriin.

Uutta työpaikkaa on sitten hakusessa, mutta vähän nihkeää on silläkin rintamalla. Karkeasti avoimet työpaikat voisi jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka vaativat kovaa motivaatiota, henkilökohtaisia näkemyksiä, vahvaa sitoutumista ja kykyä johtaa projekteja. Ja niihin, jotka vaativat jotain nimenomaista ammattitaitoa, jota minulla ei ole.

Ei minusta tällä hetkellä ole mitään projekteja johtamaan, motivaationkin kanssa on vähän niin ja näin. Haluaisin jotain työtä lähinnä siksi, että tulen entistä hullummaksi ilman sosiaalisia kontakteja. Jos luetaan, mitä kirjoitin viime heinäkuussa, huomataan, että silloinkin arvelin sen jonkin elämästäni puuttuvan olevan nimenomaan sosiaaliset suhteet. Nyt olen jo hyvin vakuuttunut, että juuri sosiaalisten tilanteiden (ja pysyvien suhteiden) puute on se, mikä tekee elämästäni niin onton tuntuisen, vaikka niin paljon ulkoista hyvää olenkin saavuttanut. En minä halua työtä niinkään työn takia, enkä minä halua pakertaa jonkin homman kanssa yksinäni. Ei, minä haluan mielenkiintoisen työn, jossa joku muu on vetovastuussa ja jota minun ei tarvitse tehdä yksin.

Lisäksi on vähän epäselvää, pitäisikö minun olla työvoima- vai mielenterveystoimiston asiakas. Kun on poutaa ja voi puuhailla ulkona, menee ihan hyvin. Mutta heti, kun tulee sadepäivä, kaikki romahtaa ja elämä tuntuu olevan taas umpikujassa. Miten heikossa voikaan mieliala taas tällä hetkellä olla! Vähintäänkin pitäisi varmaan mennä työvoimatoimistossa ammatinvalintapsykologille, kun ei tästä minun upiaakin upiammasta koulutushistoriasta ole mitään iloa työmarkkinoilla, kun se on kokonaisuudessaan tähdännyt tutkijan työhön, eikä minusta nyt tutkijaksi ole. Mitä helevattua minä nyt sitten haluaisin? Joku voisi auttaa minua siinä.

Purnataan nyt vielä lopuksi siitä, että ihan yhdentekeväähän näitä on tänne vuodatella, kun en saa mitään fiidbäkkiä. Kaikkien muiden masisblogeissa on aina kymmeniä kommentteja, mutta kukaan ei vaivaudu kommentoimaan minun sanomisiani. Suohtana. Netinkäytöstä on vaikea saada sosiaalista, jos ei ole mitään sosiaalisia verkostoja.

Jos vaikka huomenna olisi poutaa, niin pääsisi kaivamaan pihalle kuoppaa. Ei mitään hautaa tietenkään, vaan pihalammikkoa. Allasmuovi on jo hankittuna.

Aikamatka viime vuosisadalle

2008-05-30T20:37:00.004+03:00

Löysinpä tänään harvinaisen siistin kirpputorin tuolta päin kaupunkia, jossa ei niin usein tule liikuttua. Ja löysinpä tältä kirpputorilta sitten vuonna 1984 julkaistun kirjan, joka esittelee Porvoota. Oli pakko ostaa se pois kuleksimasta.

Tällaiset menneiden vuosikymmenten kaupunkiesittelykirjat ovat toisaalta jänniä ja toisaalta kamalia luettavia. Jänniä siksi, että niistä näkee sekä tuttuja paikkoja että sellaista, mikä on jo ehtinyt kadota kehityksen tieltä. Kamalia siksi, että ne huokuvat sodanjälkeisten vuosikymmenten yltiöoptimismia ja ajalle tyypillistä koukeroista kieltä. Totta helkkarissa jokaisen kirjan kaupunki on aina se maailman paras ja aktiivisin yhdyskunta, jossa on vilkasta torielämää, pönäköitä juhlavieraita, joutavia patsaita ja reippaita urheilijoita.

Valokuvamatka neljännesvuosisadan takaiseen Porvooseen on kyllä ihan jännä. Vielä vuonna 1997 Porvoossa — minun Porvoossani — oli jäljellä paljon sellaista, jota tässä kirjassa voi nähdä, mutta jota ei enää nykyään ole. Mutta yksi säilyy aina, Maari ja Linnamäki. Ah, milloin taas sinut nähdä saan?

Niin mikä saapui torille?

2008-05-29T10:31:00.007+03:00

Jos väittäisin, että meinasi tänä aamuna lehteä lukiessa mennä aamukahvi väärään kurkkuun, valehtelisin. En nimittäin juonut tänään aamukahvia. Mutta siitä huolimatta tsekatkaas nyt ihmeessä, millaisella kuvalla uutinen Muikku ui torin laidalle tämän aamun Karjalaisen etusivulla on ryyditetty. En varmaan ole ainut, joka luki otsikon ensimmäisen sanan toisin.

Tuskin muuten on sattumaa, että verkkolehdessä uutisen otsikko on eri.

Ruoanhinnan nousu puhuttaa

2008-05-28T10:20:00.003+03:00

Tulipa tuossa keittiötä siivotessa mieleen, että niillä ruoanjämillä, jotka kertyvät jo yksistään likaisista lautasista tiskialtaan pohjalle kahden tiskikoneellisen välisenä aikana (eli puolessa vuorokaudessa), eläisi joku stackarns lilla myanmarilaislapsi pari päivää. Joo'o, mitenköhän ihminen on voinut selvitä evoluution kovassa ravintokilpailussa voittajaksi, kun lapset eivät saa suuhunsa puoliakaan siitä ruoasta, minkä niille tarjoaa?

Suuri sankari löytyi vihollisen linnakkeesta

2008-05-27T12:09:00.003+03:00

Löytyihän se marsalkka vihdoinkin, kun vähän etsi. Tuo naapurin kuivaaja on sellainen paikka, jossa kissamme mielellään viettävät aikaa. Se sattuu olemaan myös naapurin (leikatun) kollin reviiriä, eli takaa-ajoja ja tuntien vainoamisia on nähty.

Kävin sitten aamusella katsomassa tuolta kuivaajasta. Huhuilin ja kisuttelin vähän Marski-rassukkaa, ja eikös sieltä sellainen säälittävä naukaisu katonrajasta kuulunut. Ylhäältä jostain eristelevyjen välistä tavoitin tutun katseen.

Vaan eihän tuo nyt niin moksiskaan tainnut olla, kävi sisällä haistamassa ruokaa, eikä edes nälkäinen ollut. Ja takaisin ulos, joskin vähän häntä pörheänä piti kävellä. Mitähän se naapurin kissa oli eilen oikein tehnyt?

Missähän Marski-rukka luuraa?

2008-05-27T00:02:00.004+03:00

Onneton se Kustu-setä, joka odottaa kiimaista nuorta narttua ensimmäiseltä yöjalalta kotiin! Tulisi nyt edes hengissä. Ja eikös sitä mussukkaa jo palelekin tuolla ulkona?

Tässä odotellessa voimme ihailla kuvaa keittiön verhossa kiipeilevästä Ylpöstä. Sankarit saivat sitten verhotangonkin vääntymään, eikä meillä nyt ole keittiössä verhoja. Melkoisia kiipeäjiä siskokset ovat, pihan kaikkien puiden (ja niitä on monta) latvukset taitavat olla pian tarkastettuja — lukuun ottamatta tietenkään korkeimpia koivuja.

Jospa Marski-raukka ei olekaan kollien perässä, vaan jumissa jossain korkeassa koivussa? Piha on kyllä tullut kierrettyä moneen kertaan, eikä merkkiäkään ole näkynyt tai kuulunut mistään suunnasta.

Munalla töihin

2008-05-26T12:39:00.005+03:00

Viime torstaista lähtien on soinut päässä Bulgarian euroviisubiisi DJ, take me away, joka valitettavasti putosi jatkosta toisessa esikarsinnassa. En nyt silleen ole mikään erityinen konemusiikin ystävä (en toisaalta erityinen vihaajakaan), mutta tässä esityksessä oli sitä jotakin. Ja se oli ulkomusiikillista.

Kaikenlaista takamuksenvatkaajaa euroviisuissa jälleen kerran esiintyi, mutta kun lavalla nöpötti yllättäen Bulgarian Joanna Dragneva kiiltävänpunaisessa kanamaisessa mekossaan (ja punaisissa sukkanauhoissa ja sukissa!), alkoi minuakin yllättäen konemusiikki kiinnostaa. Katsokaa nyt vaikka tästä videosta (jonka kuvanlaatu on valitettavan huono).

Kyllä Kustu-sedänkin munaa lämmittää katsella näin viekoittelevaa naista. Jopa Ranskan edustuskappaleen (päässä soivaa mallia sekin, myös ulkomusiikillisista syistä...) partaäijä sanoisi tässä vaiheessa "oh-la-lá". Ja panokset ym. vain kovenevat, kun katsotaan saman kappaleen musiikkivideo, jossa Joanna esiintyy tietenkin jossain määrin eri tavalla kuin lavalla.

Ei mutta hetkinen, mitä minä tuolla oikein höpisen? Tarkoitukseni oli tietenkin sanoa, että Kustu-sedän mieltä lämmittää. Ah, ei mitään tusinaketkuttelua...

On se söpöö, kun mies yrittää

2008-05-26T11:29:00.001+03:00

Nyt kaivataan vinkkiä: miten saadaan purukumi irti parketista?

Tai noin niin kuin yleisellä tasolla: miten saadaan ________ irti parketista? Tanan kakarat, voisivat elää vähän siivommin.

Rautatieasema puurautatielle

2008-05-25T21:21:00.008+03:00

Kutkutti jotenkin silleen, että jotain pitäisi päästä nikkaroimaan. Katselinpa sitten, millaista puutavaraa entinen asukas autotallin vintille on jättänyt lojumaan (se on näitä vanhan omakotitalon etuja), ja kaikenmoistahan sieltä löytyi.

Päätin rakentaa rautatieaseman, joka sopii Brion, Mickin, Tuomas-veturin ja muiden tuotenimien alla myytäviin puurautateihin. En minä sitä tietenkään ihan omaksi ilokseni pykännyt, vaan lapsille, joilla on aika paljon kiskoja tähän sarjaan. Eräät saattavat nyt tässä vaiheessa vähän ihmetellä, kun vasta muutama päivä sitten irkissä haukuin itseäni kömpelöksi käsistäni. Tarkentaisin sen verran, että se ei koske tällaista ad hoc -nikkarointia. Sainhan minä viime kesänäkin liiteristä löytyneistä laudanjämistä koottua kuusten katveeseen majan lapsille, enkä käyttänyt muuta kuin vasaraa ja nauloja (en edes mittanauhaa).

Mutta asiaan. Kaikki asemassa käytetty puutavara on siis jämäpuuta, sellaisia hukkapaloja, joita tuolta autotallin vintiltä löytyi. Koska käytössäni ei ole mitään kummoisia puuntyöstövälineitä, en voinut tehdä kiskoja sellaisiksi, joita valmiit kaupassa myytävät ovat (ks. rataprofiileista esim. Wikipediasta). En siis voinut kovertaa puuhun uraa, vaan päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Mittasin kiskonpätkistä, että uran pohja on 9 mm:n päässä lattiasta. Etsin siis alustaksi 9 mm:n vaneria. Tämän päälle liimasin korokkeen, jonka kummaltakin puolelta junan pyörät kulkevat. Teollisissa kiskoissa tämän korokkeen leveys on n. 20 mm ja korkeus 3 mm. En löytänyt tällaista listaa, joten minun piti toteuttaa hiukan omalaatuinen ratkaisu: liimasin rinnakkain kaksi 8 mm:n levyistä ja 4 mm:n paksuista rimaa, jätin väliin muutaman millin raon. Hyvin toimii näinkin.

Aseman muotokieleksi valikoitui eräänlainen funkkistyyli. Kiskojen yli kohoava lippa tuo toisaalta mieleen Jyväskylän matkakeskuksen vuodelta 2002, toisaalta perinteisemmät laiturikatokset, kuten Kouvolan aseman tai Riihimäen aseman. Niin, tähän muotoon päädyin ihan vain siksi, että satuin löytämään juuri tämänmuotoisia vanerinpaloja. Kaiken kaikkiaan en sahannut juuri muuta kuin pohjavanerin ja siihen liimattavat rimat sopivan mittaisiksi. Tai sahasinhan minä nuo katoksen tolpat. Se olikin aika kunnianhimoinen tavoite, kun piti saada vähän kallistusta, mutta niin, että tolpat eivät ole suorakulmion muodossa, vaan toinen takatolpista on kauempana. Onnistui sekin suhteellisen hyvin, liima ja pitkät ruuvit pitävät katoksen tukevana, vaikka kaikki tolpat eivät aivan täydellisen muotoisiksi tulleetkaan.

Jos vielä tarkastellaan kiskojen yksityiskohtia tästä kolmannesta valokuvasta, niin sanottakoon, että pyörille on jätetty noin 6 mm:n urat ja kahdesta rimasta rakennettu keskikoroke on 4 mm korkea ja 18–19 mm leveä. Raiteet erottaa toisistaan korkeampi rima, jonka leveys on 15 mm. Kiinnitys muihin kiskoihin onnistuu esimerkiksi kuvassa näkyvien rengaskoukkujen avulla — en jaksanut ruveta säätämään monimutkaisempaa kiinnitystä. Tarkoituksena oli mitoittaa raiteiden väli sellaiseksi, että ne sopivat tällaiseen vaihteeseen. Tosin ihan en tiedä, ovatko mittani kohdallaan, sillä tätä nimenomaista vaihdetta minulla ei ole, enkä sitä yhdestäkään paikallisesta kaupasta tähän hätään löytänyt. Mutta eivät nämä oikeasti niin millintarkkoja systeemeitä ole. Jos ei muuten kulje sujuvasti, niin väliin muutama lyhyempi pätkä väljyyttä lisäämään, niin johan soljuu!

Värityksenä mattamusta ja kiiltävä valkoinen on ehkä hieman liian jyrkkä (vai sanoisinko voimakas). Päädyin näihin väreihin kuitenkin siksi, että niiden jämiä nyt sattui olemaan varastossa. Mattamusta on liitutaulumaalia, jota jäi yli, kun vuosi sitten rakensin itselleni liitutaulun. Se ainakin kestää kulutusta, ja se on helppo pyyhkiä puhtaaksi (kaiken lisäksi siihen voi piirtää liidulla esim. parkkipaikkoja tai muuta sellaista, mitä leikeissä sattuu tarvitsemaan). Kiiltävä valkoinen on Helmi-kalustemaalia, pitäisi senkin leikeissä kestää.

