tiistai 30. joulukuuta 2008

Firmassani pyörii aina misuja

On aivan tavallista, että sylissäni istuu kaksi nuorta narttua nuolemassa toisiaan. Yritä siinä nyt sitten keskittyä työntekoon! Ongelmia tulee jo siinä, kun pitäisi yltää näppäimistöön.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Eihän se ruoka niin paljon maksa, vaan...

Kyllä tänään taas äimistytti kaupan kassalla, kun viikon ruokaostosten loppusummaksi pamahti 135,73 euroa. Siis aivan tolkuttomasti! Eikä tuo ollut mitenkään poikkeuksellista, vaan kyllä nykyään ruokaostokset maksavat pääsääntöisesti yli satasen. Takavuosina sitä oppi, että 50 euroa riittää viikoksi, mutta siitä nyt onkin jo aikaa, ja syöjienkin määrä on kaksinkertaistunut. Mutta silti.

Summan suuruus hämmästyttää myös siksi, kun eihän siinä kärryssä tuntunut olevan juuri mitään, eikä varsinkaan lihaa — sitähän meillä syövät vain kissat. Niinpä tarkastelin kauppakuittia vähän syvemmin ja ryhmittelin ostoksia selvittääkseni, mihin ne rahat oikein katoavat. Ja tässä tulokset.

Tuoteryhmiä löytyi 12, eikä tämä perustu mihinkään viralliseen luokitteluun, vaan omaan arviooni tuotteiden samankaltaisuudesta. Aloitetaan peinimmästä kustannuserästä, joksi tällä kertaa osoittautuivat viljatuotteet ja kuiva-aineet (myös leipä). Niihin upposi 4,09 euroa eli kolme prosenttia loppusummasta.

Toiseksi vähiten rahaa kului pakastekalaan, 4,59 euroa eli 3,4 %. Kolmanneksi vähiten pakastevihanneksiin, 5,40 euroa eli neljä prosenttia. Pieneksi kustannuseräksi jäivät myös sekalaiseen ryhmään luokitellut mausteet, sokerit ja säilykkeet, 5,68 euroa eli 4,2 %.

Vedenjakajan virkaa tässä luokittelussa hoitakoot kissanruoat, joihin upposi 6,93 euroa eli 5,1 prosenttia. Kissat eivät siis ainakaan syö meitä perikatoon.

Kalliimpia tuoteryhmiä olivat tuoreet vihannekset ja hedelmät, 11,05 euroa eli 8,1 %. Muihin maitotuotteisiin kuin juustoihin käytimme 15,63 euroa eli 11,5 % loppusummasta. Lopputulemana voi siis sanoa, että näihin perusruokiin kului 53,37 euroa eli 39,3 prosenttia.

Mihin ne rahat siis kuluivat? Tietenkin "turhuuteen". Siihen, josta ei tingitä.

Suurin ruokaryhmä olivat juustot, 21,06 euroa eli 15,5 %. Toiselle tilalle pääsivät teet ja kahvit, joihin onnistuimme käyttämään 14,24 euroa eli 10,5 %. Siinä on kyllä jo vähän varastojen täydennyksen makua. Neljännelle tilalle maitotuotteiden jälkeen kirivät makeat ja suolaiset naposteltavat, 11,22 euroa eli 8,3 prosenttia.

Nämä kolme kategoriaa veivät yhteensä 46,52 euroa eli 32,4 prosenttia koko summasta. Meillä on kallis maku.

Ruoan lisäksi kuitista löytyi myös muita päivittäistavaroita eli pesuaineita ja vessapaperia 24,04 euron arvosta (17,7 %) ja muita tavaroita 11,8 euroa (8,7 %).

Tämä erittely perustuu vain yhteen kauppareissuun, mutta kyllä se aika suuntaa-antava on. Toisinaan tulee täydennettyä teevarastojen sijaan säilykevarastoja, toisinaan kuiva-ainevarastoja. Juustoja ja herkkuja kuluu silti tasaisen paljon. Sen sijaan eineksiä, lihaa tai alkoholijuomia kauppakuiteistamme ei juuri löydä.

torstai 23. lokakuuta 2008

Miten lapset saa tottelemaan?

Eivätkö pikku mussukkasi tahdo noudattaa käskyjäsi riittävän ripeästi? Tiedän, se on hyvin ärsyttävää. Mutta onneksi on olemassa ainakin yksi toimiva keino saada lapsiin vauhtia ja hommat tehdyksi.

Kikka on hyvin yksinkertainen, mutta vaatii sen verran, että lapsi ymmärtää uhkauksia ja osaa laskea kolmeen. Ainakin kolme- ja puolivuotiaan ja sitä vanhemman saa tällä ruotuun. Tänä aamuna viimeksi onnistuin saamaan sellaisen periaatekitisijän pukemaan vaatteet ja lähtemään ajoissa päiväkotiin.

Ensinnä tarvitaan uhkaus, joka on lapsen mielestä riittävän vakava. Uhkauksen on kuitenkin oltava sellainen, että sen voi myös toteuttaa, jos lapsi ei syystä tai toisesta tottelekaan. Mitään liian rajua uhkausta ei siis kannata esittää. Jos jokin lelu on lapselle erityisen rakas, riittää uhata, että lelu pannaan komeroon tai ylähyllylle, ellei lapsi tottele. Jos lapsi tykkää pelata, uhataan, että ei saa pelata koko päivänä. Turha uhkailla lelujen roskiin heittämisellä tai fyysisellä väkivallalla, sillä ensimmäistä et kuitenkaan toteuttaisi ja toinen on vähintäänkin arveluttavaa.

Mutta uhkausta ei sanota ääneen ensimmäiseksi, vaan sen toteutumiselle on annettava selvä takaraja. Niinpä tottelemattomalle lapselle sanotaan seuraavasti: "Minä lasken kolmeen. Jos et siihen mennessä ole tehnyt [sitä, mitä käsketään], et pelaa koko päivänä [tai muu vastaava uhkaus]. Yksi..."

Yleensä tämä riittää, sillä lapsi tietää kolmosen tulevan pian, joten hän toimii nopeasti ja juuri haluamallasi tavalla. Kun lapsi on tehnyt sen, mitä pitääkin, on vähän kehuttava ja purettava uhkaus välittömästi.

Jos lapsi ei kolmoseenkaan mennessä ole totellut, uhkaus toteutetaan. Tästä seuraa yleensä hirvittävä huutomyrsky, mutta se on vain parasta kestää. Kun uhkaus on toteutettu, esim. siirretty lelu ylähyllylle, voidaan pienelle lapselle antaa vielä viimeinen mahdollisuus tehdä pyydetty asia. Jos hän sen tekee, annetaan lelu ylähyllyltä takaisin.

Temppu on hävyttömän yksinkertainen ja hävyttömän toimiva. Kun sitä käytetään säännöllisesti, voidaan jopa luopua kokonaan uhkauksen esittämisestä ja sanoa vain: "Minä lasken kolmeen. Yksi..." Vaikutus on silti sama.

Tämä toimii vielä ainakin esikouluikäisenkin kanssa, joskin hän osaa aina kysyä, mitä sitten tapahtuu, ellei ole uhkausta maininnut. Kannattaa käyttää paria samaa vakiouhkausta, niin ei tarvitse hätäpäissään keksiä huonoja ja liioiteltuja uhkauksia, joita lapsikaan ei ota todesta.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Sosiaalinen kummajainen (jatkoa)

Jatkanpa vielä eilistä kirjoitustani omasta ja poikani luonteesta, kun tuli mieleen pari oleellista kummallisuutta, joita en eilen tarpeeksi korostanut. Nämä koskevat lähinnä minua itseäni.

Sosiaaliset suhteet ovat vaikeita, mutta julkinen toiminta ei. Tarkoitan tällä sitä, että esiintyminen esim. koulun juhlissa tai myöhemmin tiedotusvälineissä ei ole ollut minulle vaikeaa. Ristiriitaista hommasta tekee se, että tällä tavalla toimimalla olen antanut itsestäni ehkä hyvinkin sosiaalisen ja sanavalmiin kuvan. Mutta sosiaalisuus ja sanavalmius loppuu heti, kun on aika lopettaa julkinen rooli. Yhtäkkiä minkäänlaiset aidot lähitason sosiaaliset kontaktit muihin kuin hyvin läheisiin tuttuihin eivät onnistukaan, vaan sulkeudun itseeni enkä onnistu murtautumaan muiden läheisyyteen.

Toinen huomio liittyy tuohon todellisen minuuden peittämiseen. Joskus se menee jopa liialliseksi ja surkuhupaisaksi, mutta todellista minuutta ei vain pysty paljastamaan. Tämä ilmenee etenkin silloin, jos minulle esitetään suora kysymys, johon minun on vastattava omalla mielipiteelläni. Hyvin usein tällaisessa tilanteessa valehtelen tietoisesti. Miksikö? Siksi, että en halua todellisten ajatusteni tulevan julki. Niin, eiväthän hätävaleet ole mikään outo juttu, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Nimittäin hyvin usein sillä, mitä vastaan, ei ole vaikutusta kehenkään muuhun kuin minuun. Sillä ei esimerkiksi ole kysyjälle niin suurta väliä, enkä tällä tavalla vastaamalla pyri ensisijaisesti miellyttämään kysyjää. Usein totuuden kertomisesta olisi jopa enemmän hyötyä kaikille osapuolille, ennen kaikkea minulle, mutta en vain saa totuutta sanottua. Tällaisen käytöksen tunnistan itsestäni jo päiväkotiajoilta.

Kuten sanoin, nämä havainnot koskevat ennen kaikkea itseäni. Mutta olen huomannut merkkejä samanlaisista piirteistä myös pojassani. Kuulemma päiväkodissa häneltä ei puutu rohkeutta puhua tai olla leikin johtajana, eli julkisen roolin esittäminen onnistuu, vaikka sosiaaliset suhteet ontuvatkin. Ja usein, kun häneltä kysyy, mitä hän haluaisi tehdä tai saada, vastaukseksi tulee joko vaikenemista tai jotain sellaista väkinäistä, jonka näkee olevan epäaitoa (oikea halu on nimittäin usein arvattavissa). Torjutuksi tulemisen pelko ja tarve vältellä sitä on niin voimakas, että mieluummin sitä kieltää itsensä. Valitettavasti silläkään tavalla ei kavereita saa.

torstai 2. lokakuuta 2008

Sosiaalinen kummajainen, jolla on pakko-oireita

Oli tuossa eilen juttua lastentarhanopettajien, erityislastentarhanopettajien ja psykologin kanssa tuon esikouluikäisemme sosiaalistumisvaikeuksista. Sinällään on liikuttavaa huomata, että järjestelmä ei vielä olekaan täysin mätä, että näihin ongelmiin todella halutaan puuttua kunnan piikkiin.

Entistä liikuttavammaksi asian tekee se, että poikani on ihmisenä hämmästyttävän samanlainen kuin minä olin jo hänen ikäisenään ja monilta osin olen edelleen. Olemme samalla tavalla tiedollisesti päteviä ja tiedonjanoisia, mutta sosiaalisesti täysin toivottomia. Kärsimme samanlaisista pakkoliikkeistä, emme osaa puhua itsellemme tärkeistä asioista. Voisi meitä myös pelimiehiksi kutsua — jos nyt ihan oikein ymmärretään pelit vaikka lauta- ja konsolipeleiksi eikä miksikään pelehtimiseksi.

Mutta jokin tässäkin hommassa häiritsee. Tuntuu, että meidänlaisiamme ihmisiä ei kukaan osaa ymmärtää. Nähtävästi pyrkimystä kuitenkin on, kun niin monen asiantuntijan palveluita tarjotaan, mutta onnistutaanko siinä silti? Jokainen asiantuntija näkee meidän kaltaiset oman erikoisosaamisensa näkökulmasta, mutta kokonaisuutta ei tunnu hiffaavan kukaan. Ja nimenomaan hiffaavan, ei sen nyt niin ylivoimaista luulisi olevan.

Pakko-oireet ja niiden syiden etsintä

Otetaan esimerkiksi nuo pakkoliikkeet. Niiden kuuluvimpia oireita minulla ja pojallani ovat erilaiset kurkku- ja räkimisäänet. Niitä on vaikea selittää, mutta tiedän vain, että en pysty olemaan käyttämättä kurkkuani. Milloin vedän räkää sisääni, milloin selvitän kurkkuani, milloin nieleskelen, milloin muuten vain pullistelen kieltä, kurkun lihaksia ja leukaperiä. Koska kurkkuoireet ovat se, mitä ulkopuolinen asiasta huomaa, hän totta kai luulee vian olevan kurkussa. Mutta kun se ei ole. On minunkin kurkkuani tongittu ja risojani leikelty lapsena, mutta ei siitä mitään apua ole ollut. Samoista oireista kärsin edelleenkin. Siksi olen varsin epäileväinen, kun pojalleni ehdotetaan esim. foniatrin konsultaatiota.

Tämän lisäksi pojallani on änkytysongelma. Se tuli yhtäkkiä tuossa kesällä, ja sellaista on ollut aiemminkin, mutta se on mennyt ohi. Minä näen sen hyvin selvästi osana näitä samoja pakko-oireita (niin näkee myös vaimoni), joten osaan odottaa, että änkytys voi hyvinkin lakata kuin seinään minä päivänä tahansa. Siksi vähän epäilyttää, onko puhe- ja toimintaterapioista tässä yhteydessä apua, kun pojan ongelmat eivät ole puheen tuottamisessa tai sanojen muodostamisessa, vaan vain siinä, että hänellä on pakottava tarve änkyttää ja toistaa samoja lauseenalkuja monta kertaa (ja aloittaa lauseet aina samoilla johdantomantroilla, jotka ovat tämänkaltaisia: "isikissa isikissa hoi, kiinnostaako tietää, että että että...").