Katso vielä ihmeessä video, jossa koeajan asemaa ilta-auringon kajossa. Ai että, tätä ihanaa valaistusta katsellessa voi melkein itse kuvitella seisovansa asemalla odottamassa junaa. Kesäinen ilta-aurinko ja kotiinlähdön hetki... Videolla esiintyy Brion voimanpesä, kahdeksanvetoinen ladattava akkuveturi (on muuten aika päheä peli!). Mikäli maltat katsoa loppuun asti, huomaat, miten veturi jättää vaunut kakkosraiteelle (sille oikeanpuoleiselle). Tämä johtuu siitä, että laiturinpuoleisesta pyöräurasta tuli jostain kohdasta millin liian kapea — mittaukseni eivät olleet aina kovin tarkkoja, ja käyttämäni rimat olivat myös aika kieroja. Kuriositeettina vielä mainittakoon, että radan rakentaminen myyrien kyntämälle nurmikolle on aika haasteellista, pihanurmemme kun ei ole mikään golfkenttä.

Aah, pian pääsee kahville

2008-05-23T12:13:00.002+03:00

No niin, alkoihan se päivän riehuminen jo hyvissä ajoin ennen, kuin edes pääsimme sinne vaneritehtaalle asti. Yleensä niin herkullinen linssipatakaan ei estänyt nuorimmaista nostamasta hirveää äläkkää siitä, kun esikoinen ehti ensin istumaan minun viereeni ruokapöytään. Kyllä se siitä sitten tokeni, kun telkesin sen leikkihuoneeseen viideksi minuutiksi. Jo alkoi ruoka maistua. Toki siinä piti vähän muistuttaa, että vaneritehtaalle ei kannata lähteä tyhjällä mahalla. Eihän raukka edes koskenut aamupuuroonkaan.

Ruoan jälkeen alkoi sitten esikoisen kitinä siitä, kun ei taaskaan keksi mitään tekemistä. Suomeksi sanottunahan tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi päästä pelaamaan Wiillä. Kielsin sen, kun viime aikoina näkyy tuo elämä liikaa kietoutuneen vain pelaamisen odotteluun ja pelaamisen jälkeiseen riehumiseen. Voi jumantsukka sitä kitinää. Totta kai uhkailin vieväni pelit viikoksi komeroon ja harkitsevani pelaamisen sallimista siinä vaiheessa, kun sen kieltäminen ei enää aiheuta kitinää.

Vaan kyllä tähän päivään sentään jotain hyvääkin mahtuu. Posti nimittäin toi uutta vessalukemista. Harmi, ettei ole vielä tullut hätä.

Linssipataa, nam!

2008-05-23T11:12:00.003+03:00

Mistäköhän mahtaa johtua, että aina, kun rupean tekemään linssipataa — jonka siis haudutan tuollaisella teflonpinnoitetulla vokkipannulla — kaikki muoviset sekoitusvälineet ovat juuri sillä hetkellä tiskikoneessa, enkä onnistu kaivamaan laatikonpohjalta muuta muovista välinettä kuin tällaiset pihdit. No, sekoittaahan niilläkin.

Itse linssipatahan on aivan erinomainen ruoka, ja raaka-aineena käytettävät vihreät linssit ovat jo sellaisenaan varsin voimakkaan makuisia. Keitetyt linssit maustetaan voilla, valkosipulilla, hunajalla ja omenaviinietikalla. Linssit sekoitetaan pannulla haudutettuihin kasviksiin (tällä kertaa kypsennän sipulia, varsiselleriä, porkkanaa, kaalia ja paprikaa) — ja voilà.

Kerran olivat raaka-aineet vähän vähissä. Kaapista ei löytynyt vihreitä linssejä, ei hunajaa eikä omenaviinietikkaa. Tein sitten padan punaisista linsseistä ja maustoin sen siirapilla ja valkoviinietikalla. Punaiset linssit muuttuvat pitkään keitettynä tasaiseksi puuroksi. Maussa oli toki sama vivahde, mutta paljon miedompana.

Aah, pian pääsee herkuttelemaan. Kyllä sillä jaksaa sitten käydä kiertämässä paikallisen vaneritehtaan avointen ovien päivässä. Ehkä tästäkin päivästä sitten selviää, kun lapsilla on jotain tavallisesta poikkeavaa nähtävää. Elleivät sitten keksi riehua siellä, hajottaa paikkoja ja pudottautua johonkin vaaralliseen koneeseen. No, tuskinpa niiden lähelle yleisöä edes päästetään.

(Huomasinpa muuten myös, että en jostain syystä ole vielä käyttänyt kertaakaan luokkatunnistetta ruoka. Omituista!)

Muka päivä kerrallaan

2008-05-23T00:14:00.002+03:00

Telkkaria surffaillessani jäin tuijottamaan tätä Elastisen videota Päivä kerrallaan. (Osoitan jälleen kykenemättömyyteni ajankohtaisuuteen paljastamalla vasta nyt kuulleeni ensimmäistä kertaa tuon näköjään ainakin yli vuoden vanhan kappaleen.) No joo, turha renkutus sinällään, mutta siinä hoetaan taas tuollaista vanhaa kliseetä (hmm, jälleen kerran viittaan kirjoitukseni alussa vanhaan kliseeseen), että olisi muka parempi elää päivä kerrallaan eikä turhaan murehtia tulevasta.

Ja kissanpaskat. Funtsitaas nyt vähän tarkemmin. Jos eletään päivä kerrallaan, riittää, että pysytään hengissä iltaan asti. Se tarkoittaa, että mitään vuorokautta pidempää ei tarvitse suunnitella. Töitä ei tarvitse tehdä (saati opiskella mitään), sillä kyllähän nyt yhden päivän ruoat voi vaikka pummia tai varastaa jostain. Mihinkään muuhunkaan ei kannata panostaa, hengailla vaan ja tehdä, mitä mieleen tulee. Toisin sanoen elää kuin villieläin.

Ei siinä mitään, kyllähän tuollaisessa "takaisin luontoon" -elämässä on tietysti oma viehätyksensä. Jättäydytään vaan kaikki nyky-yhteiskunnan saavutusten ulkopuolelle. Melko pian sen jälkeen, kun kaikki ovat sen tehneet, kaikki teknologian saavutukset lakkaavat toimimasta, koska kukaan ei niitä pitkäjänteisesti ylläpidä. Ruokaa ei tuota enää kukaan, koska se vaatii niin pitkää sitoutumista. Mitään uutta ei enää rakenneta. Hiljalleen kaikki rappeutuu, ja suurin osa ihmisistä kuolee ravinnon, suojan ja hygienian puutteeseen (ja tietenkin niukkojen, tuottamatta löydettävissä olevien resurssien hallintakiistoissa).

Mutta eihän kukaan "päivä kerrallaan" -mantran hokijoista tätä halua, vaikka aika idiootin kuvan itsestään voivat joskus antaakin. Lopetettakoon siis tämän typerän sanaparin viljely ja tunnustetaan rehellisesti itselle, että jokaisen on hyvä hiukan suunnitella tulevaa. Siitähän se elämän mielekkyyskin aika monasti tulee, kun on jotain, mitä odottaa ja tavoitella.

Niin tosiaan, itse olen tämän vuoden puolella elänyt eripituisia jaksoja aika lailla päivän kerrallaan, kun mitään suuntaa elämällä ei tunnu olevan. Tällaiset tilapäiset uskonpuutteet ja väsymykset onnistuvat kyllä ilman, että talo ympäriltä romahtaa tai jääkaappi tyhjenee kokonaan, eikä elämä siihen lopu. Mutta en minä silti miksikään "päivä kerrallaan" -tyypiksi rupea, sillä minä tiedän, että nämä jaksot eivät voi olla muuta kuin väliaikaisia. Jossain vaiheessa on jotain pitkäjänteisempääkin löydettävä. Muuten ei elosta tule mitään.

Se oli silloin joskus...

2008-05-22T20:57:00.002+03:00

Tämä biisi soi taas päässä, ja siitä tulee ihan nuoruus mieleen. Se vuoden 1996 kesä, kun kaikki tuntui vielä menevän putkeen. Hengailin puolituttujen kanssa — totta, joskus jopa minä olen tehnyt sellaista — ja viljelin luovuuttani. Katselin televisiosta silloiselta NBC Super Channelilta pörssikurssien vilinää ja mietin, mikä loistava tulevaisuus minua odottaisi.

Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).

Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.

Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.

Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.

Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.

Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.

Vaihtaisin montakin päivää pois

2008-05-20T10:37:00.002+03:00

Kaikki tietävät tilanteen. Joku kolhuja kokenut kertaa mennyttä elämäänsä ja toteaa lopuksi, että päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois. Voi jumantsukka mikä klisee!

Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.

Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.

Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.

Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.

Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.

Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.

Mitä olisit, mitä tekisit?

2008-05-08T19:34:00.001+03:00

Ajanhallinnan pitkä oppimäärä

2008-05-07T18:05:00.002+03:00

Kaiken maailman vetelykset jaksavat aina ihastella sitä, miten pienten lasten vanhemmat ovat niin paljon tehokkaampia ajankäytössään ja hallitsevat kuin luonnostaan ajanhallinnan ja monien tehtävien tekemisen samaan aikaan.

Paskan marjat. Mitä pidempään olen pienten lasten vanhempana ollut, sitä tehottomammaksi ajankäyttöni on tullut. Ennen lapsia rykäisin vaikka minkälaisia huippusuorituksia vaikka kuinka tiukalla aikataululla, eikä tehokkuudessani ollut mitään ongelmia. Nykyään lähinnä lorvin tekemättä mitään järkevää. Kaikki aika valuu turhaan vätystelyyn, ei minkään erityisen tekemiseen, rauhallisemman hetken odotteluun.

Oi niitä aikoja, kun vielä sain jotain aikaiseksi. Niistä ei voi enää kuin unelmoida. Ennen minäkin mittasin aikaa tunneissa ja päivissä, nykyään lähinnä viikoissa ja kuukausissa. Bloginpitokin on jäänyt hyvin satunnaiseksi, kun en täällä kodin kohelluksessa osaa löytää sellaista rauhaa, että pystyisin muodostamaan kokonaisia järkeviä ajatuksia. Tästäkin kirjoituksesta tuli aivan huono ja keskeneräinen, vaikka ajatuksessa oli jopa jotain ideaakin.

Lopetanpa ennen kuin tulen kirjoittaneeksi enempää huonoa tuubaa.

Toverit! Aika on koittamaisillaan

2008-04-22T00:53:00.000+03:00

Tänään kokoonnumme taas juhlimaan armorikkaan vapahtajamme Vilénin syntymäpäivää — tarkalleen ottaen 128. syntymäpäivää. (Tai en minä nyt tiedä, miten tarkkaa tämä on, kun Venäjällä käytettiin ennen vallankumousta eri kalenteria. Voi koko päivä olla parilla viikolla myöhässä tai etuajassa.)

Vaikka Lenin-kultti ei enää näinä päivinä kovin paksusti jakselekaan, niin kaikki eivät Hänen perintöään ole unohtaneet. Etenkin Karjalassa Leniniä muistellaan vielä lämmöllä. Hänen tavaramerkinomaiseen asemaan nousseen silhouetin voi täällä löytää ikuistettuna jopa navetan seinään. Kuvamme tulee Joensuun Noljakasta.

Päivän musiikkivinkki

2008-03-30T21:08:00.003+03:00

Löysin hienoa musiikkia, Riku Avannon & Spermaiset Nakit. Ei pidä antaa nimen hämätä, ihan hyvältä kuulostaa. Tosin kokoonpano on julkaissut vain kolme kappaletta. Näistä Funfzig kuulostaa yhtä upealta kuin Rammstein — ja Riku Avannon & Spermaisten Nakkien esitystä kuuntelen itse asiassa mieluummin kuin Rammsteinia.

Toinen kappaleista, Vessapaperiorava, tuo melodiallaan ja mollivoittoisella laulullaan mieleen Leevi & the Leavingsin. Sanoitus ei tietenkään ole aivan yhtä korkeatasoista kuin Gösta Sundqvistin tuotanto, mutta silti erittäin oivaltavaa ja mukaansatempaavan kuunneltavaa.

Kolmas kappale, Superninja, on kokonaisuuden heikoin esitys. Sen jätänkin usein kuuntelematta.

Se on vain elinkautinen

2008-03-22T00:54:00.004+02:00

(Lauletaan Väliaikaisen sävelellä.)

Elo ihmisen huolineen ja murheineen,
Se on vain elinkautinen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain elinkautinen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain elinkautinen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain elinkautinen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Puhuminen hopeaa

2008-03-19T12:40:00.003+02:00

Vaimo aina kritisoi sitä, miten yliarvostettua nimenomaan kirjallinen esitystapa akateemisessa tutkimuksessa on. Kritiikin taustalla on tietenkin se, että kirjallinen esitystapa on hänelle niin tuskallista. Hän peräänkuuluttaakin erilaisia tapoja tehdä tieteellistä tutkimusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, millä muulla tavalla tieteellistä tietoa välitettäisiin kuin kirjoittamalla (videotallenteet suullisista esityksistä ovat yksi vaihtoehtoinen tapa).

Laajennetaan ajatusta analogisesti. Minä voisin kritisoida sitä, miten yliarvostettua keskustelu parisuhteen ylläpitomuotona on. Aina kaikesta pitäisi olla puhumassa. Kaikesta. Miksi ei riitä, että on lähellä ja katsoo, mitä puoliso tekee? Miksi kosketus on huono, jos sitä ei ryyditä puhe?

Kuten akateemisen diskurssin kirjallispainotteisuudessa on tässäkin kyse siitä, kuka käyttää valtaa. Akateeminen valta on perinteisesti ollut niillä, jotka hallitsevat kirjallisia instituutioita — kirjastoja, kustantamoja, jne. — kun taas parisuhdediskurssissa valta on ennen kaikkea naisilla. Kyllä, nykyaikaisilla parisuhdemarkkinoilla mies on altavastaajan asemassa ja joutuu alistumaan siihen, mitä vallanpitäjät sanelevat. Siksi kosketus ja lähellä olo ei riitä, siksi yhdessä tekeminen ei riitä, siksi joka ikisestä asiasta on yritettävä puhua jotakin.