Mutta nuo ovat pakko-oireiden selvimmin havaittavat ilmenemismuodot. Eivät ne kuitenkaan tuohon rajoitu. Tämän lisäksi minulla on pakko-oireita käytännössä kaikissa lihaksissa. Ei tietenkään koko ajan kaikissa, vaan sekin vaihtelee, milloin missäkin. On vain pakko nykiä lihaksia, oikoa raajoja ja sormia ja jännittää niitä päämäärättömästi. Kaiken huipuksi pakko-oireisiini lukeutuu myös tarve muljautella silmiä. En nyt näin suoralta kädeltä osaa sanoa, kuinka paljon pojallani on tämänkaltaisia pakko-oireita, sillä nämä ovat äänettömiä, eikä niitä usein edes näe päälle. Minunkin kohdallani ne huomaa lähinnä vaimoni, kun makaamme sängyssä kiinni toisissamme. Sen sijaan pojallani on ajoittain pakottavaa tarvetta raapia ihoaan niin paljon, että se menee rikki. Tämä voi toisaalta olla aistiyliherkkyyden ilmentymää, sillä onhan tässä aistiyliherkkyyskin nostettu esille (tunto-, kuulo- ja makuaistin osalta), ja ainakin itse tunnistan tuon tuntoaistin kohdalla tietynlaista yliherkkyyttä kevyelle kosketukselle.

Kokonaisuudessaan tarkasteltuna arvelisin itse (ilman minkäänlaista lääketieteellistä tai psykologista asiantuntemusta), että tämänkaltaisten pakko-oireyhtymien taustalla on jokin neurologinen ongelma. Kukaan muu ei tosin ole koskaan edes nostanut tätä ajatusta esille. Tässä kohtaa on ehkä syytä täsmentää vielä sen verran, että minun pakko-oireistani ei lapsena tutkittukaan muuta kuin noita hengitystieoireita, enkä ole aikuisiällä itse hoitoon hakeutunut. Toisin sanoen ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa olisi voinut esim. lääkäriltä kysyä tästä neurologisperäisyydestä. Mutta nyt, kun poikani on sosiaalihuollon rattaisiin lykätty, olisi ehkä paikallaan jossain yhteydessä kysyä tästäkin mahdollisuudesta.

Sosiaalistumisen vaikeus ja väärinymmärrysten kierre

Varsinaisesti minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa pakko-oireista, vaan persooniamme oleellisemmin kuvaavasta sosiaalistumisvaikeudesta. Nuo mainitut asiantuntijat näkevät asian niin, että poikamme ei ole vielä oppinut, miten kavereiden kanssa pitäisi leikkiä. Minä kuitenkin näkisin asian hieman eri tavalla, nimittäin niin, että tämänkaltainen ihminen ei edes kunnolla voi oppia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyllä, lähes 25 vuotta, päiväkodista asti, sitä on tullut itsekin opeteltua, enkä osaa vieläkään tulla toimeen ihmisten kanssa. Lopputulos on se, että hakeuduin työhön, jossa minun ei käytännössä tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä muutoin kuin sähköpostin välityksellä, enkä tavallisesti (siis internetin ulkopuolella) tapaa muita kuin oman perheeni ja appivanhempani, jotka tuossa naapurissa sattuvat asumaan.

Ja tällaista sosiaalistumisen vaikeutta on hyvin hankala selittää kenellekään, sillä kaikki muut tuntuvat olettavan, että kyllähän sitä sosiaalista kanssakäymistä oppii, kun vaan ryhmässä on. Ei se ihan niin yksinkertaista kuitenkaan meidän kaltaisillemme ole. Ja koska kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän, on hyvin vaikea saada ulkopuolista apua. Sekin tekee tästä entistä liikuttavampaa, kun poikani, joka kärsii samoista ongelmista, on huomattu, ja hänelle tarjotaan apua.

Minun lapsuudessani ei kukaan tainnut tätä huomata, ainakaan minä en huomannut, että olisi huomattu (ehkä sekin on vain sosiaalista kyvyttömyyttäni, jos en edes huomaa sellaista). Minunkin isäni esimerkiksi elää siinä uskossa, että ainahan minä pärjäsin, vaikka jouduin vaihtamaan koulua niin usein (kun meidän hyväkkäiden oli muutettava koko ajan). Todellisuudessa en pärjännyt yhtään. Mutta se ei näkynyt ulospäin. Nyt siis pojalleni tarjotaan apua, ja toivon mukaan tästä avusta on hyötyä, ettei hänen tarvitse kärsiä sitä kaikkea, mitä minä olen tämän vuoksi joutunut kärsimään. Hänellä on tosiaan puolellaan se etu, joka minulta puuttui: hänen vanhempansa ymmärtävät häntä ja tietävät tarkalleen, mistä on kyse.

Mutta kun minulla on vähän sellainen tuntuma, että suurin osa teistä lukijoistakaan ei nyt yhtään ymmärrä, minkälaisesta ongelmasta minä todellisuudessa puhun, niin yritän tässä nyt seuraavaksi vähän tarkemmin eritellä tätä prosessia. Eli kun sosiaalistuminen ei onnistu, on huomiota haettava käytöshäiriöillä. Itse näkisin asian seuraavalla tavalla:

  1. Henkilö janoaa hyväksyntää, jota hän yleensä saa liian vähän. Häntä ei pyydetä leikkiin tai muuhunkaan porukkaan, eikä hän itse tiedä, miten siihen pääsee mukaan.
  2. Ymmärretyksi tuleminen on hyväksynnän edellytys.
  3. Väärinymmärrys on osoitus hyväksynnän mahdottomuudesta. => Henkilö pyrkii välttämään väärinymmärryksiä.
  4. Henkilö tulee lähes kaikessa väärinymmärretyksi (ja tämä on jotain mystistä, sillä näin oikeasti tapahtuu, mutta mistä hitosta se oikein voi johtua?). => Henkilö pyrkii välttämään kontakteja, koska niissä syntyy väärinymmärryksiä.
  5. Mutta ongelma onkin siinä, että henkilö kaikesta huolimatta haluaa kontakteja, janoaa seuraa. => Henkilö peittää todellisen minuutensa, jotta se ei väistämättömän väärinymmärryksen hetkellä saa kolhuja.
  6. Tästä tulee pysyvä tapa, ja syntyy väärinymmärrysten kierre. Henkilö antaa tarkoituksella kysyttäessä harhaanjohtavia kuvauksia teoistaan ja ajatuksistaan, jotta hänen todelliset tekonsa ja ajatuksensa eivät tulisi torjutuksi.
Mistä tässä kaikessa on kyse?

Miten on, lukijat, tunnistatteko itsessänne tai lähipiirissänne muita samankaltaisia ihmisiä? Olisi nimittäin mukava tietää, kuinka paljon meikäläisiä on, sillä olo on varsin yksinäinen. Eihän tällaisia sosiaalisia hylkiöitä missään tapaa, kun kaikki varmasti nuhjaavat yksinään näine ongelmineen. Ja onko tällaiselle oireyhtymälle olemassa jotain yleisempää nimitystä (vaikka diagnoosia, jos nyt näin nykyaikaisesti halutaan ajatella)?

Ja mikä siinä on, että meikäläisiä ei ymmärretä? Että kukaan ei halua meikäläisten seuraa — toisin sanoen kukaan ei tee meille sosiaalisia aloitteita, vaan meidän on aina oltava aloitteentekijä, se, joka mukautuu muiden sääntöihin. Se on nimittäin aika raskasta ja panee miettimään, onko tällaisilla ihmisillä edes yhteiskunnallista oikeutta olla olemassa.

(MUOKS 4.10. klo 23.05) Täydensin kirjoitusta jatko-osalla, käy lukemassa sekin.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Fysiikkaa esikouluikäisille

Ostin pojalle eilen suurennuslasin, kun se toissapäivänä saunassa poikkeuksellisen oma-aloitteisesti avasi suunsa ja pyysi sellaista, jotta hän "voisi katsella pieniä asioita". Eilen sitten jo lyhyen käytön jälkeen hän tuli kysyneeksi, miten suurennuslasi oikein sen suurennuksen tekee.

No onneksi humanisti-isillä on kotona liitutaulu. Täytyy myöntää, että ne lukion fysiikantunnit tuli enimmäkseen nuhjattua kaikkea muuta kuin fysiikkaa funtsaillen, mutta eiköhän tämä piirros kutakuinkin oikealla tavalla suurennuslasin toimintaperiaatteen selitä.

maanantai 22. syyskuuta 2008

maanantai 1. syyskuuta 2008

Se Gustav nuorempi

Hihi, meitsi riehuu ja aiheuttaa kauhua ja hävitystä Meksikonlahdella.

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Onpas viileää

Jo on kalsat kelit. Sisälläkin on ihan pidettävä sukkia jalassa, ja tänään oli viritettävä takkaan tuli. Siis lämmitettävä taloa keskellä mätäkuuta! Eipä taida tänä kesänä löytää mätää muualta kuin meidän jääkaappiimme unohtuneista ruoanjämistä.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Akkuja lataamassa

Päivän pännäykset tulevat tässä. Jos joku tekee surkeita ladattavia paristoja, niin GP. Meillä on tusinan verran GP:n 2700 mAh:n NiMH-paristoja (ostettu helmikuussa 2007), ja niistä noin kolmasosa on suorastaan kelvottomia. Jo uutena yksi kahdestatoista oli toimintakelvoton, eli ei suostunut latautumaan. Tämän jälkeen toimintakelvottomien yksilöiden määrä on vain kasvanut. Silloin tällöin jokin näistä risoista alkaa yllättäen toimia uudelleen, mutta vastineeksi taas jokin toinen sanoo sopimuksen irti. Vittu mitä paskaa!

Vertailun vuoksi sanottakoon, että samaan hintaluokkaan kuuluvat, samantehoiset Konnoc-merkkiset NiMH-paristot ovat toimineet moitteetta. Kun taas tarvitsen lisää paristoja, ostan niitä. GP:n paskaan en enää kajoa.

torstai 17. heinäkuuta 2008

Sitä saa, mitä tilaa

Vuodatetaan näin illan ratoksi taas tästä yhdestä kestoärsykkeestä. Nimittäin aina — aina — kun lähtee kaupasta hakemaan jotain ruokaa erikoisempaa, saa huomata, että missään ei myydä sitä, mitä haluaisi ostaa. Kuljen esimerkiksi lähes puhkikuluneissa vaatteissa, kun kaupoissa myydään vain sellaisia rytkyjä, jotka eivät miellytä.

Mutta äärimmilleen tämä eioon myyminen on viety tietotekniikan kohdalla. Tällaisessa Joensuun kaltaisessa tuppukylässä ei oikeastaan edes ole alan liikkeitä. Jokunen pieni ehkä, mutta niiden profiili on niin olematon, että en oikeastaan edes tiedä, mistä tietokonetarvikkeita kannattaisi ostaa. Suuntaan sitten ensimmäisenä isoihin kodinkoneketjuihin, kuten Giganttiin. Ja arvaahan sen, ettei haluamaansa löydä. Ilmeisesti toiveeni ovat liian erikoisia.

Niin tosiaan, tämä tuli nyt pinnalle taas tänään, kun yritin ostaa itselleni skanneria. Siis ihan vain skanneria, en mitään monitoimilaitetta. Eihän sellaisia enää missään myydä. Pari tuntia kiertelin kaupoissa, kunnes nälkiintyneenä menetin hermoni ja harkintakykyni ja ostin Carlsonilta tuollaisen lasermonitoimilaitteen. Kyllä se asiansa ajaa, kun lähinnä kopiointia ja tositteiden tallentamista varten sen hankin (ei minua valokuvien skannailu ja tulostaminen kiinnosta).

Tämäkin ostos olisi pitänyt tilata netistä. Sieltä saa ainakin juuri sellaisia tietokonetarvikkeita, joita on etsimässä, erikoisiakin. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy kymmeniä erilaisia skannereita. Mutta kun minä halusin saada vehkeen heti! Saatana, ensi kerralla en edes yritä etsiä kaupoista, vaan tilaan suoraan netistä. Pitäkööt takahikiän kuppaiset kodinkonekauppiaat valikoimansa surkeina, sama se minulle.

No joo, jotta ei menisi ihan äksyilyksi tämän päivän kirjoitus, niin elostellaan tähän loppuun vähän. Runsas kuukausi sitten sain ihan sanomalehdestä lukea, että muotiblogit ovat muodissa. Täytyy myöntää, että kyllä Kustu-setäkin aina silloin tällöin muotiblogeja lueskelee. Mutta en siksi, että minua kiinnostaisi muoti. Luen niitä ihaillakseni naiskauneutta. Oma suosikkini — ja ainut muotiblogi, jota seuraan ihan syötteenä — on ite puin. Ei, en osaa kyllästyä katselemaan viehättäviä mekkoja tuon viehättävännäköisen naisen yllä.

Jep jep, ei kai tämä pienimuotoinen irstauteni tullut kellekään yllätyksenä.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Parit ärsyttävät näin sunnuntain ratoksi

Hihi, jätin eilen blogini vuosipäivän väliin. Oli mulla oikeastaan kirjoitettavaa mielessä, mutta illalla ramasi sillä tavalla, että keskityin tekemään muuta. Kirjoitanpa ne sitten tänään. Ja vuosipäivän kunniaksi palaan juurilleni eli kirjoitan asioista, jotka ärsyttävät.

Ensinnäkin ärsyttää se, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka sanovat maustavansa ruoan soijalla. Siis oikeasti, soijalla. Mitä ihmeen maustamista se sellainen on? Aivan sama, kuin jos sanoisi maustavansa ruoan vehnällä tai riisillä. Soijavalmisteet ovat pääsääntöisesti hyvin mauttomia, ennemminkin ne laimentavat ruoan makua kuin lisäävät sitä. Merkittävin poikkeus tästä on soijakastike, jota monet kutsuvat pelkästään soijaksi, ikään kuin se olisi ainut Suomen markkinoilta löytyvä soijavalmiste. Juu, myönnetään, että meilläkin pannaan melkein ruokaan kuin ruokaan soijaa, mutta ei sen takia, että se lisäisi makua, vaan siksi, että se lisäisi ruoan ruokaisuutta.