Kas, tänään onkin muuten tasa-arvon päivä. Olkoon tämä kirjoitus nyt minun panokseni tähän teemapäivään, vaikka ajallisesti kyse on vain yhteensattumasta.

Tänne päin, täällä marssivat työläiset...

2008-03-18T13:34:00.002+02:00

... sinä myös olet työläinen.

Noin runoili Bertolt Brecht joskus takavuosina, ja eikös tuostakin joku keksinyt jossain vaiheessa hienon tyäväinlaulun luikauttaa.

Niin, siitä minun piti tänään kirjoittamani. Eilen telkkarissa, tarkemmin sanottuna Voimalassa, keskusteltiin yhteiskuntaluokista Suomessa (ja heti Uralin perhosen jälkeen!). Sanalla luokka on tietenkin varsin marksilainen kaiku, ja mikäs siinä. Keskustelemassa olivat työväenluokasta akateemiseen maailmaan ponnistanut sekä akateemiseen sukuun syntynyt. Ja jälleen kerran tässä keskustelussa, kuten aina kaikissa yhteyksissä, missä luokkia tarkastellaan, tuotiin jotenkin korostuneesti esiin, miten työväenluokkaiset imevät jo äidinmaidossaan kyvyn sosiaalistua, toimia yhteisöllisesti, tutustua kaikkiin ja pitää huolta omistaan.

Paskan marjat, sanon minä! Mikä minä olen? Molemmat vanhemmistani ovat duunareita isolla deellä, isäni vielä isommalla. Olen juuri tällainen samanlainen työväenluokkaisesta taustasta akateemiseen maailmaan noussut yhteiskunnallinen kohokas, kuin kyseisessä ohjelmassa keskustelemassa ollut kulttuuriantropologikin. Ja olenko minä sosiaalinen? Osaanko toimia yhteisöllisesti? Kaikkea muuta.

Se ainut hyvä, mitä työväenluokkaisesta taustasta yleensä nousukkaat muistavat kehua, eli itsestäänselvä kyky yhteisöllistyä, minulta puuttuu. Olenko siis saanut mitään hyvää omasta luokkataustastani? Paha sanoa. Olen aina ollut ulkopuolinen työväenluokkaisissä piireissä. Myös silloin, kun toimin aktiivisesti vasemmistolaisissa järjestöissä, silloinkaan minä en kuulunut porukkaan — koska en osannut sosiaalistua, en tuntenut yhteisöllisyyttä. No olenko minä integroitunut akateemiseen maailmaan? Loppujen lopuksi en kovin hyvin. Näistä piireistä on ollut vaikea saada syvällisiä ihmissuhteita.

Ulkopuolinen kaikesta, niin, sekin tuli Voimalassa mainittua. Tämän kulttuuriantropologin mukaan kun luokista ei Suomessa oikein saa julkisesti puhua, kun virallisesti ollaan kaikki samanlaisia, niin yhteiskuntamme tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia ulkopuolisuuden kokemiseen, koska käytännössä kuitenkin huomaamme todellisuuden olevan sellainen, että ihmiset ovat erilaisia, vaikka heitä ei erilaisiksi saa tunnustaakaan.

Olenko minä sittenkin vain yksi monista, jotka tuntevat itsensä ulkopuoliseksi? Onko se vain yleistä illuusiota ja harhaa, että kaikki muut — etenkin kaikki muut työväenluokkaistaustaiset — ovat hirveän sosiaalisia ja yhteisöllisiä? Kaikki vain luullevat, että muilla on hirvittävän paljon menevämpi elämä, vaikka näin ei olisikaan. Ja tämän saman illuusion vuoksi hoetaan ulkoa opittua mantraa, että "kyllä joo, kyllä minä luokkataustani ansiosta olen oppinut tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja sosiaalistumaan ja yhteisöllistymään". Tätä mantraa hoetaan siksi, että voitaisiin kokea edes jotain hyvää omasta hävettävästä taustasta.

Niin, en tiedä. Kunhan vain ärsyttää se, että muilla menee paremmin kuin minulla. Saatana.

Takaa-ajettu on tosiaan edestä karvainen

2008-03-17T00:06:00.004+02:00

Juu, ei tässä mistään kissa-allergiasta taida olla kyse, kun kutinaa ei enää esiinny. Asunnon perusteellinen siivoaminen auttoi (kuvassa etualalla näkyvä lelulaatikko jäi siivouksen jälkeen eteiseen lojumaan, ja siinähän se mahtuu olemaan vähän pidempäänkin). Eikä tuo lastenkaan jatkuva yskiminen voi allergiaa olla, vaan flunssan jälkioireita. Kissat siis saavat jäädä meille. Oi tätä riemua!

On niillä nimetkin. Kuvassa takaa-ajettu ylväs sotasankari — kalapuikkoviiksiltä näyttävä naamaväritys, sotilassaappaat ja kaikki — on Marski (kavereiden kesken homo-Marski). Takaa-ajajana puolestaan tällä kertaa toimii syrjäänvetäytyvämpi Ylppö (kavereiden kesken natsi-Ylppö). Rukkassuunnitelmat on siis jo haudattu, mutta jos ne toteuttaisin, tulisi Marskista tietenkin vasemman käden hanska, koska vasurit on ihan homoja. Ylpöstä taas tulisi luonnollisesti oikean käden lämmitin, sillä tottahan kunnon arjalainen on oikeakätinen.

Niin, ja nuo nimet eivät tosiaankaan ole mikään vitsi, vaikka niiden ympärille rakennettu tarina onkin. Siskokset (jep, naaraita molemmat) ovat keskenään aika villejä ja leikkivät mielellään väijymistä ja takaa-ajoa. Halvalla & hitaalla digikameralla on aika hankala ehtiä saada kissoja kuvaan.

Kuti kuti

2008-03-12T12:03:00.002+02:00

Toivon, että tämä ajoittainen kutina nenässä ja kurkussa johtuu esim. asuntomme yleisestä pölyisyydestä eikä ole lievää kissa-allergiaa. Juuri, kun Kustu-setä alkoi taas tuntea itsensä ihmiseksi.

Ei, ei tämä ole kissa-allergiaa! En salli sen olevan.

Kuulumisia

2008-03-09T18:30:00.004+02:00

Tein tänään syntiä ja tuhlasin viimeiset appiukolta ilmaiseksi saamistamme extra high guality -koivuklapeista saunan lämmittämiseen. Sinne nyt olisi välttänyt kehnompikin tavara, kuten syksyllä pilkkomani vieläkin liian kosteat lehtikuuset, jotka ovat aikoinaan toimittaneet uittopuomin virkaa täkäläisessä kanavassa ja jotka lojuivat valmiiksi sopivaan mittaan sahattuina tuolla tontin perällä (tai oikeastaan jo naapurin puolella), kun tämän talon ostimme. Mutta synti se on se pienikin synti, ja kyllä nyt lämpenee sauna hyvin!

Ai niin! Kustu-setä ajatteli tehdä itselleen uudet turkisrukkaset. Ja koska teen kaiken pieteetillä (lue: juosten kusten), aloitin hankkimalla pari kissanpentua. Mutta sitten huomasin, että ne ovatkin niin söpöjä, ettei niitä nyt rukkasiksi voi uhrata. Stackarns lilla kattungar. Saavat jäädä nurkkiin pyörimään.

Tehoja puheeseen

2008-03-06T21:17:00.002+02:00

Päivän lehdessä oli höpöhöpöjuttu kieleemme viime vuonna tarttuneista uudissanoista. Eräs artikkelissa mainituista sanoista on kaksneljäseiska, jolla tarkoitetaan ympärivuorokautista toimintaa.

Uudissanoilla haetaan puheeseen tehokkuutta ja erottuvuutta, enemmän tunnepitoisuutta. Mainittu kaksneljäseiska muistuttaa tyyliltään Raptori-yhtyeen 1990-luvun alussa kappaleessa Karvanoppaelvis tehokeinona käyttämää uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi kolmeviisseiskaa!"

Minä en tiedä pyssyistä juuri mitään, mutta minun lapsuudessani juuri mainittu .357 Magnum oli synonyymi tehokkaimmalle mahdolliselle käsiaseelle. Samoin nuorena paljon ja hartaasti pelaamassani Jagged Alliancessa (ja nimenomaan siinä ensimmäisessä, alkuperäisessä versiossa, jossa vallataan Metaviran saarta) tuo mainittu tussari oli tavoiteltu vehje. Ja jos nyt näin tehokas pyssy mainitaan, niin onhan se sanomattakin selvää, että puheeseen tulee täysin uutta puhtia.

Ehkä juuri siksi myös kaksneljäseiska kuulostaa dynaamisemmalta ja nykyaikaisemmalta kuin ympärivuorokautinen. Tulee selväksi, että puhujalla todella menee lujaa vuorokauden jokaisena tuntina ja viikon jokaisena päivänä. (Kuvitelkaa yllä mainittu Raptori-lainaus ilman tehokasta uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi käsiaseen luodin." Aika latteaa.) Ei siis mikään ihme, että uudissanoja käytetään.

Palaan asiaan, kun joku keksii käyttää uudissanaa neljäkuusseiska.

Sitten kun meillä on varaa...

2008-03-06T14:03:00.003+02:00

Sana sinkku on jo kaikkien vanha tuttu. Ennen vanhaan se tarkoitti single-levyä. Sitäkin aiemmin se tarkoitti samaa kuin kinkku (lainattu suoraan ruotsin šinka-lausunnasta). Nykyään se tarkoittaa yksin elävää aikuista. Kuulemma sana on lyhenne ilmauksesta single income, no kids.

Eipä siinä mitään, pari vuotta sitten törmäsin Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän sanaan dinkku, jonka Itkonen antaa ymmärtää olevan jonkun muun kuin hänen keksimänsä. Tämä sana on lyhenne ilmauksesta double income, no kids. Puhutaan siis markkinamiehen unelmasta, työssäkäyvästä pariskunnasta, jonka rahat eivät hupene lapsiin ja jolla siksi on varaa hassata turhuuksiin.

Kehittelin tuolloin pari uutta samaa henkeä noudattelevaa termiä. Näistä sitku kuvastaa tämänhetkistä elämäntilannettani. Sana on lyhenne ilmauksesta single income, two kids, ja tämä ei rajoitu vain yksinhuoltamiseen. Toisin kuin hetimullekaikkinyt-elämässä, sitku-elämässä kaikki tapahtuu joskus myöhemmin, sitku se on mahollista. Sitku saa rahaa.

Mutta jos elämäntilanne on no income, two kids, on koko elämä yhtä nitkuttelua.

Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata

2008-03-03T23:53:00.004+02:00

Viestintäministeri Suvi Lindénin muistoksi kerätty adressi on ehtinyt kasvaa jo yli 13 000 allekirjoituksen kokoiseksi. Hänen eroaan vaatii julkisesti jo yli kolme kertaa enemmän ihmisiä, kuin häntä viime eduskuntavaaleissa kehtasi vaalisalaisuuden turvin äänestää.

Ja mitä tekee viestintäministeri Lindén, kun häntä arvostellaan julkisesti? Tokaisee, että hänen arvostelijansa eivät taida tietää, mistä puhuvat. Ei taida ministeri itse tietää, mistä puhuu.

Sen sijaan, että sensuurilistan ongelmia korjattaisiin, panoksia pelissä kovennetaan. Nyt poliisi uhkailee jo sensuuria kritisoivien lapsiporno.info-sivujen peilaajia seuraamuksilla. Teknillinen korkeakoulu on ottanut varoituksen todesta ja sulkenut erään opiskelijansa peilauksen siinä pelossa, että koko yliopiston sivut joutuisivat sensuurilistalle.

Niin, eihän siinä mitään uutta ole, että vallantunteensa sokaisemat hallitsijat menettävät suhteellisuudentajun, muuttuvat vainoharhaisiksi, torjuvat kaiken kritiikin ja usuttavat poliisin toisinajattelijoiden perään. Näin tapahtuu maailman sivu. Eikä tarvitse mennä edes maantieteellisesti kovin kauas, palataan vain ajassa runsaan sadan vuoden päähän.

Vuonna 1899 Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II julkaisi Helmikuun manifestina tunnetun julistuksen, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa. Manifestia vastaan kerättiin Suomessa suuri adressi, jonka allekirjoitti puoli miljoonaa ihmistä. Adressi toimitettiin keisarille, mutta mitä teki keisari? Hän ei edes ottanut lähetystöä vastaan. Voin oikein kuvitella, miten keisari tuona maaliskuisena päivänä jupisi itsekseen: "Minun arvostelijani eivät taida tietää, mistä puhuvat."

Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin keisari sai surmansa vallankumouksen jälkimainingeissa. Meille riittäisi pelkästään se, että ministeri Lindén myöntäisi kritiikin ja jättäisi seuraajalleen henkisenä perintönä velvoitteen poistaa sensuurin.

Ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa

2008-02-29T02:34:00.002+02:00

Pari hajanaista havaintoa vain.

Tuli tuossa vaimon kanssa ohimennen puhetta politiikasta, kun hän sattui huomaamaan viime päivinä virinneen kiinnostukseni nettisensuurin vastustamiseen. Niin, minulla tosiaan on poliittista taustaa. Tiedän, että politiikka voi viedä mennessään niin, että muulle elämälle ei jää sijaa.

Vaimo tähän, että politiikkaa ei ilmeisesti voi tehdä vain järjellistä määrää. Kuulemma kaikki politiikassa ja aktivismissa mukana olevat ihmiset, jotka hän tuntee, suhtautuvat asiaan uskonnollisen hurmoksen tavoin ja ovat ajautuneet kokonaan politiikan lumoihin.

Mutta niinhän se asia taitaa ollakin. Miksi ihmiset ovat politiikassa? Esimerkiksi siksi, että he kuvittelevat saavansa sitä kautta ystäviä. Niin kuvittelin minäkin. He kuvittelevat, että voivat vaikuttaa johonkin. Niin kuvittelin minäkin. He kuvittelevat olevansa menestyksekkäitä, kun kaikki kaverit taputtelevat selkään. Niin kuvittelin minäkin.

Paskat, ei se näin ole. Tämä on pelkkää lumoa, sen huomaa kyllä aikanaan, jos pysähtyy sitä tarkastelemaan. Okei, jotakuta voi onnistaa ja voi päästä vaikka ministeriksi asti, mutta huipulla on ahdasta. Ystäviä? Pyh, he ovat kiinnostuneita sinusta vain siksi, kun sinä teet politiikkaa ja heidän ei sen vuoksi tarvitse tehdä sitä ihan niin paljon. Menestystä? Joo, omassa kaveripiirissä. Oman puolueen ulkopuolella kukaan ei huomaa mitään. Vaikutusvaltaa? Vain unissasi. Mutta lumo on aina olemassa, ja tämä lumo vetää ihmiset politiikkaan ja vie heidät kokonaan.

Toinen hajanainen havainto tulee tiedeyhteisöstä. Opiskeluaikana kävi hyvin selväksi se, että Wikipediaan viittaaminen tieteellisessä tekstissä ei ole suotavaa. Yleisesti luullaan perustelun tälle olevan sen, että Wikipediaa vapaana tietosanakirjana pääsee muokkaamaan kuka tahansa eikä tietojen oikeellisuudesta näin ollen voi olla takeita. On se tavallaan näinkin, mutta kyllä sitä tieteellisenäkin tekstinä julkaistaan paljon sellaista, jonka tietojen oikeellisuudesta ei voi olla takeita. Parhaimmillaankin on kyse vertaisarvioinnista, jossa kaksi saman alan tutkijaa arvioi tekstin. Pahimmillaan kukaan ei arvioi tekstiä etukäteen, paitsi kirjoittaja. (Sitä paitsi tiedän kokemuksesta, että myös vertaisarvioinnista pääsee läpi sellaista diibadaabaa, että sen oikeellisuudesta ei ole takeita.)

Asiaa pidempään mietittyäni olen päätynyt siihen, että syy Wikipedian karsastamiseen tiedeyhteisöissä on tunnustuksen antamisen vaikeus. Kyllä, tiedeyhteisössäkin on nokkimisjärjestys, joka pelaa ystävien, menestyksen ja vaikutusvallan voimin. Ne, joihin viitataan paljon, nousevat tämän viittaamisen myötä nokkimishierarkiassa ylemmäs, auktoriteettien asemaan. Ja däts it! Wikipediaan viittaaminen on huonoa siksi, että siitä ei tule kunniaa kenellekään, sillä eihän Wikipedian artikkeleista voi kiittää ketään tiettyä henkilöä. Sellainen viittaus on ihan joutava, senkin tilan tieteellisessä tekstissä, jossa pitää välttää joutokäyntiä, voisi käyttää viittaamaan johonkin tiedettyyn nimeen!

Luomugenuiinit

2008-02-29T02:26:00.003+02:00

Ajattelin tässä ohimennen, että jos sittenkin vaihtaisin alaa. Voisin ruveta vaikka turkistuottajaksi. Tekisin tällä tavalla tilit selviksi menneisyyteni kanssa: siirtyisin turkisten vastustamisesta voittajien puolelle.

Kasvattaisin genuiineja luonnonmukaisin menetelmin ja myisin genuiiniturkiksia hyvään hintaan. Ja siihen asti, kunnes genuiiniviljelmäni alkaisivat tuottaa satoa, elelisin herroiksi maataloustuilla. Myöntääköhän EU genuiininkasvattajille hyvätkin tuet?

Boléro toistolla

2008-02-27T23:13:00.009+02:00

Jotenkin vaikuttaa, että yleinen tietoisuus kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä on viime aikoina ollut lisääntymään päin. Ainakin oma tietoisuuteni on tässä vuosien mittaan lisääntynyt, sillä tiedän, miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu.

Vuoristorata ja alamäen lumot

Eräs hyvin yleinen vertaus, jota taudista käytetään, on puhua mielen vuoristoradasta. Mielestäni vertaus ei ole kovin hyvä. Onhan taudinkulussa tiettyjä yhtäläisyyksiä vuoristorata-ajeluun, on nousuja ja laskuja. Mutta vertauksen perustavanlaatuisin ydin on pielessä. Tarkastellaan asiaa vähän tarkemmin.

Mikä vuoristoradassa kiehtoo? Se herättää sekä fyysisiä että henkisiä tuntemuksia, ja näiden tuntemusten takia sillä ajellaan. Aivan, vuoristorata-ajelut ovat vapaaehtoisia. Ihmiset ajavat vuoristoradalla ajelun kaikkein voimakkaimpia tuntemuksia herättävän vaiheen vuoksi: alamäkien.

Mikään ei tunnu kutkuttavammalta kuin odottaa vuoristoradan alamäkeä. Sen tietää, että se tulee, koko hidas ylämäkinousu tehdään vain siksi, että voitaisiin tulla vauhdilla alas. Ja sitten kun tullaan, puristetaan tiukasti turvakaarta, irvistetään, toivotaan ettei vatsa käänny ympäri ja kiljutaan. Jos mahdollista, ollaan hakeuduttu junaan sellaiseen paikkaan, jossa oma alamäkinautinto maksimoituu. Kun ajelu on ohi, olo on paitsi helpottunut ja huojuva myös haikea, sillä alamäistä todella nautitaan ja niitä on radassa aina liian vähän.

Hyvä on, myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluvat alamäet. Mutta tauti ei todellakaan ole vapaaehtoinen (vaikka, kumma kyllä, monet tautia sairastavat tuntuvat, ainakin Stephen Fryn BBC:lle tekemän dokumentin mukaan, kiintyvän sairauteensa siinä määrin, että eivät haluaisi luopua siitä tai lääkitä sitä — enkä itsekään halua käyttää lääkkeitä), eikä sen nautinnollisin vaihe todellakaan ole alamäki. Tarkastellaan taudin eri vaiheita vähän tarkemmin.

Henkilökohtaisia kokemuksia kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaiheista

Erilaisten lähteiden perusteella kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluu myös niin sanottu normaalivaihe, jolloin tautia sairastava henkilö kykenee elämään normaalia elämää. No, tästä on vaikea kertoa; mitäs minä normaalista elämästä tietäisin. Ehkä te lukijat osaatte kertoa siitä enemmän, minun elämässäni ei mikään tunnu normaalilta. Keskitynkin tässä kuvailemaan vaiheita, jotka selvästi tunnistan taudinkuvaan kuuluviksi ja normaalista poikkeaviksi (niin, ehkä normaalia elämää on sitten aina muulloin kuin seuraavassa kuvattujen vaiheiden aikana).

Mania ja hypomania

Luonteeltaan mania ja hypomania ovat erilaisia, mutta en oikeastaan osaa sanoa (kun en ole vaivautunut näitä yksityiskohtaisesti ammattilaisen kanssa erittelemään), kärsinkö minä ihan varsinaisesta maniasta vai vain hypomaniasta. Niin tosiaan, hypomania katsotaan siis maniaa lievemmäksi. Oma lähteitä lukemalla muodostunut käsitykseni on, että hypomaniasta puhutaan silloin, kun maanisuus pysyy jotenkin järjellisissä rajoissa eikä vaikuta sairaalta, vaan ennemminkin vain tehokkaalta.

Millaista maanisuus sitten on? Oi, se se vasta tuntuu ihanalta (no, tiettyyn pisteeseen asti, mutta siitä lisää alempana). Mikään ei ole mahdotonta, mitään lopullisia esteitä ei ole, kaiken saa tehtyä, kaiken ehtii tehdä, kaiken jaksaa tehdä. Ja totta, jopa tuloksia syntyy. Mikä ihannetyöntekijä kunnon hypomaanikko onkaan!

Otetaan pari esimerkkiä kahden eri maanisen jakson ajalta (ja kummastakin näistä löytyy pysyviä todisteita, eli ne eivät ole omia kuvitelmiani):

Olen toimittanut kuukausittain ilmestyvää kahdeksansivuista tabloidilehteä käytännössä lähes yksin. Olen ideoinut ja kirjoittanut suurimman osan lehdestä, taittanut sen, oikolukenut ja lähettänyt painoon. Useimmiten tämä tapahtui parissa päivässä. Olen itse jopa jakanut tätä lehteä lähes tuhat kappaletta postiluukkuihin ja -laatikoihin. Joka kuukausi. Useana kuukautena peräkkäin. Eikä tämä tuntunut minusta edes rasittavalta, olisin pystynyt enempäänkin.
Olen suorittanut yliopistossa (itse asiassa kahdessa eri yliopistossa) yhden lukuvuoden aikana parhaimmillaan 124 opintoviikkoa — siis opintoviikkoa, ei nykyisiä opintopisteitä. Tämä vastaa yli kolmen vuoden laskennallista opintosuoritusta. Samaan aikaan olen ollut noin puolipäiväisesti myös koti-isänä. Näiden suoritusten arvosanojen keskiarvo on ollut erinomainen, vanhalla kolmoseen ulottuvalla arvosteluasteikolla ihan oikeasti 2,5:n yläpuolella. Ja välillä aikatauluni tuntui jopa löysältä.

Ei siis mikään ihme, että maniassa tuntee toisinaan itsensä suorastaan yli-ihmiseksi. Mutta maanisella työskentelyllä on yksi haittapuoli: se loppuu aikanaan. Eikä se lopu mitenkään siististi. On kuin kiihdyttäisi juoksunsa täyteen vauhtiin vain törmätäkseen seinään. Seuraa

Romahdus

Kun vuoristoradassa nousu päättyy, alkaa alamäki. Kun kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan maaninen kausi päättyy, alkaa niin ikään alamäki. Ja se ei ole mikään ihana alamäki. Ei, se on totaalinen romahdus elämän syvimpiin ja synkimpiin loukkoihin, joista ei näytä olevan mitään ulospääsyä.

Sen tuntee tulevan, kun yhtäkkiä huomaa, miten paljon on kerännyt itselleen töitä. Kun pelkkä työnteko, joka vasta vähän aikaa sitten tuntui kuin ohimennen tehtävältä lastenleikiltä — kun pelkkä tämän työnteon ajattelukin saa päänahan puutumaan ja kylmän hien kirpoamaan selkään, silloin tietää lopun olevan lähellä. Jonain aamuna sitä ei vain jaksa nousta ylös. Jonain päivänä sitä ei vain saa enää yhtään sanaa kirjoitettua, yhtään lausetta luettua. Jonain iltana sitä ei vain osaa tehdä muuta, kuin kaivaa kaapista viskipullon ja ottaa paukun, ottaa toisenkin. Ehkä kolmannenkin. Ja kun huomaa, että se on tulossa, on jo myöhäistä.

Jos jokin vaihe kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on kamala, on se manian jälkeinen romahdus. Kaikki se, mistä on siihen saakka nauttinut, menettää merkityksensä. Vielä pahempaa, kaikki se saattaa tuntua vastenmieliseltä. On täysin mahdollista, että ei enää ikinä pysty tekemään sitä (tai ainakaan nauttimaan sen tekemisestä), mitä vasta viikkoa tai paria aiemmin teki päivät pitkät väsymättä. Kun on romahtanut ja minkään tekeminen tuntuu mahdottomalta, on tunnustettava, että masennusvaihe on alkanut. Ja samalla sitä joutuu tunnustamaan, että se intohimo, mitä työskentely aiemmin tuotti, saattoi olla vain sairaan mielen aiheuttamaa harhaa. Se on kamalaa, ei se siitä vertauskuvilla muuksi muutu.

Masennus

Kun tunnustaa masentuneensa, alamäki loivenee. Tämä tunnustus on itse asiassa hyvin vapauttava. Se, mitä aiemmin teki, ei enää tunnu tärkeältä. Yhtäkkiä sitä sitten huomaa, että eihän sitä kaikkea edes tarvitse tehdä. (Lisätään tähän väliin, että minulla ei ole ikinä ollut itsetuhoisia ajatuksia, vaikka kuulemma tilastojen mukaan ne ovat kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla varsin yleisiä.)

Aamulla ei pääse sängystä ylös, eikä illalla pääse sänkyyn. Mikään ei tuo varsinaisesti nautintoa. Monasti sanotaan, että kun tekee jotain fyysistä, siitä saa mielihyvää. Ei toimi. Sanotaan, että kevätaurinko piristää mieltä. Ei toimi. Kaikki on vain tylsää, tarpeettoman tuntuista ja apaattista.

Mutta silti, ainakin minä olen aina onnistunut löytämään (alun väkivaltaisen ja kaikin puolin pelkästään kamalan romahduksen jälkeen, kun pohja on jo saavutettu) myös masennuskausista jotain outoa nautintoa. Olo ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta ainakin se tuntuu vapaalta. Ja tähän vapauteen tämä nautinnontunne juuri liittyy. Kun se, mikä aiemmin oli vain sairaan maanisen mielen pakottamaa tekemistä, menettää merkityksensä, ei yhtäkkiä olekaan muuta kuin aikaa.

On aikaa levätä, aikaa lukea, aikaa ulkoilla. Ja aikaa tarkkailla yhteiskuntaa ulkopuolisen silmin. Sillä masennusvaiheessa sitä väkisin putoaa tämän paljon puhutun oravanpyörän ulkopuolelle, ja sitten huomaakin olevansa ulkopuolinen. Ja vapaa. Vapaa kaikesta, paitsi omista tuskistaan (ja saatanan byrokraateista, jotka tuottavat terveillekin ihmisille aivan liikaa ongelmia, mutta masentuneille suorastaan ylivoimaisia vastoinkäymisiä).

Eikä masennusvaihekaan loputtomasti kestä, kyllä se ilman lääkkeitäkin menee ohitse, sillä muutkin mielialat vaativat osansa.

Hermostunut odotus

Olotilaa, joka minulle tulee yleensä masennuksen jälkeen ja jota tässä kutsun hermostuneeksi odotukseksi, kutsuttaneen yleisemmin sekavaiheeksi. Tyypillistä on, että mielialat vaihtelevat nopeasti. Yhtäkkiä voi tulla tolkuttoman synkkä, voisi ehkä sanoa ahdistunut tai masentunut olo. Tekee vain mieli mennä makuulle ja lipua unten maille, vaikka tietää sen mahdottomaksi. Missään tapauksessa ei kestä ääni- tai valoärsykkeitä, sillä ne tuntuvat saavan pään räjähtämään. Ja kas, seuraavassa hetkessä se onkin ohitse, sitä voi parhaimmillaan tuntea innostuvansa jostain, suorastaan odottavansa uusia haasteita. Olo on välillä melkein maaninen. Sitten ei taas tarvitakaan kuin yksi vääränlainen ärsyke, niin vajotaankin taas ahdistuksen syövereihin.