Toinen ärsyttävä on tämä jatkuva oravanpyörästä hyppäämisen ihannoinnin yksipuolisuus. Viimeksi tänään oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka niin tekevät. Se näyttää ylittävän uutiskynnyksen aina. Ei siinä mitään, ajatushan on hyvin houkutteleva, ja on sitä itsekin tullut tehtyä niin. Mutta miksi päinvastaisesta ei ikinä kirjoiteta lehtiin tai tehdä koskettavia henkilödokkareita telkkariin? Ihmisistä, jotka yhteiskunnan ulkopuolella tekevät päätöksen hypätä mukaan oravanpyörään, hankkiutuvat töihin kiireiselle näköalapaikalle ja aloittavat uraohjuksen elämän.

Vähän tekee mieli sanoa, että olen itse nyt tekemässä niin, kun vuosien kotona nuhjaamisen jälkeen olen löytänyt paikkani ja aloittanut vaihteeksi kiireisen työnteon. Mutta oikeasti, ei tällä päällä kannata sellaista sanoa. Ehkä minä joskus taas hyppään uudelleen pois.

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Sijoitusvinkki

Sijoitin tänään raaka-aineisiin, kaiken lisäksi hajautin portfolioni. Tein tämän siksi, koska sijoitusten maturiteetti on erilainen. Toinen sijoituksista tarjoaa korkeamman tuotto-odotuksen lyhyemmällä ajalla, kun taas toisessa on alhaisempi tuotto-odotus pidemmällä ajalla.

Tahtoo siis sanoa, että ostin kaupasta sekä Valion että Maitokolmion maitotölkkejä. Valion tölkit ovat puolitoistalitraisia, parasta ennen 15.7., Maitokolmion tölkit litraisia, parasta ennen 17.7. Näillä mennään viikonloppuun.

torstai 10. heinäkuuta 2008

Ikään kuin suunta olisi löytymässä

Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Kuurnan kanavan tulvaporteista sen jälkeen, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Itse asiassa huomasin jo tuossa viime lauantaina, että kiinnihän ne tulvaportit jo ovat. Kesäkuun alkupuolella, jolloin tänne viimeksi kirjoitin, ne muistaakseni olivat vielä auki, kun Pielisen pinta oli sen verran korkealla. Mutta ollaas nyt jaarittelematta.

Niin, miksi en sitten kirjoittanut yli kuukauteen? Tjaah, jotenkin tympäännyin siihenkin. Ehdin tympääntyä kaikkeen, kun elämä oli pelkkää kotona nuhjaamista. Itsetunto nollissa jne, kyllähän te tiedätte. Lisäksi tuo vaimon keksimä talonmaalausprojekti (josta hän itse on melkein kokonaan laistanut) pukkasi yksitoikkoista tekemistä kesäkuun valoisiin päiviin siinä määrin, että ei jaksanut enää tänne tulla yksitoikkoista tekstiä suoltamaan.

Tosiaan, kotona nuhjaamiselle ei meinannut näkyä loppua. Sen sijaan virkauralleni valtion palveluksessa oli loppu tiedossa, ja sen lähestyminen sai tympääntymään ja ahdistumaan vielä enemmän. Mielenkiintoisia työpaikkoja ei ollut tarjolla, ja niistäkin vähistä, joihin hain, en edes vastauksia saanut. Saatanan hyväkkäät, ikään kuin minä olisin kuka tahansa luuseri. Ei! Minähän olen tohtorikoulupudokasluuseri. Sellaisilla ei tunnetusti tee mitään, eivät ne mitään osaa, eivätkä käytännön elämästä mitään tajua.

Juu, työttömäksi en halunnut jäädä, se se vasta tympeää hommaa onkin. Niinpä tulin perustaneeksi toiminimen kesäkuun viimeisenä, samana päivänä, jolloin olin viimeistä päivää valtiolla töissä. Kustu-setä on nyt sitten yrittäjä. Enkä vahingossakaan tässä mene paljastamaan, minkä alan yrittäjä. Osoittakaa te lukijat yrittäjähenkeä sen verran, että yritätte selvittää sen itse.

Mutta eihän se yrittäjän elämä nyt heti alusta asti ruusuisena aukene. Puolitoista viikkoa meni siinäkin nuhjatessa, kun ei tilauksia tullut. Niin, en minä siis ihan tyhjän päälle yritystä perustanut, vaan minulla oli jo tiedossa alihankintatilauksia parilta firmalta. Siis piti olla, mutta niitä ei tahtonut kuulua. Eipähän ainakaan tarvinnut olla työttömänä, jos kohta rahaakaan ei tullut.

Vaan kuten sanoin, puolitoista viikkoa meni nuhjatessa. Tänään sain ensimmäisen ison tilauksen, jee! Näyttää siis lopultakin siltä, että elämästä voi tulla jotain. On se kyllä silleen kumma, että olen vuosikausien ajan, suorastaan yläasteelta asti, salaa haaveillut yritystoiminnasta. Aina on vain puuttunut pari pikkuseikkaa: liikeidea ja halu hankkia asiakkaita. Nyt molemmat ongelmat näyttivät ratkeavan kuin itsekseen, sillä liikeidean ja ensimmäiset asiakkaani sain, kun ihan muutaman päivän sisään törmäsin kahteen ilmoitukseen, joissa saman alan yritykset etsivät alihankkijoita. Rohkaistuin siis ja hyppäsin lentokoneesta tietämättä, miten laskuvarjo on pakattu.

Kuuluu toki perherintamallekin uutta. Kolmas lapsi näyttäisi olevan tulossa, vaikka tarkoitus ei ihan ollut. Ei siinä mitään, ajoitus vain oli huonoin mahdollinen, kun muutenkin olin ihan romahtamispisteessä, lasten kohelluksessa nuhjaaminen täällä kotona ahdisti enemmän kuin sanoin pystyy kuvaamaan, talonmaalausprojekti ei tuntunut edistyvän yhtään (se on muutenkin vielä ihan vaiheessa, mutta olen melkein jo ehtinyt unohtaa koko homman) ja työasiatkin näyttivät vielä siinä vaiheessa olevan täysin umpikujassa. Nyt on senkin ajatuksen kanssa eletty pari viikkoa, ja kun tietää, millainen pää minulla on, niin eipä tuosta kai enää joidenkin viikkojen tai kuukausien päästä mitään ongelmaa ole.

Odottelen innolla sitä, kun lapset ensi kuussa menevät päivähoitoon, ja minä saan — ah! — työrauhan kotona.

Ai niin, sellainen vielä näin ennakkotietona, että blogini täyttää onnekkaasti vuoden tuossa ylihuomenna. Ehkä muistan kirjoittaa jonkin sortin onnittelutekstin silloin, mutta jos en muista, niin tästä ainakin näette, että en sitä ihan kokonaan ole unhoittanut.

perjantai 6. kesäkuuta 2008

Kokeile sinäkin DAS-asettelua

Tulinpa kiinnittäneeksi huomioni sellaiseen pikkuseikkaan, että olen jo vuodesta 2005 asti käyttänyt DAS-näppäimistöasettelua. Niin luontevaksi tällä kirjoittaminen on jo tullut (ilman, että tarvitsee katsella näppäimiä), että en edes huomaa asiaa. Silloin tällöin, kun QWERTYllä pitää naputella, tökkii vähän enemmän. Mutta selviän siitäkin keskivertonaputtelijaa ripeämmin, olenhan ollut konekirjoituksen ammattilaisenakin.

Niin tosiaan, kymmensormijärjestelmällä olen kirjoitellut jo pitkään. Yläasteella, kun muut valitsivat laumakäytöksenomaisesti ATK:n, minä olin erilainen kuin muut ja valitsin konekirjoituksen. Se oli sitä aikaa, kun valinnaisaineita oli vain kolme ja niitä opiskeltiin kokonaista kaksi vuotta. Se oli sitä aikaa, kun konekirjoituksen opettelu aloitettiin ihan oikeilla kirjoituskoneilla.

Totta kai koulun kirjoituskoneissa oli QWERTY, ja siihen minäkin opin. Olin ryhmämme nopein kirjoittaja (olin muuten myös ryhmämme ainut poika), ja vuosia myöhemmin työskentelin myös sairaalan konekirjoittajana lähes kahden vuoden ajan. Sitten menin yliopistoon, mutta se ei nyt kuulu tähän.

Tuossa vajaat kolme vuotta sitten tuli taas vaihteeksi kirjoiteltua aika paljon ja mekaanisesti. Vanha nopeus oli kyllä tallella, mutta sain entistä useammin käteni kipeäksi liiasta naputtelusta. Olin jo pitkään ollut tietoinen siitä, että QWERTY ei ole mikään ergonomiseksi optimoitu asettelu, joten lähdin kokeilemaan vaihtoehtoja, joilla voisin vähentää kätteni kipeytymistä.

Aloitin kokeiluni tunnetuimmasta vaihtoehdosta, Dvorak-asettelusta. Se on optimoitu englantia varten. Perusperiaatteina optimoiduissa asetteluissa on muun muassa, että usein peräkkäin toistuvat kirjaimet naputellaan eri käsillä. Koska englannin ja suomen kirjaimet toistuvat vähän eri tahtiin ja eri järjestyksessä, ei Dvorak tietenkään kovin hyvin suomen kirjoittamiseen luonnistu. Ei ainakaan minulla, kyllä tökki opetella sitä. Jatkoin vaihtoehtojen etsimistä.

Aika pian löysin etsimäni, DAS-asettelun. Sen on laatinut Cristian Seres vuonna 1998 (kas, asettelu täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia) samoin periaattein kuin Dvorak-asettelu on laadittu, mutta DAS-asettelu on optimoitu nimenomaan suomen kirjoittamiseen. Jo hyvin pian kokeilun aloitettuani saatoin todeta, että kirjoitus todella sujui. Minkäänlaisesta Dvorak-tyylisestä tökkimisestä ei tarvinnut kärsiä, vaan kirjaimet löytyivät luontaisilta paikoiltaan nopeasti jo heti pienen opettelun jälkeen. Viikon DAS-asettelua käytettyäni kirjoitin jo noin puolta nopeutta vanhaan, selkäytimestä kumpuavaan QWERTY-taitooni verrattuna. Tätä nykyä taitaa DASin naputtelu olla jo reilusti nopeampaa kuin mihin QWERTY-aikoinani pystyin.

Sen lisäksi, että DAS-asettelulla kirjoittaminen on nopeaa, se on myös mukavaa. Käteni kipeytyvät vähemmän, virhenäppäilyjä tulee vähemmän. Suosittelen DAS-asettelua kaikille muillekin, jotka kirjoittavat ennen kaikkea suomeksi.

Jos jotain huonoa haluaisi sanoa, niin yksi asia kyllä tulee mieleen. DAS-asettelu on perin heikosti tunnettu. Ainakaan takavuosina sitä ei löytynyt mistään kokeilemastani käyttöjärjestelmästä vakiona, joskin Cristian Seresin sivuilta löytyy asettelut yleisimpiin käyttöjärjestelmiin.

Siitä, että asettelua ei vakiona löydy, seuraa kuitenkin omat ongelmansa. Jos käytän joskus tilapäisesti jotain muuta kuin omaa konettani (tätä tapahtuu onneksi varsin harvoin), en voi käyttää DAS-asettelua, koska sitä ei ole tälle koneelle asennettu. Ja jos Seresin sivut joskus jostain syystä netistä poistuisivatkin (tämän todennäköisyydestä en osaa sanoa mitään), niin mistä löytää valmiita asettelutiedostoja? Ainahan sellaisia voi tehdä uusia, mutta vaarana on, että tulee epähuomiossa tehneeksi vähäisiä muutoksia, jolloin yhdenmukaisuus ei säily. DAS-asettelua kun ei taida olla standardoitu mitenkään.

Mutta hei, nämä ongelmat ratkeavat ajan myötä, mikäli asettelun käyttäjien määrä kasvaa. Siksi minäkin tässä promoan ja annan hyvän vinkin, että oman kirjoitusnopeutesi ja käsiesi terveyden kannalta sinunkin kannattaa DAS-asettelua kokeilla.

torstai 5. kesäkuuta 2008

VP-tason vinkki painon nostamiseksi

Minulla on vähän samankaltainen ongelma kuin eräällä toisella mielialaongelmaisella. Painoni nimittäin lähtee helposti laskemaan. Vuosi sitten tilanne alkoi tuntua huolestuttavalta, kun valahdin alipainon puolelle. Vatsani oli usein kipeä, mutta toisaalta olin myös melkein koko ajan nälkäinen. Etsiydyin lääkäriin, mutta mitään varsinaista syytä ei löydetty (eikä toisaalta kovin perusteellisesti tutkittukaan). Nyt on pahin takana, siitä ajasta on jopa kertynyt jonkin verran lisää painoa.

Todennäköisesti syy paino-ongelmaani on vain se, että en syö tarpeeksi, enkä varsinkaan tarpeeksi usein. Vaan minkäs teet, jos ei ruoka maistu. Ei sitä silloin edes muista, että pitäisi syödäkin välillä. Olen jo pitkään pyrkinyt valitsemaan ruokia, jotka sisältävät mahdollisimman paljon energiaa ja jotka pitävät nälän poissa pitkään. Siispä syön aika paljon palkokasveja, juustoja ja pähkinöitä, ja ruoan rasvaprosentti lasketaan usein kymmenissä. (Kuten tämä toinen mainitsemani henkilö, minäkään en syö lihaa, mutta ei se sinällään estä tuhdin ruoan löytämistä.)

Vaan minkä virheen olenkaan ajattelussani tehnyt! Olen nimittäin — varmasti monien muidenkin tavoin — kuvitellut, että ruoka kannattaa pureksia hyvin. Huonosti pureksittu ruoka nimittäin tulee joskus sulamatta suolestani läpi (kaiken muun lisäksi minulla on vieläpä varsin usein suoli löysällä), joten järki sanoo, että jos ruoan pureksii hyvin, elimistö saa hyödynnettyä sen energian tehokkaammin.

En olisi enempää voinut olla väärässä — ainakaan, mikäli uusimpia Valittuja Paloja (kesäkuu 2008, s. 154) on uskominen: "Nopeasti syödessä saa kymmenen prosenttia enemmän kaloreita samasta ateriasta kuin jos sen syö hitaasti ja pureskelee jokaista suupalaa 15–20 kertaa." Pitääkin ruveta tästä lähin hotkimaan entistä enemmän, niin ei tarvitse syödä niin paljon.

Mainittakoon vielä, että ei, minä en ole tilannut kotiini Valittuja Paloja. Sen teki isäni, hän nimittäin tilasi lehden meille lahjaksi ja ilmoitti asiasta vasta jälkikäteen, joten siitä ei oikein voinut kieltäytyäkään. Ja kun se nyt kerran kotiin tulee, niin tulen myös selanneeksi sen silloin tällöin.

Ilkeämielisyys humanum est

Kissamme ovat kasvaneet vähän lapsisäikyiksi. Enkä kyllä yhtään ihmettelekään, siihen malliin lapset niitä ajavat takaa ja kiinni saadessaan retuuttavat. Olemme tuon kuusivuotiaan esikoisen päähän saaneet jotakuinkin taottua, että kissoja ei saa jahdata ja että kannattaa odottaa rauhassa niiden tulevan luokse, jos haluaa niitä silittää tai sylittää.

Luulin onnistuneemme. Sitkeästi hän on rakentanut luottamusta kissoihin, osannut lässyttää hiljalleen jo viikon verran ja opetellut ottamaan niitä kunnolla syliin. Ja syliin hän myös Marskin (joka kuvassa näyttää kieltä) tänä aamuna tuosta kuistilta nosti. Katseeni tavoitti hänet, kun hän kantoi kissaa — kohti kuravedellä täytettyä muovilaatikkoa. Ehdin estää katastrofin viime hetkellä.

Sähkön- ja vedenkulutuksen vuositilastot

Olemme asuneet tässä omakotitalossa nyt vuoden. Olen kirjannut joka kuun alussa ylös sähkö- ja vesimittareiden lukemat seuratakseni taloutemme kulutusta. On vuosiraportin aika.

Yleiskatsaus

Kyseessä on siis puolitoistakerroksinen 25 vuotta vanha omakotitalo, jonka huonepinta-ala on 117,5 neliötä ja joka lämpenee suoralla sähkölämmityksellä. Teoriassa. Talosta nimittäin löytyy myös varaava vuolukiviuuni, jonka lämmityskapasiteetti on valmistajan mukaan noin sata neliötä. Olemme käyttäneet uunia pääsääntöisenä lämmönlähteenä, ja se on hyvin riittänyt koko taloon. Varsinainen sähkölämmitys on ollut sähkökaapista kytkettynä pois koko talven, vain kylpyhuoneen lattialämmitys on ollut päällä.

Koko vuoden keskimääräiset vuorokausikulutukset ovat — tadaa: sähköä 24,85 kWh ja vettä 71,2 l/hlö.

Jos kuukkeloi suomalaisten vedenkulutuksesta, saa usealta sivulta lukea, että vettä kuluu keskimäärin 155 litraa henkeä kohti vuorokaudessa. Meidän perheemme kulutus on siis reilusti alle puolet keskimääräisestä. Hyvä me! Sähkönkulutuskin on sähkölämmitteiseksi omakotitaloksi aika vähäistä. Vuodessa kului yhteensä 9 071 kWh, mikä on vain runsas puolet sähkölaitoksen arviolaskutuksen perusteena käyttämästä 17 100 kWh:sta.

Kulutuksen kuukausivaihtelu

Siirrytään tarkastelemaan kuukausikohtaisia kulutuslukemia, jotka olen havainnollistanut oheiseen kuvaajaan. Kuvaajassa musta käyrä esittää sähkön keskimääräistä vuorokausikulutusta kunakin kuukautena kesäkuusta 2007 toukokuuhun 2008. Vastaavasti punainen käyrä esittää yhden hengen keskimääräistä vedenkulutusta vuorokaudessa.

Kuten kuvaajasta selvästi näkyy, sähkönkulutus on suurimmillaan talvikuukausien aikana. Vastaavasti vedenkulutus on suurimmillaan kesällä. Näille trendeille on heti löydettävissä ilmeisiä selityskandidaatteja. Kesällä kuluu enemmän vettä, koska silloin ulkoillaan ja hikoillaan enemmän. Peseytymisen tarve on suurempi, samoin likapyykin määrä kasvaa. Niin ikään puutarha vaatii kesällä kastelua. Sähkönkulutusta kasvattaa talvella paitsi suora sähkölämmitys (joka meillä ei kylpyhuoneen lattialämmitystä lukuun ottamatta ollut edes päällä) myös lisääntynyt valaistuksen tarve sekä suuremmasta sisällä vietetyn ajan osuudesta johtuen lisääntynyt viihde-elektroniikan käyttö. Toisaalta sähkönkulutusta talvella vähentää se, että vedenkulutus on vähäisempää, ja näin ollen veden lämmittämiseen kuluu talvella vähemmän sähköä.

Sähkönkulutukseen vaikuttavat tekijät

Kun tarkastellaan sähkönkulutukseen vaikuttavia tekijöitä regressioanalyysin avulla, löydetään hyvin pian malli, joka selittää 98,8 % kuukausittaisesta sähkönkulutuksen vaihtelusta. Sellaisenaan vuorokauden sähkönkulutus on keskimäärin 24,8 kWh. Koska sähkölämmitys oli enimmäkseen poissa päältä, huomio kiinnittyy ennen kaikkea valaistukseen ja viihde-elektroniikkaan. Voidaan olettaa, että mitä lyhyempi on päivä, sitä enemmän valaistus ja viihde-elektroniikka vievät sähköä. Laskin päivän pituudet kunkin kuukauden puolivälissä, ja tästä sain ensimmäisen selittävän muuttujan.

Tietenkään lämmitystä ei pidä sivuuttaa, olihan lattialämmitys päällä koko vuoden. Kiitos Joensuun vesilaitoksen tilastojen sain helposti käyttööni kunkin kuukauden keskilämpötilan sekä pakkaspäivien määrän. Laskin pakkaspäiviksi kaikki päivät, joina vuorokauden minimilämpötila laski alle nollan. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että juuri nollarajan alitus saa tässä talossa hytisemään.

Valon määrän ja ulkolämpötilan lisäksi otin selittäväksi tekijäksi myös käytetyn veden määrän. Kylmän veden käyttö ei vie sähköä, mutta teen oletuksen, että lämpimän veden osuus on kutakuinkin vakio.

Parhaaksi monen selittäjän regressiomalliksi valikoitui malli, jossa selittävinä muuttujina ovat päivän pituus tunteina, kuukauden pakkaspäivien määrä sekä käytetyn veden määrä. Kuukauden keskilämpötila osoittautui selvästi pakkaspäivien lukumäärää heikommaksi selittäjäksi.

No niin, mennään nyt jo tuloksiin. Keskimääräistä 24,8 kWh:n vuorokausikulutusta nämä selittävät muuttujat muuttavat seuraavasti. Kun päivä pitenee tunnilla, vähenee sähkönkulutus 0,54 kWh (p < 0,000). Kun kuukauden pakkaspäivien määrä kasvaa yhdellä, sähkönkulutus lisääntyy 0,055 kWh (p 0,006). Kun vuorokauden vedenkulutus kasvaa litralla, sähkönkulutus kasvaa 0,021 kWh (p 0,004). Yksistään päivän pituus selittää 94,7 % sähkönkulutuksen kuukausivaihtelusta. Pelkkä pakkaspäivien lukumäärä selittää vain 69,4 % ja keskilämpötila 73,3 %.

Lopuksi

Vedenkulutus on taloudessamme jo varsin vähäistä, siitä ei juuri enää voi karsia. Mikäli sähkönkulutusta haluaisimme vähentää, tulisi meidän keksiä pimeiksi talvi-illoiksi jotain sellaista tekemistä, mihin ei tarvita valoja tai viihde-elektroniikkaa. Lämmityksestä emme nimittäin voi juurikaan sähköä säästää.

maanantai 2. kesäkuuta 2008

Sadepäivä sisällä(ni)

Siitä on kohta vuosi, kun kirjoitin tulevaisuudesta, jota ei tullutkaan. Eikä sitä tällä menolla taida tosiaankaan tulla. Määräaikainen virkasuhteeni lähenee loppuaan, ja tämän vuoden puolella on vahvasti näkynyt merkkejä siitä, että tutkijaa minusta ei tule. En vain osaa sosiaalistua edes yliopistoon enkä mukautua yliopiston hallintokulttuuriin.

Uutta työpaikkaa on sitten hakusessa, mutta vähän nihkeää on silläkin rintamalla. Karkeasti avoimet työpaikat voisi jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka vaativat kovaa motivaatiota, henkilökohtaisia näkemyksiä, vahvaa sitoutumista ja kykyä johtaa projekteja. Ja niihin, jotka vaativat jotain nimenomaista ammattitaitoa, jota minulla ei ole.

Ei minusta tällä hetkellä ole mitään projekteja johtamaan, motivaationkin kanssa on vähän niin ja näin. Haluaisin jotain työtä lähinnä siksi, että tulen entistä hullummaksi ilman sosiaalisia kontakteja. Jos luetaan, mitä kirjoitin viime heinäkuussa, huomataan, että silloinkin arvelin sen jonkin elämästäni puuttuvan olevan nimenomaan sosiaaliset suhteet. Nyt olen jo hyvin vakuuttunut, että juuri sosiaalisten tilanteiden (ja pysyvien suhteiden) puute on se, mikä tekee elämästäni niin onton tuntuisen, vaikka niin paljon ulkoista hyvää olenkin saavuttanut. En minä halua työtä niinkään työn takia, enkä minä halua pakertaa jonkin homman kanssa yksinäni. Ei, minä haluan mielenkiintoisen työn, jossa joku muu on vetovastuussa ja jota minun ei tarvitse tehdä yksin.

Lisäksi on vähän epäselvää, pitäisikö minun olla työvoima- vai mielenterveystoimiston asiakas. Kun on poutaa ja voi puuhailla ulkona, menee ihan hyvin. Mutta heti, kun tulee sadepäivä, kaikki romahtaa ja elämä tuntuu olevan taas umpikujassa. Miten heikossa voikaan mieliala taas tällä hetkellä olla! Vähintäänkin pitäisi varmaan mennä työvoimatoimistossa ammatinvalintapsykologille, kun ei tästä minun upiaakin upiammasta koulutushistoriasta ole mitään iloa työmarkkinoilla, kun se on kokonaisuudessaan tähdännyt tutkijan työhön, eikä minusta nyt tutkijaksi ole. Mitä helevattua minä nyt sitten haluaisin? Joku voisi auttaa minua siinä.

Purnataan nyt vielä lopuksi siitä, että ihan yhdentekeväähän näitä on tänne vuodatella, kun en saa mitään fiidbäkkiä. Kaikkien muiden masisblogeissa on aina kymmeniä kommentteja, mutta kukaan ei vaivaudu kommentoimaan minun sanomisiani. Suohtana. Netinkäytöstä on vaikea saada sosiaalista, jos ei ole mitään sosiaalisia verkostoja.

Jos vaikka huomenna olisi poutaa, niin pääsisi kaivamaan pihalle kuoppaa. Ei mitään hautaa tietenkään, vaan pihalammikkoa. Allasmuovi on jo hankittuna.

perjantai 30. toukokuuta 2008

Aikamatka viime vuosisadalle

Löysinpä tänään harvinaisen siistin kirpputorin tuolta päin kaupunkia, jossa ei niin usein tule liikuttua. Ja löysinpä tältä kirpputorilta sitten vuonna 1984 julkaistun kirjan, joka esittelee Porvoota. Oli pakko ostaa se pois kuleksimasta.

Tällaiset menneiden vuosikymmenten kaupunkiesittelykirjat ovat toisaalta jänniä ja toisaalta kamalia luettavia. Jänniä siksi, että niistä näkee sekä tuttuja paikkoja että sellaista, mikä on jo ehtinyt kadota kehityksen tieltä. Kamalia siksi, että ne huokuvat sodanjälkeisten vuosikymmenten yltiöoptimismia ja ajalle tyypillistä koukeroista kieltä. Totta helkkarissa jokaisen kirjan kaupunki on aina se maailman paras ja aktiivisin yhdyskunta, jossa on vilkasta torielämää, pönäköitä juhlavieraita, joutavia patsaita ja reippaita urheilijoita.

Valokuvamatka neljännesvuosisadan takaiseen Porvooseen on kyllä ihan jännä. Vielä vuonna 1997 Porvoossa — minun Porvoossani — oli jäljellä paljon sellaista, jota tässä kirjassa voi nähdä, mutta jota ei enää nykyään ole. Mutta yksi säilyy aina, Maari ja Linnamäki. Ah, milloin taas sinut nähdä saan?

torstai 29. toukokuuta 2008

Niin mikä saapui torille?