Miksikö kutsun tätä hermostuneeksi odotukseksi? Kuten yllä kuvailin masennuskautta, silloin tuntee itsensä vapaaksi, kun on joutunut rajulla tavalla luopumaan aiemmista velvoitteistaan. Tyypillistä minulle itselleni on, että se, mikä ennen masennusta vei kaiken huomioni, ei enää masennuksen jälkeen jaksa kiinnostaa. Pahimmillaan en pysty tekemään samaa vuosiin, parhaimmillaan pystyn palaamaan samaan työhön nihkeästi ja vastentahtoisesti, eikä suoritustasoni ole lähelläkään aiempaa.

Mieli on siis todellakin vapaa, ei varattuna mihinkään tarkoitukseen. Uutta tarkoitusta ei ole löytynyt. Sitä ikään kuin odottaa tulevaa, mutta ei tiedä, mihin suuntaan lähteä. Hermostunutta se on siksi, kun väliin tulee maanisia tuokioita, jolloin mieli vaatii jotain tekemistä, jotain kiinnostuksen kohdetta. Jos sellaista ei ole, joutuu kävelemään edestakaisin. Ympäri asuntoa, keittiöön, olohuoneeseen, makuuhuoneeseen, työhuoneeseen, keittiöön, työhuoneeseen, keittiöön, olohuoneeseen, parvekkeelle, keittiöön, kuistille, keittiöön... Siinä oikeasti jalat kipeytyvät. Mistään ei löydy kiintopistettä, mihinkään ei pysty pysähtymään.

Eikä edes kannata, sillä intoa kestää ehkä pari tuntia. Voi sitä kestää useampi päiväkin, tai voi olla, että olo on välillä niin sanotusti normaalin kaltainen. Mutta mihinkään tekemiseen ei pysty sitoutumaan, eikä se ehkä olisi hyväksikään. Seuraavana päivänä se ei välttämättä enää kiinnosta. Tämä jos mikä on hermostunutta odottamista. On äärimmäisen turhauttavaa kävellä rinkiä asunnossaan päivästä toiseen. Mutta sekavaiheen aikana se on pahimmillaan tätä. Puutarhanhoito tai jokin muu vastaavankaltainen puuhastelu on tällöin sopivinta tekemistä.

Jossain vaiheessa hermostunut odotuskin päättyy, sitä löytää jonkinlainen suunnan senhetkiselle elämälleen. Jos hyvin käy, tämän tien seuraaminen ei muutu maaniseksi, vaan voi nauttia kutakuinkin normaalinkaltaisesta elämästä, jolloin työntekokin on vain työntekoa ja velvollisuutta, ei pakkomielle.

Mielen Boléro

Alussa tarkastelin usein esitettyä, mutta omasta mielestäni vähän ontuvaa vertausta, jossa kaksisuuntainen mielialahäiriö esitetään vuoristorata-ajelun muodossa. Esitänkin nyt korvaavan vertauksen, joka kyllä sekin on jossain määrin ontuva. Nimittäin kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastaminen on kuin kuuntelisi Maurice Ravelin säveltämää Boléroa toistolla. Ei siis vain kerran eikä kahta kertaa, vaan tauotta, uudelleen ja uudelleen. Kun yksi kerta loppuu, alkaa se heti uudelleen.

Tätä Kustu-setä harrasti, kun oli nuori. Saatoin kuunnella Boléroa tauotta tuntitolkulla. Mittasin aikaakin boleroissa, yksi bolero on noin viisitoista minuuttia. Ja vain, kun Boléroa kuuntelee toistolla, ymmärtää, mitä tarkoitan vertaamalla kokemusta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Koko teos avautuu aivan uudella tavalla, kun sitä jaksaa kuunnella tarpeeksi pitkään. Siitä tulee loputon.

Kyllä, sinulla on aivan varmasti omat muistosi tästä musiikin merkkiteoksesta. Jokaisella on, pakko olla. Minun varhaisin muistoni on hatara, mutta muistan sen silti. Olin vaarini 50-vuotispäivillä, taisin olla seitsemän vuotta silloin. Siellä Boléroa soitettiin levyltä, ihan ehdalta LP-levyltä. Jo silloin tämä teos toi mieleeni sadunomaiset tunnelmat. Ja niin se tuo edelleen.

Teos alkaa hyvin hiljaa ja viekoittelevasti. Aivan kuin jostain kaukaa, huoneesta käytävän toisessa päässä kuuluisi kutsuvaa soitantoa. Sinun on pakko kulkea sitä kohti (vain kuvaannollisesti tietenkin). Kun lähestyt huonetta, musiikki voimistuu. Yhä uusia puhallinsoittimia tulee mukaan, tässä vaiheessa huiluja ja puupuhaltimia.

(Antakaa tässä välissä anteeksi karkea musiikkitermistöni, minä en tiedä musiikista hevonpentuakaan.)

Musiikki vain voimistuu ja voimistuu. Seuraavassa vaiheessa juhliin kutsutaan mukaan jo jousisoittimetkin. Taustalla rullaa tasaisen varmasti sama toistuva rytmi alusta loppuun. Olet odottavalla kannalla, et vielä tiedä, mitä tästä tulee. Todennäköisesti jotain ihanaa, mutta vasta aika näyttää. Etkä malta odottaa. Odota nyt vain!

Crescendolle ei tunnu tulevan loppua. Vaskipuhaltimet valtaavat alaa, meno äityy hurjemmaksi. Eikä vain hurjaksi, vaan suorastaan maaniseksi. Nyt tiedät jo, mihin olet menossa, ja teet kaikkesi päästäksesi sinne. Mikään ei voi sinua pysäyttää. Ei mikään. Sinua. Leijut taivaissa. Yhä korkeammalle ja korkeammalle. Sulkisit silmäsi ja nauttisit, jos pystyisit hidastamaan sen verran. Mutta se on mahdotonta. Mikään ei voi sinua pysäyttää, et edes sinä itse.

Ja sitten se tulee, kliimaksi. Kaikki maailman vaskipuhaltimet huutavat, kaikki rummut lyövät, kaikki pellit iskevät. Kliimaksi on lyhyt ja voimakas kuin maanjäristys. Suorastaan tuhoisa (etenkin tärykalvoillesi, jos olet alun hiljaisuudessa erehtynyt kääntämään äänenvoimakkuuden liian suureksi etkä ole huomannut pienentää sitä).

Kliimaksin jälkeen: Romahdus. Tyhjyys.

Kunnes — muistathan, nyt kuunnellaan toistolla! — kunnes sama vaimea, viekoitteleva musiikki alkaa alusta, sama tasaisen tuttu rytmi kehottaa sinua ottamaan ensimmäiset askeleet, jatkamaan matkaasi. Ja sinä haluat ne ottaa. Sillä tottahan sinä haluat romahduksen jälkeen uuden alun, uuden suunnan elämällesi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on kuin kuuntelisi Boléroa toistolla.
Ai niin, mikä tässä vertauksessa sitten on pielessä? Se, että uusi kierros alkaa heti romahduksen jälkeen, ja se, että rytmi säilyy tasaisena koko ajan. Mutta näistä puutteista huolimatta pidän tästä vertauksesta.

Internet-sensuuria ei pidä hyväksyä

2008-02-25T23:23:00.002+02:00

Epäonnistuneesta lapsipornon suodattamisesta syntynyt sananvapausskandaali vaatii toimimaan. Kun sananvapausaktivisti Matti Nikki nosti konkreettisesti esille KRP:n ylläpitämän suodatuslistan puutteet, myös hänet sensuroitiin. Kun tämä sensuuri ja se, että poliisi ylitti toimivaltansa, nousi yhä suurempaan tietoisuuteen, mitä tekivät poliisi ja poliitikot? Eivät ainakaan korjanneet virheitä tai pyytäneet anteeksi — ei, he osoittivat täydellistä välinpitämättömyyttä ja asiantuntemattomuutta sekoittamalla monia itsestäänselviä asioita keskenään. Kaikki pakenevat omaa vastuutaan ja käskevät kääntymään toisen tahon puoleen.

Skandaali on nyt henkilöitynyt jättisammakoita suustaan päästelevään viestintäministeri Suvi Lindéniin, jonka eroa vaatii jo yli 11000 suomalaista. Nettisensuuria vastaan masinoidaan suurmielenosoitusta Helsinkiin ensi viikon tiistaille.

Kaikki eivät kuitenkaan pääse Helsinkiin, mutta sananvapaus on tärkeää kaikkialla. Olisiko aika rykäistä jonkinlaisia, ehkä pienimuotoisiakin tukimielenosoituksia eri puolilla Suomea? Jos puheliaita paikallisaktiiveja ei ole, niin aina voi järjestää hiljaisen mielenosoituksen teipit suun edessä.

Mikäli tämä ennen kaikkea verkkoyhteisöissä liikkuva kohu on joltain uutispimennon vuoksi jäänyt vähemmälle huomiolle, nämä linkit auttanevat pääsemään asiasta jyvälle.
http://www.miiro.com/b/eisensuurille.png
http://hän.fi/SMF/index.php?topic=40
http://lapsiporno.info.nyud.net/
http://joensuu.facebook.com/event.php?eid=8612724172&ref=mf
http://joensuu.facebook.com/group.php?gid=8852821644&ref=mf

JA MUISTAKAA! Sananvapaus ei ole lapsipornoasia. Toimikaamme lasten hyväksi niin, että varmistamme heille mahdollisuuden käyttää internetiä vapaasti ja vapaana sensuurista myös tulevaisuudessa.

Erittäin hieno suomalainen nettisaastasuodatin

2008-02-23T18:04:00.003+02:00

Sanontaperinteemme väkivaltaisuudesta

2008-02-17T01:27:00.002+02:00

Tuli tuossa saunassa juolahtaneeksi mieleen, että sanonta "nuorna vitsa väännettävä" on varsin yleinen. Ja siksi se ihmetytti, kun sanonnallahan on selvästi hyvin väkivaltainen ja laiton viesti. Että tällaista viestiä ihmiset vain viljelevät!

Ennen vanhaan oli tapana, että lapsen tehtyä jotain tuhmaa (käytännössä siis jotain, mitä vanhemmat mielivallassaan eivät voineet hyväksyä) käskettiin lapsen hakea pusikosta vitsa, jolla vanhempi sitten antoi lapselleen piiskaa. Sanonnalla "nuorna vitsa väännettävä" ilmeisesti halutaan viestittää, että ihmiselle on hyväksi saada nuorena paljon vitsaa, jotta oppii elämään (saatana!) vanhempiaan ja esivaltaa kunnioittaen. Jotta nuoresta kasvaa suoraselkäinen ja yhteiskuntakelpoinen.

Mutta kun esitin tällaisen tulkinnan vaimolleni, hän kertoikin heti, että arvelee sanonnalla olevan toisen taustan. Nimittäin sen, että vitsat kannattaa taittaa nuorista oksista, koska nuoret oksat ovat taipuisampia.

Niin tosiaan, voihan tämä toinenkin tulkinta olla se oikeampi, josta sanonta alun perin on lähtenyt liikkeelle. Tai vielä parempaa, sanonnan taustalla voi olla kumpikin näistä merkityksistä. Nuorelle sanotaan, että hänelle tekee vain hyvää hakea itse vitsansa, mutta samalla annetaan käytännöllinen vinkki, että kannattaa taittaa vitsa nuoresta oksasta! Elämä on joskus inhorealistista.

Vaan mikä on sinun arvelusi asiasta?

Uskaltaako tässä lapsiinsa enää koskea?!

2008-02-16T15:13:00.003+02:00

Viime päivien kuohuttavin puheenaihe netissä on ollut keskusrikospoliisin mielivaltaisesti harjoittama internetsivuille pääsyn esto. Valtamedia on aiheesta vaiennut, ikään kuin tärkeämpiä asioita olisi esim. sukupuolivietin ilmeneminen eduskunnan käytävillä (kai siellä nyt muitakin kuin kastroituja seniilejä on?). Mutta juuri tästä asiasta pitäisi tiedotusvälineiden olla tosissaan huolestuneita. Nimittäin on käynyt niin, että lapsipornon sensuroimisen varjolla on KRP päättänyt sensuroida jopa sellaisia sivuja, joilla ei ole mitään laitonta materiaalia. Ja tosiaan, kun tämä kaikki tapahtuu lastensuojelun nimissä, kaikki menee läpi. Sillä tottahan me tässä armaassa maassamme haluamme vain lapsillemme parasta!

On ikään kuin olemassa jonkinlainen konsensus siitä, että lapsia pitää suojella kaikelta, ja että tätä suojelua — harjoittaa sitä sitten mikä taho tahansa — ei pidä edes yrittää kritisoida, muuten leimautuu pahimman sortin kriminaaliksi. Tiedotusvälineetkin ovat kuin hampaattomia lampaita eivätkä uskalla puolikkaalla sanalla vihjaista, että lastensuojelun nimissä joskus saattaa jopa mopo karata käsistä. (Lisätään tähän väliin nyt sellainen disklaimeri, että en hyväksy lasta vahingoittavaa seksuaalista kanssakäymistä lasten kanssa, ja minua on tämän kirjoituksen perusteella turha yrittää leimata jonkin sortin jammusedäksi. Kuitenkin siellä jonkun moraaliltaan niin saatanan puhtaan lukijan mielessä jo kuohuu tällainenkin ajatus.) Ja tämä ylenmääräinen lastensuojelu, josta ei saa edes keskustella, tekee vanhempana olemisesta vaikeaa.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on jo ikiaikainen keskustelunaihe ja sellaisenaan laissa täysin kielletty. Ja koska se on täysin kiellettyä, ei keskusteluun juurikaan saada kunnon pontta — uhkaahan kurituksen hyväksyjää rikosepäily, jos hänellä sattuu olemaan omia lapsia. Mutta asian ehdottomasta kieltämisestä tekee hankalan se, missä kulkee hyväksyttävän raja. Kuinka voimakas lapsen koskettaminen on sallittua, ennen kuin siitä tulee ruumiillista kurittamista? Jos pidän lasta kädestä, se on okei. Mutta jos pidän lasta kädestä niin tiukasti, että lasta sattuu, se on kurittamista. Vaikka tällä tiukalla kiinnipitämisellä estäisin raivokohtauksen saanutta lasta vahingoittamasta itseään tai muita. Parempi, että ei koske lapseensa ollenkaan, antaa sen vain teloa itsensä nopeasti hengiltä, niin ei tarvitse enää tällaisia laillisuuskysymyksiä pohtia. Mutta silloin saakin melko varmasti syytteen heitteillepanosta ja kuolemantuottamuksesta. (Lisätään tähän väliin toinen disklaimeri, että en hyväksy sellaista lapsen ruumiillista kuritusta, jota tehdään vain kurituksen vuoksi, eikä estämään vielä suurempaa vahinkoa lapselle tai ympäristölle.)