Jos väittäisin, että meinasi tänä aamuna lehteä lukiessa mennä aamukahvi väärään kurkkuun, valehtelisin. En nimittäin juonut tänään aamukahvia. Mutta siitä huolimatta tsekatkaas nyt ihmeessä, millaisella kuvalla uutinen Muikku ui torin laidalle tämän aamun Karjalaisen etusivulla on ryyditetty. En varmaan ole ainut, joka luki otsikon ensimmäisen sanan toisin.

Tuskin muuten on sattumaa, että verkkolehdessä uutisen otsikko on eri.

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Ruoanhinnan nousu puhuttaa

Tulipa tuossa keittiötä siivotessa mieleen, että niillä ruoanjämillä, jotka kertyvät jo yksistään likaisista lautasista tiskialtaan pohjalle kahden tiskikoneellisen välisenä aikana (eli puolessa vuorokaudessa), eläisi joku stackarns lilla myanmarilaislapsi pari päivää. Joo'o, mitenköhän ihminen on voinut selvitä evoluution kovassa ravintokilpailussa voittajaksi, kun lapset eivät saa suuhunsa puoliakaan siitä ruoasta, minkä niille tarjoaa?

tiistai 27. toukokuuta 2008

Suuri sankari löytyi vihollisen linnakkeesta

Löytyihän se marsalkka vihdoinkin, kun vähän etsi. Tuo naapurin kuivaaja on sellainen paikka, jossa kissamme mielellään viettävät aikaa. Se sattuu olemaan myös naapurin (leikatun) kollin reviiriä, eli takaa-ajoja ja tuntien vainoamisia on nähty.

Kävin sitten aamusella katsomassa tuolta kuivaajasta. Huhuilin ja kisuttelin vähän Marski-rassukkaa, ja eikös sieltä sellainen säälittävä naukaisu katonrajasta kuulunut. Ylhäältä jostain eristelevyjen välistä tavoitin tutun katseen.

Vaan eihän tuo nyt niin moksiskaan tainnut olla, kävi sisällä haistamassa ruokaa, eikä edes nälkäinen ollut. Ja takaisin ulos, joskin vähän häntä pörheänä piti kävellä. Mitähän se naapurin kissa oli eilen oikein tehnyt?

Missähän Marski-rukka luuraa?

Onneton se Kustu-setä, joka odottaa kiimaista nuorta narttua ensimmäiseltä yöjalalta kotiin! Tulisi nyt edes hengissä. Ja eikös sitä mussukkaa jo palelekin tuolla ulkona?

Tässä odotellessa voimme ihailla kuvaa keittiön verhossa kiipeilevästä Ylpöstä. Sankarit saivat sitten verhotangonkin vääntymään, eikä meillä nyt ole keittiössä verhoja. Melkoisia kiipeäjiä siskokset ovat, pihan kaikkien puiden (ja niitä on monta) latvukset taitavat olla pian tarkastettuja — lukuun ottamatta tietenkään korkeimpia koivuja.

Jospa Marski-raukka ei olekaan kollien perässä, vaan jumissa jossain korkeassa koivussa? Piha on kyllä tullut kierrettyä moneen kertaan, eikä merkkiäkään ole näkynyt tai kuulunut mistään suunnasta.

maanantai 26. toukokuuta 2008

Munalla töihin

Viime torstaista lähtien on soinut päässä Bulgarian euroviisubiisi DJ, take me away, joka valitettavasti putosi jatkosta toisessa esikarsinnassa. En nyt silleen ole mikään erityinen konemusiikin ystävä (en toisaalta erityinen vihaajakaan), mutta tässä esityksessä oli sitä jotakin. Ja se oli ulkomusiikillista.

Kaikenlaista takamuksenvatkaajaa euroviisuissa jälleen kerran esiintyi, mutta kun lavalla nöpötti yllättäen Bulgarian Joanna Dragneva kiiltävänpunaisessa kanamaisessa mekossaan (ja punaisissa sukkanauhoissa ja sukissa!), alkoi minuakin yllättäen konemusiikki kiinnostaa. Katsokaa nyt vaikka tästä videosta (jonka kuvanlaatu on valitettavan huono).



Kyllä Kustu-sedänkin munaa lämmittää katsella näin viekoittelevaa naista. Jopa Ranskan edustuskappaleen (päässä soivaa mallia sekin, myös ulkomusiikillisista syistä...) partaäijä sanoisi tässä vaiheessa "oh-la-lá". Ja panokset ym. vain kovenevat, kun katsotaan saman kappaleen musiikkivideo, jossa Joanna esiintyy tietenkin jossain määrin eri tavalla kuin lavalla.



Ei mutta hetkinen, mitä minä tuolla oikein höpisen? Tarkoitukseni oli tietenkin sanoa, että Kustu-sedän mieltä lämmittää. Ah, ei mitään tusinaketkuttelua...

On se söpöö, kun mies yrittää

Nyt kaivataan vinkkiä: miten saadaan purukumi irti parketista?

Tai noin niin kuin yleisellä tasolla: miten saadaan ________ irti parketista? Tanan kakarat, voisivat elää vähän siivommin.

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Rautatieasema puurautatielle

Kutkutti jotenkin silleen, että jotain pitäisi päästä nikkaroimaan. Katselinpa sitten, millaista puutavaraa entinen asukas autotallin vintille on jättänyt lojumaan (se on näitä vanhan omakotitalon etuja), ja kaikenmoistahan sieltä löytyi.

Päätin rakentaa rautatieaseman, joka sopii Brion, Mickin, Tuomas-veturin ja muiden tuotenimien alla myytäviin puurautateihin. En minä sitä tietenkään ihan omaksi ilokseni pykännyt, vaan lapsille, joilla on aika paljon kiskoja tähän sarjaan. Eräät saattavat nyt tässä vaiheessa vähän ihmetellä, kun vasta muutama päivä sitten irkissä haukuin itseäni kömpelöksi käsistäni. Tarkentaisin sen verran, että se ei koske tällaista ad hoc -nikkarointia. Sainhan minä viime kesänäkin liiteristä löytyneistä laudanjämistä koottua kuusten katveeseen majan lapsille, enkä käyttänyt muuta kuin vasaraa ja nauloja (en edes mittanauhaa).

Mutta asiaan. Kaikki asemassa käytetty puutavara on siis jämäpuuta, sellaisia hukkapaloja, joita tuolta autotallin vintiltä löytyi. Koska käytössäni ei ole mitään kummoisia puuntyöstövälineitä, en voinut tehdä kiskoja sellaisiksi, joita valmiit kaupassa myytävät ovat (ks. rataprofiileista esim. Wikipediasta). En siis voinut kovertaa puuhun uraa, vaan päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Mittasin kiskonpätkistä, että uran pohja on 9 mm:n päässä lattiasta. Etsin siis alustaksi 9 mm:n vaneria. Tämän päälle liimasin korokkeen, jonka kummaltakin puolelta junan pyörät kulkevat. Teollisissa kiskoissa tämän korokkeen leveys on n. 20 mm ja korkeus 3 mm. En löytänyt tällaista listaa, joten minun piti toteuttaa hiukan omalaatuinen ratkaisu: liimasin rinnakkain kaksi 8 mm:n levyistä ja 4 mm:n paksuista rimaa, jätin väliin muutaman millin raon. Hyvin toimii näinkin.

Aseman muotokieleksi valikoitui eräänlainen funkkistyyli. Kiskojen yli kohoava lippa tuo toisaalta mieleen Jyväskylän matkakeskuksen vuodelta 2002, toisaalta perinteisemmät laiturikatokset, kuten Kouvolan aseman tai Riihimäen aseman. Niin, tähän muotoon päädyin ihan vain siksi, että satuin löytämään juuri tämänmuotoisia vanerinpaloja. Kaiken kaikkiaan en sahannut juuri muuta kuin pohjavanerin ja siihen liimattavat rimat sopivan mittaisiksi. Tai sahasinhan minä nuo katoksen tolpat. Se olikin aika kunnianhimoinen tavoite, kun piti saada vähän kallistusta, mutta niin, että tolpat eivät ole suorakulmion muodossa, vaan toinen takatolpista on kauempana. Onnistui sekin suhteellisen hyvin, liima ja pitkät ruuvit pitävät katoksen tukevana, vaikka kaikki tolpat eivät aivan täydellisen muotoisiksi tulleetkaan.

Jos vielä tarkastellaan kiskojen yksityiskohtia tästä kolmannesta valokuvasta, niin sanottakoon, että pyörille on jätetty noin 6 mm:n urat ja kahdesta rimasta rakennettu keskikoroke on 4 mm korkea ja 18–19 mm leveä. Raiteet erottaa toisistaan korkeampi rima, jonka leveys on 15 mm. Kiinnitys muihin kiskoihin onnistuu esimerkiksi kuvassa näkyvien rengaskoukkujen avulla — en jaksanut ruveta säätämään monimutkaisempaa kiinnitystä. Tarkoituksena oli mitoittaa raiteiden väli sellaiseksi, että ne sopivat tällaiseen vaihteeseen. Tosin ihan en tiedä, ovatko mittani kohdallaan, sillä tätä nimenomaista vaihdetta minulla ei ole, enkä sitä yhdestäkään paikallisesta kaupasta tähän hätään löytänyt. Mutta eivät nämä oikeasti niin millintarkkoja systeemeitä ole. Jos ei muuten kulje sujuvasti, niin väliin muutama lyhyempi pätkä väljyyttä lisäämään, niin johan soljuu!

Värityksenä mattamusta ja kiiltävä valkoinen on ehkä hieman liian jyrkkä (vai sanoisinko voimakas). Päädyin näihin väreihin kuitenkin siksi, että niiden jämiä nyt sattui olemaan varastossa. Mattamusta on liitutaulumaalia, jota jäi yli, kun vuosi sitten rakensin itselleni liitutaulun. Se ainakin kestää kulutusta, ja se on helppo pyyhkiä puhtaaksi (kaiken lisäksi siihen voi piirtää liidulla esim. parkkipaikkoja tai muuta sellaista, mitä leikeissä sattuu tarvitsemaan). Kiiltävä valkoinen on Helmi-kalustemaalia, pitäisi senkin leikeissä kestää.

Katso vielä ihmeessä video, jossa koeajan asemaa ilta-auringon kajossa. Ai että, tätä ihanaa valaistusta katsellessa voi melkein itse kuvitella seisovansa asemalla odottamassa junaa. Kesäinen ilta-aurinko ja kotiinlähdön hetki... Videolla esiintyy Brion voimanpesä, kahdeksanvetoinen ladattava akkuveturi (on muuten aika päheä peli!). Mikäli maltat katsoa loppuun asti, huomaat, miten veturi jättää vaunut kakkosraiteelle (sille oikeanpuoleiselle). Tämä johtuu siitä, että laiturinpuoleisesta pyöräurasta tuli jostain kohdasta millin liian kapea — mittaukseni eivät olleet aina kovin tarkkoja, ja käyttämäni rimat olivat myös aika kieroja. Kuriositeettina vielä mainittakoon, että radan rakentaminen myyrien kyntämälle nurmikolle on aika haasteellista, pihanurmemme kun ei ole mikään golfkenttä.

perjantai 23. toukokuuta 2008

Aah, pian pääsee kahville

No niin, alkoihan se päivän riehuminen jo hyvissä ajoin ennen, kuin edes pääsimme sinne vaneritehtaalle asti. Yleensä niin herkullinen linssipatakaan ei estänyt nuorimmaista nostamasta hirveää äläkkää siitä, kun esikoinen ehti ensin istumaan minun viereeni ruokapöytään. Kyllä se siitä sitten tokeni, kun telkesin sen leikkihuoneeseen viideksi minuutiksi. Jo alkoi ruoka maistua. Toki siinä piti vähän muistuttaa, että vaneritehtaalle ei kannata lähteä tyhjällä mahalla. Eihän raukka edes koskenut aamupuuroonkaan.

Ruoan jälkeen alkoi sitten esikoisen kitinä siitä, kun ei taaskaan keksi mitään tekemistä. Suomeksi sanottunahan tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi päästä pelaamaan Wiillä. Kielsin sen, kun viime aikoina näkyy tuo elämä liikaa kietoutuneen vain pelaamisen odotteluun ja pelaamisen jälkeiseen riehumiseen. Voi jumantsukka sitä kitinää. Totta kai uhkailin vieväni pelit viikoksi komeroon ja harkitsevani pelaamisen sallimista siinä vaiheessa, kun sen kieltäminen ei enää aiheuta kitinää.

Vaan kyllä tähän päivään sentään jotain hyvääkin mahtuu. Posti nimittäin toi uutta vessalukemista. Harmi, ettei ole vielä tullut hätä.

Linssipataa, nam!

Mistäköhän mahtaa johtua, että aina, kun rupean tekemään linssipataa — jonka siis haudutan tuollaisella teflonpinnoitetulla vokkipannulla — kaikki muoviset sekoitusvälineet ovat juuri sillä hetkellä tiskikoneessa, enkä onnistu kaivamaan laatikonpohjalta muuta muovista välinettä kuin tällaiset pihdit. No, sekoittaahan niilläkin.

Itse linssipatahan on aivan erinomainen ruoka, ja raaka-aineena käytettävät vihreät linssit ovat jo sellaisenaan varsin voimakkaan makuisia. Keitetyt linssit maustetaan voilla, valkosipulilla, hunajalla ja omenaviinietikalla. Linssit sekoitetaan pannulla haudutettuihin kasviksiin (tällä kertaa kypsennän sipulia, varsiselleriä, porkkanaa, kaalia ja paprikaa) — ja voilà.

Kerran olivat raaka-aineet vähän vähissä. Kaapista ei löytynyt vihreitä linssejä, ei hunajaa eikä omenaviinietikkaa. Tein sitten padan punaisista linsseistä ja maustoin sen siirapilla ja valkoviinietikalla. Punaiset linssit muuttuvat pitkään keitettynä tasaiseksi puuroksi. Maussa oli toki sama vivahde, mutta paljon miedompana.

Aah, pian pääsee herkuttelemaan. Kyllä sillä jaksaa sitten käydä kiertämässä paikallisen vaneritehtaan avointen ovien päivässä. Ehkä tästäkin päivästä sitten selviää, kun lapsilla on jotain tavallisesta poikkeavaa nähtävää. Elleivät sitten keksi riehua siellä, hajottaa paikkoja ja pudottautua johonkin vaaralliseen koneeseen. No, tuskinpa niiden lähelle yleisöä edes päästetään.

(Huomasinpa muuten myös, että en jostain syystä ole vielä käyttänyt kertaakaan luokkatunnistetta ruoka. Omituista!)

Muka päivä kerrallaan

Telkkaria surffaillessani jäin tuijottamaan tätä Elastisen videota Päivä kerrallaan. (Osoitan jälleen kykenemättömyyteni ajankohtaisuuteen paljastamalla vasta nyt kuulleeni ensimmäistä kertaa tuon näköjään ainakin yli vuoden vanhan kappaleen.) No joo, turha renkutus sinällään, mutta siinä hoetaan taas tuollaista vanhaa kliseetä (hmm, jälleen kerran viittaan kirjoitukseni alussa vanhaan kliseeseen), että olisi muka parempi elää päivä kerrallaan eikä turhaan murehtia tulevasta.

Ja kissanpaskat. Funtsitaas nyt vähän tarkemmin. Jos eletään päivä kerrallaan, riittää, että pysytään hengissä iltaan asti. Se tarkoittaa, että mitään vuorokautta pidempää ei tarvitse suunnitella. Töitä ei tarvitse tehdä (saati opiskella mitään), sillä kyllähän nyt yhden päivän ruoat voi vaikka pummia tai varastaa jostain. Mihinkään muuhunkaan ei kannata panostaa, hengailla vaan ja tehdä, mitä mieleen tulee. Toisin sanoen elää kuin villieläin.

Ei siinä mitään, kyllähän tuollaisessa "takaisin luontoon" -elämässä on tietysti oma viehätyksensä. Jättäydytään vaan kaikki nyky-yhteiskunnan saavutusten ulkopuolelle. Melko pian sen jälkeen, kun kaikki ovat sen tehneet, kaikki teknologian saavutukset lakkaavat toimimasta, koska kukaan ei niitä pitkäjänteisesti ylläpidä. Ruokaa ei tuota enää kukaan, koska se vaatii niin pitkää sitoutumista. Mitään uutta ei enää rakenneta. Hiljalleen kaikki rappeutuu, ja suurin osa ihmisistä kuolee ravinnon, suojan ja hygienian puutteeseen (ja tietenkin niukkojen, tuottamatta löydettävissä olevien resurssien hallintakiistoissa).

Mutta eihän kukaan "päivä kerrallaan" -mantran hokijoista tätä halua, vaikka aika idiootin kuvan itsestään voivat joskus antaakin. Lopetettakoon siis tämän typerän sanaparin viljely ja tunnustetaan rehellisesti itselle, että jokaisen on hyvä hiukan suunnitella tulevaa. Siitähän se elämän mielekkyyskin aika monasti tulee, kun on jotain, mitä odottaa ja tavoitella.

Niin tosiaan, itse olen tämän vuoden puolella elänyt eripituisia jaksoja aika lailla päivän kerrallaan, kun mitään suuntaa elämällä ei tunnu olevan. Tällaiset tilapäiset uskonpuutteet ja väsymykset onnistuvat kyllä ilman, että talo ympäriltä romahtaa tai jääkaappi tyhjenee kokonaan, eikä elämä siihen lopu. Mutta en minä silti miksikään "päivä kerrallaan" -tyypiksi rupea, sillä minä tiedän, että nämä jaksot eivät voi olla muuta kuin väliaikaisia. Jossain vaiheessa on jotain pitkäjänteisempääkin löydettävä. Muuten ei elosta tule mitään.

torstai 22. toukokuuta 2008

Se oli silloin joskus...

Tämä biisi soi taas päässä, ja siitä tulee ihan nuoruus mieleen. Se vuoden 1996 kesä, kun kaikki tuntui vielä menevän putkeen. Hengailin puolituttujen kanssa — totta, joskus jopa minä olen tehnyt sellaista — ja viljelin luovuuttani. Katselin televisiosta silloiselta NBC Super Channelilta pörssikurssien vilinää ja mietin, mikä loistava tulevaisuus minua odottaisi.

Aloitin lukion Helsingissä (vaikka asuin Porvoossa), vuoden päästä olin oleva iippari. Ja kun päässäni pyörii Lemon Tree, muistan aina erityisesti sen erään lämpimän elokuisen iltapäivän, kun olen vielä koulusta innoissani ja palaan kohti keskustaa samassa bussissa erään Liisamarian kanssa. Totta helkkarissa juttelimme, aloitimmehan samassa tarkkaan seulotussa ryhmässä. Sitä paitsi Lissun ulkonäkö viehätti minua, vaikka varsinaisesta pihkaantumisesta ei koskaan tainnut olla kyse. Mutta muista kyllä vielä, miten ihanalta hän siinä turkoosissa kesämekossaan näytti (ei kai sellaista voisikaan unohtaa).

Mutta se oli silloin se, siitä on kaksitoista vuotta. Jossain vaiheessa tapahtui jotain, eikä minun loistavasta tulevaisuudestani tullut yhtään mitään. Vuotta myöhemmin, elo–syyskuun vaihteessa, kolautin pääni seurakunnan isospalauteleirillä (se tapahtui kesken viihteellisen iltaohjelman; olin suostunut vapaaehtoiseksi johonkin, missä piti olla silmät sidottuina, ja kaksi rotevaa kaveria kantoi minut oviaukosta, mutta he eivät ottaneet huomioon, että minun pääni ylsi oven yläkarmiin). Kuulostaa ehkä vähän akuankkamaiselta juonenkäänteeltä, mutta melko pian sen jälkeen päädyin tulokseen, että IB ei ole minua varten. Suoritin sitten normilukion ja keskityin koulunkäynnissä enemmän tuntien ulkopuoliseen elämään.

Niin tosiaan, silloin minulla oli vielä jotain sosiaalista elämääkin, vaikka sellaisia koulukavereita, joita olisin vapaa-ajallakin tavannut, minulla ei ollut. Asuinhan minä täysin eri paikassa kuin kaikki muut koulustamme.

Ei minun loistava tulevaisuuteni siitä päänkolautuksesta tahi IB:n keskeyttämisestä kadonnut. Ehkä mitään loistavaa tulevaisuutta ei ollut luvassakaan, mutta tuolloin, kesällä 1996, mikään ei vielä horjuttanut uskoani siihen. Olihan minulla kaikki maailman aika puolellani, olin päässyt huippulukion huippuryhmään. No joo, edelleenkin väsäilen yliopistossa huippusuorituksia, mutta nyt olen huomannut, että eivät ne mihinkään johda. Olen keskittynyt siihen, mikä on helpointa, eli arvosanojen suorittamiseen, ja sivuuttanut sen, mikä on minulle paljon hankalampaa, eli sosiaalistumisen.

Vasta nyt (tai siis tässä viime aikoina) olen ymmärtänyt, miten paljon tärkeämpää olisi ollut keskittyä sosiaalisten suhteiden luomiseen. Nyt, kun kaikki parhaat mahdollisuudet on jo menetetty. En onnistunut kunnolla sosiaalistumaan lukiossa, en harrastuksissa, en yliopistossa enkä missään niistä vähistä työpaikoista, joita minulla on tähän mennessä ollut. Nyt, kun arvosanat ja tieteellisen ajattelun kartuttaminen ovat kohdallani menettäneet merkityksensä, olen aika lailla tyhjän päällä.

Meni vähän jaaritteluksi, mutta sellaista se vanhojen biisien päässä soiminen voi joskus aiheuttaa.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Vaihtaisin montakin päivää pois

Kaikki tietävät tilanteen. Joku kolhuja kokenut kertaa mennyttä elämäänsä ja toteaa lopuksi, että päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois. Voi jumantsukka mikä klisee!

Minä vaihtaisin epäröimättä pois montakin päivää elämästäni. Esimerkiksi sen päivän yli kuusitoista vuotta sitten, kun vanhempani saivat päähänsä jälleen kerran vaihtaa paikkakuntaa ja minä jouduin jälleen kerran vaihtamaan koulua ja luopumaan kavereistani. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan koulukavereita enää ollutkaan.

Vaihtaisin myös sen kymmenen vuoden takaisen päivän, jolloin silmäni havaitsivat Porvoossa Elannon talon kulmassa sähkökaappiin liimatun, jo osittain repaleisen Kommunistinuorten (nyk. Sosialistiliiton) tarran, joka kysyi: "Oletko kyllästynyt kapitalistien juoniin?" Totta kai olin silloin kyllästynyt (kukapa tiedostava lukiolainen ei olisi), ja hairahduin politiikkaan.

Haluaisin myös, että sitä päivää, jolloin tapasin erään hyvin kiihkomielisen vallankumouksellisen, jonka seurassa poliittinen toiminta alkoi muistuttaa yhä enemmän uskonlahkoa, ei olisi koskaan ollut. Minun dramatiikkaan taipuvainen mieleni olisi kaivannut silloin seitsemän vuotta sitten aivan toisenlaista seuraa.

Kaikkein eniten haluaisin ehkä unohtaa sen yhden päivän, josta en vieläkään kehtaa tässä kaikkea paljastaa. Sanon vain, että se johti melkoisiin taloudellisiin menetyksiin sekä mielialan ja itsetunnon entistä pahempaan romahtamiseen.

Voisin jättää välistä senkin päivän, jolloin sain päähäni, että pystyn suorittamaan opintoja kolme kertaa nopeammin kuin kaikki muut. No, pystyinhän minä — aikani. Ei siitä kai mitään hyötyä ollut, hyödyllisempää olisi ollut käyttää tenttikirjoihin tuhlattu aika sosiaalistumiseen.

Klassinen vasta-argumentti tällaiselle ikävien tapahtumien poisjättämiselle on se, että ellei tätä kaikkea olisi tapahtunut, en olisi se ihminen, joka nyt olen. Sanotaan nyt ihan suoraan, että se ei välttämättä olisi kovin suuri vahinko. Ilman näitä tapahtumia minä voisin olla jopa ihan kunnon ihminen, joku, jolla on mielenterveys, käypänen itsetunto ja tavoitteita elämässä. Mutta kiitos näiden tapahtumien — en todellakaan listannut tuossa kaikkia vastoinkäymisiäni, vain pahimmat (ja mikä pirullisinta, ne ovat paljastuneet vastoinkäymisiksi vasta jälkeenpäin) — minulla on vain menneisyyteni.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Ajanhallinnan pitkä oppimäärä

Kaiken maailman vetelykset jaksavat aina ihastella sitä, miten pienten lasten vanhemmat ovat niin paljon tehokkaampia ajankäytössään ja hallitsevat kuin luonnostaan ajanhallinnan ja monien tehtävien tekemisen samaan aikaan.

Paskan marjat. Mitä pidempään olen pienten lasten vanhempana ollut, sitä tehottomammaksi ajankäyttöni on tullut. Ennen lapsia rykäisin vaikka minkälaisia huippusuorituksia vaikka kuinka tiukalla aikataululla, eikä tehokkuudessani ollut mitään ongelmia. Nykyään lähinnä lorvin tekemättä mitään järkevää. Kaikki aika valuu turhaan vätystelyyn, ei minkään erityisen tekemiseen, rauhallisemman hetken odotteluun.

Oi niitä aikoja, kun vielä sain jotain aikaiseksi. Niistä ei voi enää kuin unelmoida. Ennen minäkin mittasin aikaa tunneissa ja päivissä, nykyään lähinnä viikoissa ja kuukausissa. Bloginpitokin on jäänyt hyvin satunnaiseksi, kun en täällä kodin kohelluksessa osaa löytää sellaista rauhaa, että pystyisin muodostamaan kokonaisia järkeviä ajatuksia. Tästäkin kirjoituksesta tuli aivan huono ja keskeneräinen, vaikka ajatuksessa oli jopa jotain ideaakin.

Lopetanpa ennen kuin tulen kirjoittaneeksi enempää huonoa tuubaa.

tiistai 22. huhtikuuta 2008

Toverit! Aika on koittamaisillaan

Tänään kokoonnumme taas juhlimaan armorikkaan vapahtajamme Vilénin syntymäpäivää — tarkalleen ottaen 128. syntymäpäivää. (Tai en minä nyt tiedä, miten tarkkaa tämä on, kun Venäjällä käytettiin ennen vallankumousta eri kalenteria. Voi koko päivä olla parilla viikolla myöhässä tai etuajassa.)

Vaikka Lenin-kultti ei enää näinä päivinä kovin paksusti jakselekaan, niin kaikki eivät Hänen perintöään ole unohtaneet. Etenkin Karjalassa Leniniä muistellaan vielä lämmöllä. Hänen tavaramerkinomaiseen asemaan nousseen silhouetin voi täällä löytää ikuistettuna jopa navetan seinään. Kuvamme tulee Joensuun Noljakasta.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Päivän musiikkivinkki

Löysin hienoa musiikkia, Riku Avannon & Spermaiset Nakit. Ei pidä antaa nimen hämätä, ihan hyvältä kuulostaa. Tosin kokoonpano on julkaissut vain kolme kappaletta. Näistä Funfzig kuulostaa yhtä upealta kuin Rammstein — ja Riku Avannon & Spermaisten Nakkien esitystä kuuntelen itse asiassa mieluummin kuin Rammsteinia.

Toinen kappaleista, Vessapaperiorava, tuo melodiallaan ja mollivoittoisella laulullaan mieleen Leevi & the Leavingsin. Sanoitus ei tietenkään ole aivan yhtä korkeatasoista kuin Gösta Sundqvistin tuotanto, mutta silti erittäin oivaltavaa ja mukaansatempaavan kuunneltavaa.