No, onneksi voi ruumiillisen kurittamisen sijaan keskittyä henkiseen väkivaltaan eli jatkuvaan nöyryyttämiseen ja lapsen persoonallisuuden murskaamiseen. Kiäh-häh-häh, siinä laillisen ja laittoman raja on vielä häilyvämpi kuin ruumiillisessa kurittamisessa, ja kun kaikki ruumiillinen on laitonta, on parempi keskittyä hienotunteiseen henkiseen nöyryyttämiseen. Niin hienotunteiseen, että sitä on mahdoton osoittaa henkiseksi väkivallaksi.

Saati sitten tämä aihe, mistä lähdin liikkeelle, lapsiporno ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Okei, sekin on laitonta, mutta ollaan nyt vähän tarkempia. Rikoslain mukaan sukupuoliyhteys alle kuusitoista vuotiaan kanssa on lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, sekä sen lisäksi "koskettelu tai muu", joka "on omiaan vahingoittamaan" lapsen kehitystä. Unohdetaan nyt sukupuoliyhteys, se on niin selvä tapaus. Unohdetaan myös lapsiporno eli sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvamateriaalin hallussapito ja levitys, siinä ei mielestäni ole määrittelyongelmaa. Hankalampaa on lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä tuo lapsen kehitystä vahingoittava koskettelu ja muu.

Otetaan esimerkki. Lapsen fyysinen läsnäolo tuo vanhemmalle mielihyvää. Varmasti se tuo lapsellekin mielihyvää. Entä, jos lapsen fyysinen läsnäolo tuo vanhemmalle myös seksuaalista mielihyvää? Toisin sanoen alkaa stondata, kun pitää lasta sylissään. Entä, jos vanhempi tämän vuoksi pitää yhä useammin lapsia sylissä, onko se lasten seksuaalista hyväksikäyttöä? Lain mukaan vain, jos se on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Mistä senkin nyt tietää? Sylissäolohan tuo lapselle itselleen mielihyvää, ei kai se voi lapsen kehitystä vaarantaa? Varovainen vanhempi alkaa tietenkin vältellä lastensa koskettelua — koska hän saa niistä seksuaalista mielihyvää — jotta ei vain vahingossa tekisi mitään sellaista, mikä voisi vaarantaa lapsen kehityksen, sillä tällöin täyttyisivät rikoksen tunnusmerkit.

Rajanvedot eivät koskaan ole yksinkertaisia. Mutta kun julkisessa keskustelussa lähdetään esittämään asioita yksinkertaistetussa muodossa (ja vielä linjalla "hirtetään munista ne saatanan pervot"), ollaan tilanteessa, jossa normaalista vanhempana elämisestä tehdään vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla. Lapseensa ei uskalla koskea, ettei vahingossa syyllistyisi ruumiilliseen kurittamiseen (voi puristaa kättä liian kovaa) tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön (lapsi voi haluta pois sylistä, vaikka jostain muusta syystä kuin siitä, että se tuo aikuiselle seksuaalista mielihyvää).

Ja kun aikuinen alkaa vältellä lapsiinsa koskemista, jää lapsi paitsi sitä, mitä hän normaalisti kehittyäkseen tarvitsisi: fyysistä läsnäoloa. Tämä jos mikä saa lapset kasvamaan kieroon, tästä jos mistä pitäisi lastensuojelussa olla huolestuneita. Lainkuuliaisia, lapsistaan välittäviä kansalaisia on vanhemmista suurin osa. Heidän epävarmuuttaan suhteessa lapsiin koskemisessa tulisi helpottaa, ei lisätä. Ja nykyinen julkisen keskustelun nollatoleranssilinja (myös kritiikin esittämisen suhteen) on vain omiaan lisäämään vanhempien epävarmuutta.

(No niin, nyt Kustu-setä saa turpaan.)

Munat pois taikinasta

2008-02-11T16:53:00.000+02:00

Levynkansipeli on muuten hauskempaa suomeksi. Korvaa vain ohjeissa mainitut palvelimet en.wikipedia.org vastaavilla fi.wikipedia.org-palvelimilla.

Nimistöntutkimusta

2008-02-07T21:26:00.000+02:00

Joskus opiskeluaikoina piti suorittaa nimistöntutkimuksen kurssi. Eipä juuri napannut, ja rykäisin kurssin läpi kirjatentillä. Kirja oli varsin puisevaa luettavaa. Silloin ei syttynyt kipinää nimistöntutkimukseen.

Vaan kyllä näin jälkeenpäin tulee useinkin mieleen hyviä nimistöntutkimuksellisia aiheita. Annan tässä pari esimerkkiä henkilönnimitutkimuksen aiheista. Näitä tutkimusaiheita saa minun puolestani ihan vapaasti soveltaa. Itse en nimittäin kuitenkaan tule näitä aiheita tosissani tutkimaan.

Klassinen mieltäni kutkuttava kysymys on jo pitkään ollut, miten sosioekonomiset taustamuuttujat vaikuttavat siihen, millaisen sukunimen henkilö itselleen valitsee naimisiin mennessään. Näppituntumana on, että etenkin akateemisesti koulutetut naiset suosivat yhdyssukunimiä. Toisaalta miehiä, jotka ovat ottaneet vaimonsa sukunimen, olen henkilökohtaisesti havainnoinut vain akateemisesti kouluttautuneissa. Onko näissä näppituntumissa perää? Käyttävätkö koulutetummat ihmiset populaatiotasolla enemmän hyödyksi lain tarjoamia mahdollisuuksia erilaisista nimivaihtoehdoista? Tai toisin päin kysyttynä, ovatko työväenluokkaiset ihmiset konservatiivisempia sukunimivalinnoissaan?

Toinen sosioekonomisiin taustamuuttujiin liittyvä on kysymys lapsen nimen valitsemisesta. Se nyt on selvää, että etunimimuoti muuttuu ajan saatossa. Mutta jakautuuko tässäkin muoti vanhempien koulutustason mukaan? Voiko lapsen nimen J-alkuisuudesta päätellä vanhempien työväenluokkaisuuden? Ovatko isovanhempien aikaiset nimet lapsella merkki vanhempien akateemisuudesta? Onko kaikilla taiteilijoiden lapsilla jokin hämärä, kotikutoinen nimi?

Kolmas tutkimusaihe vie suoraan internetmaailman ytimeen. Netissä ihmiset joutuvat tämän tästä valitsemaan itselleen nimimerkkejä eli aliaksia. Netti onkin pullollaan kaikkia sellaisia merkkiyhdistelmiä, jotka eivät sellaisenaan ole mitään oikeita sanoja tai nimiä, vaan enemmän tai vähemmän systemaattisia muunnelmia sanoista, nimistä ja populaarikulttuurin käsitteistä. Mutta millaista tämä nimenmuodostuksen itseohjautuminen on luonteeltaan? Mitä kaikkea pelkän aliaksen perusteella voi päätellä henkilöstä, joka on aliaksen itselleen valinnut? Voiko siitä päätellä sukupuolen? Iän? Koulutustason? Kulttuuritaustan? Asia olisi esim. kyselytutkimuksella selvitettävissä.

No joo, tässä näin alkuunsa muutama. Ehkä joku on näitä jo tutkinutkin, taustatutkimukseni on tässä tapauksessa vähän juosten kustua eli en tehnyt alkeellisintakaan esiselvitystä. Saatan palata asiaan myöhemmin, jos uutta tietoa minulle saakka kantautuu.

Kätevä saunaolutkaappi

2008-02-07T02:05:00.000+02:00

Tekeekö mieli saunakaljaa, mutta et kehtaa lasten nähden kuskata olutta saunaan? Ei hätää! Ongelma voidaan ottaa uuden saunan suunnittelussa huomioon. Myös jo valmiit saunat voivat tarjota ratkaisun, kuten kuvassammekin. (Kuvan tilanne on lavastettu. Lavasteisiin ei valitettavasti löytynyt kuin jo tyhjennettyjä tölkkejä.)

Saunamme ilmanvaihtohormi, joka siis tämän luukun takaa johtaa suoraan ulkoilmaan, on melko passeli olutkaappi. Kuvan hormissa on tosin se ongelma, että siihen mahtuu vain yksi tölkki. Etenkin uutta saunaa suunnitellessa kannattaakin ottaa tämä huomioon ja asentaa riittävän väljä hormi.

Hommahan toimii niin, että jo saunaa lämmittäessäsi viet oluet ilmanvaihtohormiin. Voit sulkea luukun lämmityksen ajaksi, jolloin tölkit eivät jää lasten näkyville. Syksystä kevääseen, kun ulkona on viileää, olut myös pysyy kätevästi viileänä. Ja sitten kun saunot — aah! Lapsethan eivät tunnetusti löylyhuoneessa pitkään viihdy, joten nautiskele rauhassa.

Maailman pienin ynnäyskonemuseo

2008-02-06T12:43:00.001+02:00

Olen jo pitkään ajatellut, että perustaisin museon. Maailman pienimmän ynnäyskonemuseon. Sillä harrastuksia pitää olla! Ja minä kerään ynnäyskoneita. Suotta minä niitä vain itselleni kerään, toki muillakin pitää olla oikeus nauttia näistä varhaisen tietotekniikan mestariteoksista. Koska koneita kertyy hitaaseen tahtiin, olisi museoni taatusti maailman pienin alallaan. Jos yksin tälle alalle omistautuneita museoita maailmassa nyt edes on.

Jaa mikä ynnäyskone? Sanaahan ei suomessa käytetä, esim. kuukkeli ei tuo yhtään osumaa (siis ennen tätä artikkelia). Yleisesti puhutaan vain laskukoneista tai tarkemmin yhteenlaskukoneista, sillä juuri muuta kuin yhteenlaskua näillä koneilla ei sellaisenaan voi tehdä. Koska kyse on vanhoista mekaanisista vehkeistä, vanhahtava yhteenlaskua tarkoittava sana ynnäys sopii mielestäni hyvin koneiden nimeen.

Minun ynnäyskonekokoelmaani siis kuuluu sellaisia mekaanisia laskukoneita, jotka toimivat lihasvoimalla. No, pannaan tähän ihan kuva niistä.

Varsinaiset ynnäyskoneet ovat tuossa alarivissä. Kaikki on löydetty oman maakunnan kirpputoreilta. Voisikin siis sanoa, että museoni on erikoistunut vain tällä alueella pyöriviin vehkeisiin.

Ensimmäinen vasemmalta on Precisa 108-10, sarjanumero DE 5302. Kone on valmistettu Länsi-Saksassa, ja näitä malleja on valmistettu vuodesta 1962 alkaen. Oman koneeni pohjassa on paikallisen konttorikoneliikkeen huoltotarra. Tarrassa on kolme merkintää, ensimmäinen päivätty 14.4.1973 ja viimeinen 14.4.1975. Itse ostin koneen paikallisesta Kontista.

Keskellä on Rich. Müller A/S:n Kööpenhaminassa valmistama vehje. Koneessa lukee "Dacometer 5", sarjanumero on 2612, joten se on valmistettu myöhemmin kuin tämä kappale, kuitenkin tiettävästi joskus vuosien 1947 ja 1949 välisenä aikana. Tässä dakometrissä on erikoisuutena se, että siinä on vain numerot yhdestä viiteen. Numerot kuudesta yhdeksään pitää sitten kikkailla eri tavalla. Aina, kun näppäintä painaa, kone laskee painalluksen yhteen siihen, mikä jo näytössä näkyy. Nollaaminen tapahtuu vivusta näytön vieressä. Kuvan vehje on aika pölyinen. Se oli toki pölyinen jo ostettaessa Öllölän kissakirppikseltä pari vuotta sitten, mutta nuo pölyt ovat tulleet ihan nykyisessä sijoituspaikassa.

Oikealla on museoni helmi, Burroughs Adding Machine Corporationin valmistama "kannettava" ynnäyskone. Kone on tosiaan kotoisin Yhdysvalloista, ja sen sarjanumero on A289302. Niin, kannettava tuo on nimeltään, mutta ei tuollaista päälle kymmenkiloista jötikkää ehkä ihan taskussa kannattaisi kuljettaa. Olen alustavasti selvitellyt koneen valmistusaikaa, mutta se voi oikeastaan olla mikä tahansa vuodesta 1925 aina 1960-luvulle saakka. Kone on täysin toimiva ja löytyi paikalliselta Fidan lähetystorilta.

Kuvassa ylärivillä on vielä pari vehjettä, ne ovat vaarivainaani jäämistöä ja kuuluvat museoni laajennettuihin kokoelmiin. Vasemmalla on Precisan sähkökäyttöinen laskukone mallia 164-12. Kone on valmistettu Sveitsissä. Se näyttää ehkä jopa hieman vanhemmalta kuin alarivin käsikäyttöinen kone. Kun sain tämän koneen, se oli vielä täysin toimintakuntoinen. Annoin silloin nelivuotiaan poikani vähän aikaa leikkiä sillä — ja kas: kone meni oikosulkuun! Nyt, kun panee virran päälle, se vain ruksuttaa tyhjää. En ole onnistunut korjaamaan vikaa. Käsikäyttöisten huoltaminen vaikuttaa asteen helpommalta.

Ylhäällä oikealla on melko tavanomaisen näköinen Adler-kirjoituskone. Kelkka ei tahdo pysyä paikallaan, vaan luiskahtaa pienestäkin tärähdyksestä vasempaan reunaan niin että jysähtää. Tästä syystä kone on oikeastaan käyttökelvoton, enkä ole jaksanut yrittää korjata sitä. Sillä mihin minä sitä tarvitsisinkaan? Sekä tämä Adler että sen vieressä lojuva Precisa on ostettu uusina Porvoosta ehkä joskus 1960-luvulla. Ne ovat olleet vaarini rakennusliikkeessä ihan oikeassa käytössä.

Niin joo, museoni on auki tilauksesta. Tervetuloa!