Kolmas kappale, Superninja, on kokonaisuuden heikoin esitys. Sen jätänkin usein kuuntelematta.

lauantai 22. maaliskuuta 2008

Se on vain elinkautinen


(Lauletaan Väliaikaisen sävelellä.)

Elo ihmisen huolineen ja murheineen,

Se on vain elinkautinen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain elinkautinen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain elinkautinen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain elinkautinen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös elinkautinen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo — totta tosiaan —
Elinkautista kaikki on vaan!

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Puhuminen hopeaa

Vaimo aina kritisoi sitä, miten yliarvostettua nimenomaan kirjallinen esitystapa akateemisessa tutkimuksessa on. Kritiikin taustalla on tietenkin se, että kirjallinen esitystapa on hänelle niin tuskallista. Hän peräänkuuluttaakin erilaisia tapoja tehdä tieteellistä tutkimusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, millä muulla tavalla tieteellistä tietoa välitettäisiin kuin kirjoittamalla (videotallenteet suullisista esityksistä ovat yksi vaihtoehtoinen tapa).

Laajennetaan ajatusta analogisesti. Minä voisin kritisoida sitä, miten yliarvostettua keskustelu parisuhteen ylläpitomuotona on. Aina kaikesta pitäisi olla puhumassa. Kaikesta. Miksi ei riitä, että on lähellä ja katsoo, mitä puoliso tekee? Miksi kosketus on huono, jos sitä ei ryyditä puhe?

Kuten akateemisen diskurssin kirjallispainotteisuudessa on tässäkin kyse siitä, kuka käyttää valtaa. Akateeminen valta on perinteisesti ollut niillä, jotka hallitsevat kirjallisia instituutioita — kirjastoja, kustantamoja, jne. — kun taas parisuhdediskurssissa valta on ennen kaikkea naisilla. Kyllä, nykyaikaisilla parisuhdemarkkinoilla mies on altavastaajan asemassa ja joutuu alistumaan siihen, mitä vallanpitäjät sanelevat. Siksi kosketus ja lähellä olo ei riitä, siksi yhdessä tekeminen ei riitä, siksi joka ikisestä asiasta on yritettävä puhua jotakin.

Kas, tänään onkin muuten tasa-arvon päivä. Olkoon tämä kirjoitus nyt minun panokseni tähän teemapäivään, vaikka ajallisesti kyse on vain yhteensattumasta.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Tänne päin, täällä marssivat työläiset...

... sinä myös olet työläinen.

Noin runoili Bertolt Brecht joskus takavuosina, ja eikös tuostakin joku keksinyt jossain vaiheessa hienon tyäväinlaulun luikauttaa.

Niin, siitä minun piti tänään kirjoittamani. Eilen telkkarissa, tarkemmin sanottuna Voimalassa, keskusteltiin yhteiskuntaluokista Suomessa (ja heti Uralin perhosen jälkeen!). Sanalla luokka on tietenkin varsin marksilainen kaiku, ja mikäs siinä. Keskustelemassa olivat työväenluokasta akateemiseen maailmaan ponnistanut sekä akateemiseen sukuun syntynyt. Ja jälleen kerran tässä keskustelussa, kuten aina kaikissa yhteyksissä, missä luokkia tarkastellaan, tuotiin jotenkin korostuneesti esiin, miten työväenluokkaiset imevät jo äidinmaidossaan kyvyn sosiaalistua, toimia yhteisöllisesti, tutustua kaikkiin ja pitää huolta omistaan.

Paskan marjat, sanon minä! Mikä minä olen? Molemmat vanhemmistani ovat duunareita isolla deellä, isäni vielä isommalla. Olen juuri tällainen samanlainen työväenluokkaisesta taustasta akateemiseen maailmaan noussut yhteiskunnallinen kohokas, kuin kyseisessä ohjelmassa keskustelemassa ollut kulttuuriantropologikin. Ja olenko minä sosiaalinen? Osaanko toimia yhteisöllisesti? Kaikkea muuta.

Se ainut hyvä, mitä työväenluokkaisesta taustasta yleensä nousukkaat muistavat kehua, eli itsestäänselvä kyky yhteisöllistyä, minulta puuttuu. Olenko siis saanut mitään hyvää omasta luokkataustastani? Paha sanoa. Olen aina ollut ulkopuolinen työväenluokkaisissä piireissä. Myös silloin, kun toimin aktiivisesti vasemmistolaisissa järjestöissä, silloinkaan minä en kuulunut porukkaan — koska en osannut sosiaalistua, en tuntenut yhteisöllisyyttä. No olenko minä integroitunut akateemiseen maailmaan? Loppujen lopuksi en kovin hyvin. Näistä piireistä on ollut vaikea saada syvällisiä ihmissuhteita.

Ulkopuolinen kaikesta, niin, sekin tuli Voimalassa mainittua. Tämän kulttuuriantropologin mukaan kun luokista ei Suomessa oikein saa julkisesti puhua, kun virallisesti ollaan kaikki samanlaisia, niin yhteiskuntamme tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia ulkopuolisuuden kokemiseen, koska käytännössä kuitenkin huomaamme todellisuuden olevan sellainen, että ihmiset ovat erilaisia, vaikka heitä ei erilaisiksi saa tunnustaakaan.

Olenko minä sittenkin vain yksi monista, jotka tuntevat itsensä ulkopuoliseksi? Onko se vain yleistä illuusiota ja harhaa, että kaikki muut — etenkin kaikki muut työväenluokkaistaustaiset — ovat hirveän sosiaalisia ja yhteisöllisiä? Kaikki vain luullevat, että muilla on hirvittävän paljon menevämpi elämä, vaikka näin ei olisikaan. Ja tämän saman illuusion vuoksi hoetaan ulkoa opittua mantraa, että "kyllä joo, kyllä minä luokkataustani ansiosta olen oppinut tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja sosiaalistumaan ja yhteisöllistymään". Tätä mantraa hoetaan siksi, että voitaisiin kokea edes jotain hyvää omasta hävettävästä taustasta.

Niin, en tiedä. Kunhan vain ärsyttää se, että muilla menee paremmin kuin minulla. Saatana.

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Takaa-ajettu on tosiaan edestä karvainen

Juu, ei tässä mistään kissa-allergiasta taida olla kyse, kun kutinaa ei enää esiinny. Asunnon perusteellinen siivoaminen auttoi (kuvassa etualalla näkyvä lelulaatikko jäi siivouksen jälkeen eteiseen lojumaan, ja siinähän se mahtuu olemaan vähän pidempäänkin). Eikä tuo lastenkaan jatkuva yskiminen voi allergiaa olla, vaan flunssan jälkioireita. Kissat siis saavat jäädä meille. Oi tätä riemua!

On niillä nimetkin. Kuvassa takaa-ajettu ylväs sotasankari — kalapuikkoviiksiltä näyttävä naamaväritys, sotilassaappaat ja kaikki — on Marski (kavereiden kesken homo-Marski). Takaa-ajajana puolestaan tällä kertaa toimii syrjäänvetäytyvämpi Ylppö (kavereiden kesken natsi-Ylppö). Rukkassuunnitelmat on siis jo haudattu, mutta jos ne toteuttaisin, tulisi Marskista tietenkin vasemman käden hanska, koska vasurit on ihan homoja. Ylpöstä taas tulisi luonnollisesti oikean käden lämmitin, sillä tottahan kunnon arjalainen on oikeakätinen.

Niin, ja nuo nimet eivät tosiaankaan ole mikään vitsi, vaikka niiden ympärille rakennettu tarina onkin. Siskokset (jep, naaraita molemmat) ovat keskenään aika villejä ja leikkivät mielellään väijymistä ja takaa-ajoa. Halvalla & hitaalla digikameralla on aika hankala ehtiä saada kissoja kuvaan.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Kuti kuti

Toivon, että tämä ajoittainen kutina nenässä ja kurkussa johtuu esim. asuntomme yleisestä pölyisyydestä eikä ole lievää kissa-allergiaa. Juuri, kun Kustu-setä alkoi taas tuntea itsensä ihmiseksi.

Ei, ei tämä ole kissa-allergiaa! En salli sen olevan.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Kuulumisia

Tein tänään syntiä ja tuhlasin viimeiset appiukolta ilmaiseksi saamistamme extra high guality -koivuklapeista saunan lämmittämiseen. Sinne nyt olisi välttänyt kehnompikin tavara, kuten syksyllä pilkkomani vieläkin liian kosteat lehtikuuset, jotka ovat aikoinaan toimittaneet uittopuomin virkaa täkäläisessä kanavassa ja jotka lojuivat valmiiksi sopivaan mittaan sahattuina tuolla tontin perällä (tai oikeastaan jo naapurin puolella), kun tämän talon ostimme. Mutta synti se on se pienikin synti, ja kyllä nyt lämpenee sauna hyvin!

Ai niin! Kustu-setä ajatteli tehdä itselleen uudet turkisrukkaset. Ja koska teen kaiken pieteetillä (lue: juosten kusten), aloitin hankkimalla pari kissanpentua. Mutta sitten huomasin, että ne ovatkin niin söpöjä, ettei niitä nyt rukkasiksi voi uhrata. Stackarns lilla kattungar. Saavat jäädä nurkkiin pyörimään.

torstai 6. maaliskuuta 2008

Tehoja puheeseen

Päivän lehdessä oli höpöhöpöjuttu kieleemme viime vuonna tarttuneista uudissanoista. Eräs artikkelissa mainituista sanoista on kaksneljäseiska, jolla tarkoitetaan ympärivuorokautista toimintaa.

Uudissanoilla haetaan puheeseen tehokkuutta ja erottuvuutta, enemmän tunnepitoisuutta. Mainittu kaksneljäseiska muistuttaa tyyliltään Raptori-yhtyeen 1990-luvun alussa kappaleessa Karvanoppaelvis tehokeinona käyttämää uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi kolmeviisseiskaa!"

Minä en tiedä pyssyistä juuri mitään, mutta minun lapsuudessani juuri mainittu .357 Magnum oli synonyymi tehokkaimmalle mahdolliselle käsiaseelle. Samoin nuorena paljon ja hartaasti pelaamassani Jagged Alliancessa (ja nimenomaan siinä ensimmäisessä, alkuperäisessä versiossa, jossa vallataan Metaviran saarta) tuo mainittu tussari oli tavoiteltu vehje. Ja jos nyt näin tehokas pyssy mainitaan, niin onhan se sanomattakin selvää, että puheeseen tulee täysin uutta puhtia.

Ehkä juuri siksi myös kaksneljäseiska kuulostaa dynaamisemmalta ja nykyaikaisemmalta kuin ympärivuorokautinen. Tulee selväksi, että puhujalla todella menee lujaa vuorokauden jokaisena tuntina ja viikon jokaisena päivänä. (Kuvitelkaa yllä mainittu Raptori-lainaus ilman tehokasta uudissanaa: "Paa turpa kii, älä selosta, tai saat päähäsi käsiaseen luodin." Aika latteaa.) Ei siis mikään ihme, että uudissanoja käytetään.

Palaan asiaan, kun joku keksii käyttää uudissanaa neljäkuusseiska.

Sitten kun meillä on varaa...

Sana sinkku on jo kaikkien vanha tuttu. Ennen vanhaan se tarkoitti single-levyä. Sitäkin aiemmin se tarkoitti samaa kuin kinkku (lainattu suoraan ruotsin šinka-lausunnasta). Nykyään se tarkoittaa yksin elävää aikuista. Kuulemma sana on lyhenne ilmauksesta single income, no kids.

Eipä siinä mitään, pari vuotta sitten törmäsin Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän sanaan dinkku, jonka Itkonen antaa ymmärtää olevan jonkun muun kuin hänen keksimänsä. Tämä sana on lyhenne ilmauksesta double income, no kids. Puhutaan siis markkinamiehen unelmasta, työssäkäyvästä pariskunnasta, jonka rahat eivät hupene lapsiin ja jolla siksi on varaa hassata turhuuksiin.

Kehittelin tuolloin pari uutta samaa henkeä noudattelevaa termiä. Näistä sitku kuvastaa tämänhetkistä elämäntilannettani. Sana on lyhenne ilmauksesta single income, two kids, ja tämä ei rajoitu vain yksinhuoltamiseen. Toisin kuin hetimullekaikkinyt-elämässä, sitku-elämässä kaikki tapahtuu joskus myöhemmin, sitku se on mahollista. Sitku saa rahaa.

Mutta jos elämäntilanne on no income, two kids, on koko elämä yhtä nitkuttelua.

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata

Viestintäministeri Suvi Lindénin muistoksi kerätty adressi on ehtinyt kasvaa jo yli 13 000 allekirjoituksen kokoiseksi. Hänen eroaan vaatii julkisesti jo yli kolme kertaa enemmän ihmisiä, kuin häntä viime eduskuntavaaleissa kehtasi vaalisalaisuuden turvin äänestää.

Ja mitä tekee viestintäministeri Lindén, kun häntä arvostellaan julkisesti? Tokaisee, että hänen arvostelijansa eivät taida tietää, mistä puhuvat. Ei taida ministeri itse tietää, mistä puhuu.

Sen sijaan, että sensuurilistan ongelmia korjattaisiin, panoksia pelissä kovennetaan. Nyt poliisi uhkailee jo sensuuria kritisoivien lapsiporno.info-sivujen peilaajia seuraamuksilla. Teknillinen korkeakoulu on ottanut varoituksen todesta ja sulkenut erään opiskelijansa peilauksen siinä pelossa, että koko yliopiston sivut joutuisivat sensuurilistalle.