10 x arki sujuvammaksi

2008-02-05T21:54:00.000+02:00

Tarjosin tätä juttua Yhteishyvään, mutta eivät turjakkeet suostuneet julkaisemaan. Olikohan tämä liian lyhyt sinne?

1. Säilytä yöpöydän laatikossa taskumatillista terävää. Ota aamulla naukku ennen kuin nouset kuuntelemaan lasten tappelua ja kitinää siitä, miten tylsältä aamupuuro maistuu. Jos nouseminen tuntuu erityisen vaikealta, ota isompi naukku.

2. Saat itsellesi kätevästi tunnin tai pari omaa aikaa, kun istutat lapset television ääreen katsomaan lastenohjelmia. Jos TV:stä ei tule tarpeeksi lastenohjelmia, näytä videoita.

3. Ahdistaako? Onko huono olo? Lohduttaudu sillä, että jollakulla menee taatusti vielä huonommin kuin sinulla. Esimerkiksi lapsillasi, jotka vain vinkuvat turhautuneina aamusta iltaan.

4. Jos kiukuttelevien ja velttoilevien lasten pukeminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta, voit harjoitella siinä tarvittavia taitoja työntämällä hammastahnaa takaisin tuubiin.

5. Älä koskaan kursaile, ota kaikki mitä tarjotaan. Saat enemmän, ja asiatkin sujuvat joutuisammin. Jonkun on oltava ensimmäinen, jonkun on avattava tulppa. Ole sinä se.

6. Vuorottele puolisosi kanssa kaikessa. Kumpi saa nukkua vartin pidempään aamulla. Kumpi tekee minkäkin kotityön tällä kertaa. Kumpi on päällä ja kumpi alla. Kun vuorotteluperiaate on sovittu etukäteen, työnjako sujuu kuin itsestään ja ilman kitkaa, eikä erilaisia tehtäviä tarvitse yrittää arvottaa suhteessa toisiinsa.

7. Jos joudut jatkuvasti tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joita et voi sietää, korjaa tilanne. Sano vain asiat suoraan niin kuin ne ovat äläkä kaihda omien, jyrkkienkään mielipiteiden kertomista. Jos sietämättömät ihmiset eivät tästä pidä, saat jatkossa olla heiltä rauhassa. Jos taas he pitävät siitä, muuttuu suhteennekin paremmaksi, etkä enää haluakaan välttää heidän seuraansa.

8. Tyhjä jääkaappi hankaloittaa arkea. Muista käydä välillä ruokakaupassa. Vilauta samalla bonuskorttia kassalla.

9. Opettele sanomaan ei. Jos sinulle tuodaan töissä lisätehtäviä — ei! Jos sinua pyydetään puulaakijengiin — ei! Jos pomo kysyy, onko töissä jotain ongelmia — ei! Ei! EI!

10. Älä turhaan sijaa vuodettasi tai avaa makuuhuoneen verhoja aamulla. Nukkumaanmeno käy paljon sujuvammin, kun peitto on jo vedetty syrjään ja verhot ovat jo kiinni.

— — —

Loppuun pari lainausta oikeasta Yhteishyvässä julkaistusta artikkelista (2/08, s. 24–25):

"Havaitse aikavarkaat: ei-toivotut puhelinkeskustelut, hyödytön internet-surffailu, laiskottelun aiheuttama viivästys, small talk puolituttujen kanssa, epäselvät tavoitteet ja ohjeet — ja hankkiudu niistä eroon."

"Hyödynnä odotteluaika. — — hoida ystävyyssuhteet kuntoon puhelimessa odottaessasi lasta harrastuksesta."

Siis voi jestamandeera! Mihin se elämä sitten muka pitää käyttää, ellei esim. laiskotteluun ja ystävyyssuhteisiin? Pyh! Hankkiudu niistä eroon. (Tulinkohan korostaneeksi tuota vähän liikaa...)

Miltä nyt tuntuu?

2008-01-16T14:31:00.001+02:00

Anoppi antoi tällaisen söpön kalan.

Onnea Remu! Muistin syöverit avattu!

2008-01-09T20:42:00.001+02:00

Tämän päivän lehdessä kirjoitettiin Remu Aaltosen täyttävän 60 vuotta. Siitä muistui mieleeni, mitä tapahtui Porvoossa kymmenen vuotta sitten, Remun 50-vuotispäivänä. (Kyllä, siitä tosiaan on jo kymmenen vuotta! Meneepä se aika nopeasti, vastahan tässä oltiin nuoria.)

Sinä päivänä olin seurakuntanuorten valokuvauskerhossa, siinä seurakuntatalon kellarissa, jota myös Alustaksi nimitettiin (kai sitä edelleenkin kutsutaan samalla nimellä). Kerhon jo loputtua astui tilaan sekavanoloinen ja hampuusin näköinen keski-ikäinen mies. Hän kysyi, oliko siellä pappia. No eipä ollut. Menimme ulos, siis sekä me valokuvauskerholaiset että tämä sekava mies.

Ja mitä näimme ulkona? Seurakuntatalon parkkipaikalla erään auton konepellillä istui
nainen, joka ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta oli miehen seuralainen, ja kusi auton päälle. Miksikö? No, kävi ilmi, että pariskunta uskoi auton kuuluvan papille, ja heillä oli tapana kusta pappien autojen päälle. Tämän jälkeen he vielä saarnasivat kirkkoa vastaan ja ylistivät eksistentialismia. Eräs sovitteleva, joskin korstomainen meikäläinen sai puhuttua heidät poistumaan paikalta.

Jäimme kadulle seurakuntatalon portin eteen porukassa seisoksimaan ja ihmettelemään tapahtunutta. Mutta ehei, ei tässä vielä kaikki! Runkkupuiston suunnalta kuului huilunsoittoa (muistutettakoon tässä vaiheessa, että kyseessä oli tosiaan pikkupakkasellinen tammikuun ilta, taisikohan sitä vähän luntakin sadella). Meitä lähestyi mies, joka soitti huilua kävellessään.

Koska olin juuri tulossa valokuvauskerhosta, minulla sattui olemaan kaulassani kamera. Latasin salaman ja ajattelin ottaa tästä hupsusta huilistista kuvan. Juuri ennen, kun laukaisin kamerani, mies liukastui. Salamavalon välähdyksessä näin miehen kokonaan ilmassa. Huilunsoitto taukosi siksi aikaa, kun mies nousi pystyyn. Hän jatkoi soitellen kävelyään, ei sanonut meille mitään eikä ehkä edes huomannut meitä.

(Tässä kohtaa on esitettävä klassinen huomautus, että filmi ei ollut kamerassani kunnolla, enkä näin ollen saanut kuvaa miehestä. Nyt ette tietenkään enää usko tätä tarinaa, mutta sama se minulle.)

Näin monessa hörhössä riittää tietenkin sulateltavaa, joten valuimme porukalla (pöh, eihän ylämäkeen voi valua, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin) torin puolelle ja jäimme vielä sinne seisoksimaan ja juttelemaan loppuillaksi. Ja mitä vielä näimme: Torin ohitse ajoi mustamaija. Takaikkunoiden läpi heijastuva valo paljasti, että kyydissä istui tämä aiemmin näkemämme pariskunta.

Niin tosiaan, myöhemmin samana iltana Mattiesko Hytönen kertoi televisiossa, että Remu Aaltonen vietti 50-vuotispäiviään. En tiedä, viettikö hän niitä Porvoossa, enkä tiedä edes sitä, oliko näkemillämme hörhöillä mitään tekemistä Remun juhlien kanssa. Mutta niin ne vain palautuivat mieleen, kun luin tänään lehdestä Remun 60-vuotisjuhlista.

Miesten työkalusarja

2007-12-11T21:47:00.000+02:00

Tänään Kustu-setä näkee vaaleanpunaista.

Mainoslehdessä kaupiteltiin jälleen kerran "naisten työkalusarjaa". Siis sellaista vaaleanpunaista ja helmiäishohtoista salkkua, jossa on joukko huonolaatuisia, mutta vaaleanpunaisia työkaluja, joilla voi teoriassa suorittaa perinteisesti miehisiä työtehtäviä, kuten ruuvaamista ja naulaamista.

Joopatijoo, miksei ole "miesten työkalusarjoja"? Siis sellaisia siniharmaita tai työkoneenkeltaisia ja pahalle haisevalla mustalla kumilla koristeltuja tarvikesettejä, joilla voisi mukamas tehdä perinteisiä naisten töitä. Eihän tällä ajatuksella leikittely ole mitenkään enää uusi ajatus eikä edes omaa keksintöäni. Näin vanhemmiten sitä vaan ei aina enää jaksa olla kehityksen kärjessä, joten esittelen omia aivopierujani tässä nyt vähän jälkijunassa.

Väärän sukupuolen työkaluissahan oleellista on, että niillä ei pysty tekemään sitä työtä, johon ne on näennäisesti tarkoitettu. Kun epätoivoinen mies sitten epäonnistuu naisten töissä, voidaan säälivästi todeta, että eihän siitä mitään olisi tullutkaan. Sitten nainen voi pelastaa tilanteen kaivamalla esiin kunnon työkalut ja tekemällä työn yhdessä hujauksessa.

Miesten leivontasetti. Moottoroidusta, mustalla kumilla päällystetystä kaulimesta tarttuu pahaa makua taikinaan. Myös taikina tarttuu kaulimeen, ja tuloksena on vain sotkua. Tehoa väännetään kahvasta samaan tapaan kuin moottoripyörässä. Paineilmatoimiset piparimuotit. Pannaan taikinan päälle, tekniikka hoitaa taikinan leikkaamisen. Jos hoitaa. Vuotaa hydrauliikkaöljyä taikinaan.

Miesten vessaharja. Ladattava sähkövessaharja nylkyttää villimmin kuin paraskaan sähköhammasharja. Tekee enemmän sotkua kuin siivoaa.

Miesten pyykkisetti. Pyykkipojissa on mittarit, jotka ilmoittavat, kuinka suurella voimalla jousta painetaan auki. Jättävät mustia rasvatahroja pyykkiin. Pyykkinaruna on moottoripyörän ketjua. Pesuainemitassa on moottoroitu työnnin, joka tasaa kukkuramitat.

Miesten hiustenkuivain. Tunnetaan myös nimellä kuumailmapuhallin. Liian kuuma hiusten kuivaamiseen.

Miesten silitysrauta. Päällä istuttava, muistuttaa tiejyrää. Liian epäkäytännöllinen vaatteiden silittämiseen. Ei mahdu mihinkään säilöön.

Miesten ompelukone. V8-moottori. Pitää hirveää meteliä, kuluttaa paljon bensaa ja tuottaa paksua pakokaasua. Mukana tulee kuulosuojaimet. Neula on ainakin paksumpi kuin naapurilla. Paljon mittareita, joista voi tarkkailla koneen tehoja ja nopeutta. Itse vehkeellä ei tietenkään tee hevonvittuakaan.

Uutta suomalaista sarjakuvataidetta

2007-11-01T00:21:00.001+02:00

Tyypeillä kuvassa on huput päässä, ja on pimeää. Siksi kuvassa ei näy ketään. Tai oikeastaan en vain jaksanut piirtää niitä.

Tulevaisuus, jota ei tullutkaan

2007-07-31T22:21:00.001+03:00

Silloin, kun Kustu-setä oli nuori, Porvoo oli vielä Porvoo. Nykyään siitä on kuoriutunut pääkaupunkiseudun lähiö. Minun Porvootani ei enää ole. Tämän saman saan huomata joka kerta, kun Porvoossa käyn.

Tosin nuorempana Kustu-sedällä ei ollut niin laajaa maailmankatsomusta, ja kaikkea katsottiin porvoonsinisten silmälasien läpi. Se oli sitä aikaa, kun paperikuvia vielä skannattiin tietokoneelle, kuten tuo viereinen. Tai itse asiassa skannattiin koulussa, kun eihän kellään nyt kotona skanneria ollut. Se oli sellaista lamanjälkeisen krapulan jälkeisen orastavan nousukauden haikean tulevaisuudenuskon aikaa. Se oli yksinkertaisten lauserakenteiden aikaa.

(Pyh, unohdetaan tuo viimeinen, kirjoitin sen tuohon vain tuomaan vähän särmää tekstiin.)

Mistä olinkaan kirjoittamassa... Niin, nuorena miehenä Porvoossa odotin tulevaisuudelta paljon. Lähinnä kai siksi, että silloisella nykyisyydellä ei ollut paljon tarjottavaa. Tai paljon ja paljon, mutta jotain puuttui — ihmissuhteet. Sen vähäisemmiksi ne eivät voineet käydä, ajattelin. Tästä voi vain nousta, luulin. Tärkein ystäväni oli Porvoo. Eivät kaupungin asukkaat, vaan itse kaupunki. Nykyään tämäkin ystävä on niin muuttunut, että en ole sitä enää tuntea.

Muistoissani Porvoo on edelleen jämähtänyt tuohon viime vuosituhannen idylliin (ei se varmaan kaikkien mielestä idylli ollut silloinkaan), ja jämähdyksenhän ymmärtää, kun en enää asu siellä. Aikaan, jolloin odotin tulevaisuudelta jotain. Jotain sellaista, mitä en sittemmin saanutkaan, vaikka paljon kaikkea olen saanutkin.

Silti tuntuu, että edelleen tämä jokin puuttuu. En tiedä, mitä se olisi. Tiedän vain, että se puuttuu. Ja jos sen saisinkin, tunnistaisinko sitä? Ehkä tunne jonkin puuttumisesta on viime kädessä pysyvä. Eivät vain Porvoo-muistoni ole jämähtäneet kymmenen vuoden taakse, vaan minä itsekin olen sinne jämähtänyt, nuorukaiseksi, joka odottaa tulevaisuudelta paljon mutta joka ei tiedä, mitä on odottamassa.

Kai se on jonkinlainen arvostus ja huomatuksi tuleminen, läheiset ihmissuhteet. Paljon niitä ei ollut silloinkaan, eikä niitä ainakaan enempää ole nytkään. Mutta se tulevaisuus, jota odotin, sen olisi pitänyt koittaa muutaman vuoden sisällä. Nyt noistakin muutamista vuosista on jo aikaa, mutta yhä vain odotan tulevaisuuden alkua, nuoresta aikuiseksi siirtymistä. Mitä minä silläkin nyt tarkoitan? Naimisissa olen ollut jo seitsemän vuotta, minulla on kaksi lasta, omakotitalo, asuntolainaa ja valtion virka (määräaikainen, tietenkin). Suunnilleen kaikki ne ulkoiset puitteet, joita elämässä voisi kuvitella tavoittelevansa, olen saanut.

Mutta sisällä on jotain sellaista tyhjää, jossa tämänpäiväisen kaltainen myrskytuuli aina tuivertaa. Enkä osaa sitä sanoiksi pukea. En osannut silloin, en osaa vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa osaan. Kun se koittaa.

Osta sie 27-vuotias Mersu

2007-07-24T02:03:00.000+03:00

Auto on huono sijoituskohde — sehän on käyttöesine. Auton arvo alkaa laskea heti, kun se ajetaan liikkeestä ulos. Esimerkiksi tämän tilaston mukaan auton arvo putoaa vuodessa 10 - 20 %, ja pudotuksen väitetään kiihtyvän seitsemän ikävuoden jälkeen.

Kehitys ei kuitenkaan jatku samansuuntaisena loputtomiin. Jossain vaiheessa romusta tulee antiikkia, ja sen arvo alkaa taas nousta. Mutta missä vaiheessa auto muuttuu käyttöesineestä sijoituskohteeksi? Edellä esitelty tilastokin päättyy 12 vuoteen, vaikka suuri osa autokannasta on liikenteessä keskimäärin 18-vuotiaaksi.

Otin asiasta selvää. Kokosin Nettiauto.com-palvelusta tietoja yksityishenkilöillä myynnissä olevista autoista (rajoitin poiminnan yksityishenkilöihin siksi, että ikäloppuja autoja kauppaavat enimmäkseen yksityishenkilöt). Selvitykseen tuli valituksi sellaisia automalleja, joita löytyi vähintään varhaisen 1980-luvun malleista hyvän matkaa 1990-luvulle tai pidemmällekin. Aineistossani on tiedot yli 5200 autosta, jotka olivat myynnissä viikolla 29.

Kontrolloin paitsi auton iän myös merkin ja mallin, moottorin tilavuuden sekä polttoaineen — muut seikat jätin huomiotta. Sovitin aineistooni regressiomallin... No joo, unohdetaan tämä tilastojargoni ja mennään tuloksiin (jos tilastolliset yksityiskohdat kiinnostavat, jätä kommentti). Valitsemani muuttujat selittävät 76,8 % käytetyn auton hinnan vaihtelusta. Loput vaihtelusta johtuvat arvatenkin auton kunnosta, korin mallista, lisävarusteista, auton sijainnista ja sen sellaisista tekijöistä, joita en nyt ottanut huomioon.

Ja tulos on, että käytetyn auton arvo on alimmillaan 27 vuoden iässä; tämän jälkeen auton arvo alkaa nousta. Mikäli siis harkitset käytetyn auton ostoa sijoitusmielessä, kannattaa ostaa 1980-luvun varhaisten vuosien hyväkuntoinen yksilö — ja ei kun aarre naftaliiniin ja odottamaan arvonnousua.

Tosin, ei se arvonnousu nyt ihan huimaa ole. 32-vuotiaan auton arvo on keskimäärin 14,4 % korkeampi kuin 27-vuotiaan, eli vuotuinen arvonnousu ensimmäisen viiden vuoden ajalta on noin 2,73 %. Helkkari soikoon, sehän on vähemmän kuin euriborit! Ei taida lyödä leiville autoihin sijoittaminen. (Ja tätä pidemmälle ulottuvia ennusteita ei tämän aineiston perusteella kannata ruveta edes tekemään, sillä aineistoni autoista vain 2,2 % on vanhempia kuin 27 vuotta.)

Tuolla ylempänä mainitsin kontrolloineeni auton merkin ja mallin, moottorin tilavuuden ja polttoaineen. Nämäkin tiedot voivat kiinnostaa jotakuta. Dieselkäyttöisen auton arvo on keskimäärin 15,1 % pienempi kuin bensiinikäyttöisen. 1,0 litraa suurempi moottori lisää auton arvoa 148,9 %:lla (0,5 litraa suurempi kone siis 74,5 %, eli suhde on lineaarinen). Keskimäärin halvin aineistossa mukana olleista autoista on Seat Ibiza, seuraavassa on lueteltu tutkimuksen muut automallit sekä niiden keskimääräisen hintapyynnön ero prosenteissa Seat Ibizaan (nämä erot kuvaavat nimenomaan automallien välisiä eroja, kun moottorin koko, polttoaine ja ikä oletetaan samoiksi):

Opel Kadett 1,0 %
Saab 900 1,8 %
Nissan Sunny 4,4 %
Volvo 240 6,7 %
Mazda 626 10,8 %
Volkswagen Polo 31,0 %
Honda Accord 34,9 %
Opel Corsa 37,3 %
Audi 100 39,8 %
Mitsubishi Lancer 46,6 %
Audi 80 63,1 %
Toyota Corolla 65,0 %
Ford Escort 66,4 %
Volkswagen Golf 75,0 %
Volkswagen Passat 80,8 %
Honda Civic 89,8 %
Mercedes-Benz 300 92,4 %
BMW 316 114,1 %
BMW 520 119,7 %
Mercedes-Benz 200 149,0 %
BMW 320 166,4 %
BMW 325 180,0 %
Toyota Celica 401,2 %

(Voi juma tuota Celicaa! Sitä näkyy myytävän etenkin rankasti tuunattuna, ehkä hintatiedoissakin on virhelyöntejä. Kyllä ne hinnat hämmästyttävän korkeilta näyttivätkin.)

Vielä yksi juttu. Mainitsin tuossa edellä, että prosentit kuvaavat eroja autojen hintapyynnöissä. Tässähän voisi nyt ajatella, että hintapyyntö on eri asia kuin auton arvo, hintapyynnössä on varmasti mukana ilmaa. Mutta jos ero hintapyynnön ja auton arvon välillä on systemaattinen (kaikki myyjät yrittävät myydä samassa suhteessa ylihintaan), sillä ei ole vaikutusta tämän selvityksen tuloksiin.

Onnea!

2007-07-19T20:32:00.001+03:00

Blogini täyttää viikon. Onnea Internet!

Maailman paras tiskirättiteline

2007-07-18T16:22:00.000+03:00

Sisustuslehtiin hurahtanut vaimo huomasi jossain Hämeenlinnan asuntomessujen mainosprujussa (tai vastaavassa) eräässä keittiössä häiritsevän yksityiskohdan. Ei tämä tietenkään ainut häiritsevä yksityiskohta ole, mutta nostetaan nyt tämä esille. Nimittäin muuten niin vimpan päälle laitetussa keittiössä on tiskirätti hanan päällä. Luitte aivan oikein, tiskirätti hanan päällä! Ja jos ette vieläkään usko, niin katsokaas nyt tuosta valokuvasta vaikka; juu, kuva on napattu siitä lehdestä.

(Kuvan puolustukseksi voidaan kyllä laskea vaikka se, että rätti ei onneksi taida olla vanhoista kalsareista leikattu kankaanpala, vaikka kuosi tuokin mieleeni lapsuudessani käyttämäni pitkät kalsarit. Ja jotkut tosiaan käyttävät vanhoja kalsareitakin tiskirätteinä.)

Ei jumaliste, nyt eletään 2000-lukua ja kaikki on niin saatanan steriiliä ja hygieenistä jo kotikeittiössäkin (ja vieläkin steriilimpää messutalon keittiössä, totta kai) — mutta tiskirätille ei mukamas ole keksitty mitään, mitään parempaa säilytyspaikkaa kuin hanan varsi.

No joo, ei se nyt altaan pohjallakaan voi lillua, se se vasta bakteeripesä olisikin. Eikä se toisaalta voi olla mytyssä pöydälläkään, se ei ole juuri parempi vaihtoehto. Mutta ei rättiä voi kovinkaan hankalaan paikkaan pannakaan, kun sen pitää olla aina saatavilla. Miten siis säilyttää tiskirättiä sekä käytännöllisesti että hygieenisesti (ja tässä hygieenisyydellä tarkoitetaan lähinnä sitä, että se ehtii kuivuakin välillä — pitää se toki muistaa huuhdella käytön jälkeen, sitä ei mikään säilytyspaikka korvaa)?

Ratkaisu: maailman paras tiskirättiteline. En nyt muista, milloin tämän keksin, mutta on tätä jo useassa asunnossa viritetty, ja tähän uusimpaankin kiinnitin sen heti. Ellei tuosta kuvasta saa selvää, niin selitetään vähän. Kyseessä on verhonnipsu, joka pannaan roikkumaan lavuaarin yllä sijaitsevan kuivauskaapin ritilikköön. Nipsun mallista riippuen siitä saattaa joutua irrottamaan osia, kuten renkaita, ja tarvetta voi olla myös työkaluille, jotta metallirenkaan saa puristettua kiinni niin, ettei nipsu pääse putoamaan.

Mutta siinä se on, helposti saatavilla hanan vieressä. Nipsun käyttöliittymään tottuu nopeasti, ja koska metallilenkissä roikkuva nipsu liikkuu vapaasti, ei se ole käyttäjän asennonkaan suhteen niin ronkeli. Ja vot, rätti kuivuu!

Niin no, eihän tämäkään nyt tietenkään messutalon sisustukseen sovi. Mutta on se kyllä kumma, kun keittiöihin on keksitty jos jonkinnäköistä turhakettakin (kuten ylöspäin aukeavat kaapinovet — sellaiset, joita ei yllä sulkemaan), niin edelleenkään tällaista tarpeellista jokakodin välinettä kuin hyvä tiskirätin säilytysratkaisu ei ole kukaan tajunnut kaupallistaa.

Käyttäkää nyt, saatana, markkinointimiehet tätä ideaa ihan vapaasti.

Hiano juttu

2007-07-18T00:09:00.001+03:00

Suosiosta

2007-07-16T23:08:00.000+03:00

Mulla on jotenkin vahva fiilis, että kukaan ei lue tätä blogia.

No, ei ainakaan vielä.

Vaan kukapa tästä olisi vielä kerennyt kuulemaankaan.

Feissaajat

2007-07-12T21:58:00.000+03:00

Eihän niiltä riesoilta voi välttyä enää edes täällä maakunnissa. Kävelykadun ja bussikadun risteyksestäkään ei enää huvita kävellen kulkea, kun niitä parveilee siellä päin aina. Ja ovat mokomat pesiytyneet nyt jo yliopistollekin.

Onko minulla hetki aikaa? Voi ollakin, mutta heille valehtelen. Olenko sitten kyyninen paska, kun en ikinä pysähdy juttelemaan? No, kyyninen ainakin näin nykyään. En jaksa enää kiinnostua maailmanparantamiskeskusteluista.

Mutta eiväthän he lopulta pyydä keskustelua ja mielipiteitä, he pyytävät rahaa. Ja enkös minä, hyvin toimeentuleva akateemikko vasta olekin kyyninen paska, kun en voi antaa pientä summaa hyvään tarkoitukseen!

Vaan mistä minä voin tietää, että tarkoitus on hyvä? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että jonkin järjestön toiminta voitaisiin tuosta noin vain tuomita joko hyväksi tai pahaksi. Joskus ihmiset, jotka tahtovat tehdä hyvää, aiheuttavatkin toiminnallaan enemmän vahinkoa. Joskus taas voi käydä jopa päin vastoin (ja sekös harmittaisikin, mutta eipä puututa siihen). Enkä minä halua käyttää rahojani toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne.

No niin, käytänhän minä jatkuvasti rahaa sellaiseen toimintaan, jonka hyvyystilinpäätöstä en tunne. En minä ruokakaupassa joka ikisen purkin eettisyyttä funtsi (vaikka aika monen kylläkin). Siinä on kuitenkin se pointti, että minä itse hyödyn tällaisesta rahankäytöstä: saan paitsi hyödyllisiä tavaroita myös sellaisia tavaroita ja palveluita, jotka tuottavat mielihyvää (jätetään nyt huomiotta sellaiset maksut, jotka eivät tuota mielihyvää mutta jotka on kuitenkin pakko maksaa).

Voisinhan minä sitten antaa rahojani hyväntekeväisyyteen vaikka saadakseni itselleni mielihyvää, ajattelee nyt joku. Vaan sepä se — jos minä en kerran tiedä, onko jonkin järjestön toiminnasta lopulta enemmän hyötyä vai haittaa, ei mieltäni kalvava epävarmuus salli minun saada tällaisesta rahankäytöstä mielihyvää. Että unohdetaan vaan suosiolla ne varainhankintayritykset minun kohdalla.

Okei, okei, näin paljon duubaduubaa suhteellisen itsestäänselvästä aiheesta. Pahinta tässä feissaajailmiössä on kuitenkin se, että sitä ei oikein saa julkisesti kritisoida. Joka tuutissa raportoidaan, miten kivaa on, kun kadulla reippaat nuoret pysäyttävät ja houkuttelevat mukaan hyvään toimintaan. Poikkitelaisen sanan lausuminen tulkittaisiin kyynisyydeksi, ilkeämielisyydeksi ja punaniskaisuudeksi (tai miksei vaikka äijämäisyydeksi, sehän on niin hemmetin muodikastakin nykyään, ja äijähän ei maailmaa paranna). Kuka nyt jaksaisi sellaisia leimoja osakseen saada, helpommalla pääsee, kun vaihtaa kadun toiselle puolelle ja välttelee katsekontaktia, kun feissaajia osuu kohdalle.

Siihenhän se johtaa, kun asiat nähdään mustavalkoisina. Ajatellaan, että jos et ole puolellani, olet vastapuolella. Voi jumankavita.

Hittoako tässä kirjoittelemaan

2007-07-12T21:43:00.000+03:00

Uudenkarhea blogi luotu. Pitäisi kait kirjoittaakin tänne jotain.

No, tuo nyt ei ollut kovin lupaava alku. Yritetään jotain muuta... Miksikö loin blogin? Tietenkin siksi, että voisin kuvitella nostavani muiden tietoisuuteen sellaisia asioita, joita pohdiskelen itse.

Ja saanpahan jossain vedättää herneitä neniin.

Mistäkö nimi? No, ei kai sitä kaikkea kirjoittamaansa pidä miettiä loppuun asti. Ei vainen. Tämä vain kuulostaa jotenkin iskevältä. Ja jos minä en kirjoita siksi, että näkisin punaista, niin kaipa tekstejäni lukiessa voi sellaista nähdä.

Varhaismätäkuisin terveisin
— Juosteen Kustu