Niin, eihän siinä mitään uutta ole, että vallantunteensa sokaisemat hallitsijat menettävät suhteellisuudentajun, muuttuvat vainoharhaisiksi, torjuvat kaiken kritiikin ja usuttavat poliisin toisinajattelijoiden perään. Näin tapahtuu maailman sivu. Eikä tarvitse mennä edes maantieteellisesti kovin kauas, palataan vain ajassa runsaan sadan vuoden päähän.

Vuonna 1899 Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II julkaisi Helmikuun manifestina tunnetun julistuksen, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa. Manifestia vastaan kerättiin Suomessa suuri adressi, jonka allekirjoitti puoli miljoonaa ihmistä. Adressi toimitettiin keisarille, mutta mitä teki keisari? Hän ei edes ottanut lähetystöä vastaan. Voin oikein kuvitella, miten keisari tuona maaliskuisena päivänä jupisi itsekseen: "Minun arvostelijani eivät taida tietää, mistä puhuvat."

Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin keisari sai surmansa vallankumouksen jälkimainingeissa. Meille riittäisi pelkästään se, että ministeri Lindén myöntäisi kritiikin ja jättäisi seuraajalleen henkisenä perintönä velvoitteen poistaa sensuurin.

perjantai 29. helmikuuta 2008

Ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa

Pari hajanaista havaintoa vain.

Tuli tuossa vaimon kanssa ohimennen puhetta politiikasta, kun hän sattui huomaamaan viime päivinä virinneen kiinnostukseni nettisensuurin vastustamiseen. Niin, minulla tosiaan on poliittista taustaa. Tiedän, että politiikka voi viedä mennessään niin, että muulle elämälle ei jää sijaa.

Vaimo tähän, että politiikkaa ei ilmeisesti voi tehdä vain järjellistä määrää. Kuulemma kaikki politiikassa ja aktivismissa mukana olevat ihmiset, jotka hän tuntee, suhtautuvat asiaan uskonnollisen hurmoksen tavoin ja ovat ajautuneet kokonaan politiikan lumoihin.

Mutta niinhän se asia taitaa ollakin. Miksi ihmiset ovat politiikassa? Esimerkiksi siksi, että he kuvittelevat saavansa sitä kautta ystäviä. Niin kuvittelin minäkin. He kuvittelevat, että voivat vaikuttaa johonkin. Niin kuvittelin minäkin. He kuvittelevat olevansa menestyksekkäitä, kun kaikki kaverit taputtelevat selkään. Niin kuvittelin minäkin.

Paskat, ei se näin ole. Tämä on pelkkää lumoa, sen huomaa kyllä aikanaan, jos pysähtyy sitä tarkastelemaan. Okei, jotakuta voi onnistaa ja voi päästä vaikka ministeriksi asti, mutta huipulla on ahdasta. Ystäviä? Pyh, he ovat kiinnostuneita sinusta vain siksi, kun sinä teet politiikkaa ja heidän ei sen vuoksi tarvitse tehdä sitä ihan niin paljon. Menestystä? Joo, omassa kaveripiirissä. Oman puolueen ulkopuolella kukaan ei huomaa mitään. Vaikutusvaltaa? Vain unissasi. Mutta lumo on aina olemassa, ja tämä lumo vetää ihmiset politiikkaan ja vie heidät kokonaan.

Toinen hajanainen havainto tulee tiedeyhteisöstä. Opiskeluaikana kävi hyvin selväksi se, että Wikipediaan viittaaminen tieteellisessä tekstissä ei ole suotavaa. Yleisesti luullaan perustelun tälle olevan sen, että Wikipediaa vapaana tietosanakirjana pääsee muokkaamaan kuka tahansa eikä tietojen oikeellisuudesta näin ollen voi olla takeita. On se tavallaan näinkin, mutta kyllä sitä tieteellisenäkin tekstinä julkaistaan paljon sellaista, jonka tietojen oikeellisuudesta ei voi olla takeita. Parhaimmillaankin on kyse vertaisarvioinnista, jossa kaksi saman alan tutkijaa arvioi tekstin. Pahimmillaan kukaan ei arvioi tekstiä etukäteen, paitsi kirjoittaja. (Sitä paitsi tiedän kokemuksesta, että myös vertaisarvioinnista pääsee läpi sellaista diibadaabaa, että sen oikeellisuudesta ei ole takeita.)

Asiaa pidempään mietittyäni olen päätynyt siihen, että syy Wikipedian karsastamiseen tiedeyhteisöissä on tunnustuksen antamisen vaikeus. Kyllä, tiedeyhteisössäkin on nokkimisjärjestys, joka pelaa ystävien, menestyksen ja vaikutusvallan voimin. Ne, joihin viitataan paljon, nousevat tämän viittaamisen myötä nokkimishierarkiassa ylemmäs, auktoriteettien asemaan. Ja däts it! Wikipediaan viittaaminen on huonoa siksi, että siitä ei tule kunniaa kenellekään, sillä eihän Wikipedian artikkeleista voi kiittää ketään tiettyä henkilöä. Sellainen viittaus on ihan joutava, senkin tilan tieteellisessä tekstissä, jossa pitää välttää joutokäyntiä, voisi käyttää viittaamaan johonkin tiedettyyn nimeen!

Luomugenuiinit

Ajattelin tässä ohimennen, että jos sittenkin vaihtaisin alaa. Voisin ruveta vaikka turkistuottajaksi. Tekisin tällä tavalla tilit selviksi menneisyyteni kanssa: siirtyisin turkisten vastustamisesta voittajien puolelle.

Kasvattaisin genuiineja luonnonmukaisin menetelmin ja myisin genuiiniturkiksia hyvään hintaan. Ja siihen asti, kunnes genuiiniviljelmäni alkaisivat tuottaa satoa, elelisin herroiksi maataloustuilla. Myöntääköhän EU genuiininkasvattajille hyvätkin tuet?

maanantai 25. helmikuuta 2008

Internet-sensuuria ei pidä hyväksyä

Epäonnistuneesta lapsipornon suodattamisesta syntynyt sananvapausskandaali vaatii toimimaan. Kun sananvapausaktivisti Matti Nikki nosti konkreettisesti esille KRP:n ylläpitämän suodatuslistan puutteet, myös hänet sensuroitiin. Kun tämä sensuuri ja se, että poliisi ylitti toimivaltansa, nousi yhä suurempaan tietoisuuteen, mitä tekivät poliisi ja poliitikot? Eivät ainakaan korjanneet virheitä tai pyytäneet anteeksi — ei, he osoittivat täydellistä välinpitämättömyyttä ja asiantuntemattomuutta sekoittamalla monia itsestäänselviä asioita keskenään. Kaikki pakenevat omaa vastuutaan ja käskevät kääntymään toisen tahon puoleen.

Skandaali on nyt henkilöitynyt jättisammakoita suustaan päästelevään viestintäministeri Suvi Lindéniin, jonka eroa vaatii jo yli 11000 suomalaista. Nettisensuuria vastaan masinoidaan suurmielenosoitusta Helsinkiin ensi viikon tiistaille.

Kaikki eivät kuitenkaan pääse Helsinkiin, mutta sananvapaus on tärkeää kaikkialla. Olisiko aika rykäistä jonkinlaisia, ehkä pienimuotoisiakin tukimielenosoituksia eri puolilla Suomea? Jos puheliaita paikallisaktiiveja ei ole, niin aina voi järjestää hiljaisen mielenosoituksen teipit suun edessä.

Mikäli tämä ennen kaikkea verkkoyhteisöissä liikkuva kohu on joltain uutispimennon vuoksi jäänyt vähemmälle huomiolle, nämä linkit auttanevat pääsemään asiasta jyvälle.
http://www.miiro.com/b/eisensuurille.png
http://hän.fi/SMF/index.php?topic=40
http://lapsiporno.info.nyud.net/
http://joensuu.facebook.com/event.php?eid=8612724172&ref=mf
http://joensuu.facebook.com/group.php?gid=8852821644&ref=mf

JA MUISTAKAA! Sananvapaus ei ole lapsipornoasia. Toimikaamme lasten hyväksi niin, että varmistamme heille mahdollisuuden käyttää internetiä vapaasti ja vapaana sensuurista myös tulevaisuudessa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Sanontaperinteemme väkivaltaisuudesta

Tuli tuossa saunassa juolahtaneeksi mieleen, että sanonta "nuorna vitsa väännettävä" on varsin yleinen. Ja siksi se ihmetytti, kun sanonnallahan on selvästi hyvin väkivaltainen ja laiton viesti. Että tällaista viestiä ihmiset vain viljelevät!

Ennen vanhaan oli tapana, että lapsen tehtyä jotain tuhmaa (käytännössä siis jotain, mitä vanhemmat mielivallassaan eivät voineet hyväksyä) käskettiin lapsen hakea pusikosta vitsa, jolla vanhempi sitten antoi lapselleen piiskaa. Sanonnalla "nuorna vitsa väännettävä" ilmeisesti halutaan viestittää, että ihmiselle on hyväksi saada nuorena paljon vitsaa, jotta oppii elämään (saatana!) vanhempiaan ja esivaltaa kunnioittaen. Jotta nuoresta kasvaa suoraselkäinen ja yhteiskuntakelpoinen.

Mutta kun esitin tällaisen tulkinnan vaimolleni, hän kertoikin heti, että arvelee sanonnalla olevan toisen taustan. Nimittäin sen, että vitsat kannattaa taittaa nuorista oksista, koska nuoret oksat ovat taipuisampia.

Niin tosiaan, voihan tämä toinenkin tulkinta olla se oikeampi, josta sanonta alun perin on lähtenyt liikkeelle. Tai vielä parempaa, sanonnan taustalla voi olla kumpikin näistä merkityksistä. Nuorelle sanotaan, että hänelle tekee vain hyvää hakea itse vitsansa, mutta samalla annetaan käytännöllinen vinkki, että kannattaa taittaa vitsa nuoresta oksasta! Elämä on joskus inhorealistista.

Vaan mikä on sinun arvelusi asiasta?

lauantai 16. helmikuuta 2008

Uskaltaako tässä lapsiinsa enää koskea?!

Viime päivien kuohuttavin puheenaihe netissä on ollut keskusrikospoliisin mielivaltaisesti harjoittama internetsivuille pääsyn esto. Valtamedia on aiheesta vaiennut, ikään kuin tärkeämpiä asioita olisi esim. sukupuolivietin ilmeneminen eduskunnan käytävillä (kai siellä nyt muitakin kuin kastroituja seniilejä on?). Mutta juuri tästä asiasta pitäisi tiedotusvälineiden olla tosissaan huolestuneita. Nimittäin on käynyt niin, että lapsipornon sensuroimisen varjolla on KRP päättänyt sensuroida jopa sellaisia sivuja, joilla ei ole mitään laitonta materiaalia. Ja tosiaan, kun tämä kaikki tapahtuu lastensuojelun nimissä, kaikki menee läpi. Sillä tottahan me tässä armaassa maassamme haluamme vain lapsillemme parasta!

On ikään kuin olemassa jonkinlainen konsensus siitä, että lapsia pitää suojella kaikelta, ja että tätä suojelua — harjoittaa sitä sitten mikä taho tahansa — ei pidä edes yrittää kritisoida, muuten leimautuu pahimman sortin kriminaaliksi. Tiedotusvälineetkin ovat kuin hampaattomia lampaita eivätkä uskalla puolikkaalla sanalla vihjaista, että lastensuojelun nimissä joskus saattaa jopa mopo karata käsistä. (Lisätään tähän väliin nyt sellainen disklaimeri, että en hyväksy lasta vahingoittavaa seksuaalista kanssakäymistä lasten kanssa, ja minua on tämän kirjoituksen perusteella turha yrittää leimata jonkin sortin jammusedäksi. Kuitenkin siellä jonkun moraaliltaan niin saatanan puhtaan lukijan mielessä jo kuohuu tällainenkin ajatus.) Ja tämä ylenmääräinen lastensuojelu, josta ei saa edes keskustella, tekee vanhempana olemisesta vaikeaa.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on jo ikiaikainen keskustelunaihe ja sellaisenaan laissa täysin kielletty. Ja koska se on täysin kiellettyä, ei keskusteluun juurikaan saada kunnon pontta — uhkaahan kurituksen hyväksyjää rikosepäily, jos hänellä sattuu olemaan omia lapsia. Mutta asian ehdottomasta kieltämisestä tekee hankalan se, missä kulkee hyväksyttävän raja. Kuinka voimakas lapsen koskettaminen on sallittua, ennen kuin siitä tulee ruumiillista kurittamista? Jos pidän lasta kädestä, se on okei. Mutta jos pidän lasta kädestä niin tiukasti, että lasta sattuu, se on kurittamista. Vaikka tällä tiukalla kiinnipitämisellä estäisin raivokohtauksen saanutta lasta vahingoittamasta itseään tai muita. Parempi, että ei koske lapseensa ollenkaan, antaa sen vain teloa itsensä nopeasti hengiltä, niin ei tarvitse enää tällaisia laillisuuskysymyksiä pohtia. Mutta silloin saakin melko varmasti syytteen heitteillepanosta ja kuolemantuottamuksesta. (Lisätään tähän väliin toinen disklaimeri, että en hyväksy sellaista lapsen ruumiillista kuritusta, jota tehdään vain kurituksen vuoksi, eikä estämään vielä suurempaa vahinkoa lapselle tai ympäristölle.)

No, onneksi voi ruumiillisen kurittamisen sijaan keskittyä henkiseen väkivaltaan eli jatkuvaan nöyryyttämiseen ja lapsen persoonallisuuden murskaamiseen. Kiäh-häh-häh, siinä laillisen ja laittoman raja on vielä häilyvämpi kuin ruumiillisessa kurittamisessa, ja kun kaikki ruumiillinen on laitonta, on parempi keskittyä hienotunteiseen henkiseen nöyryyttämiseen. Niin hienotunteiseen, että sitä on mahdoton osoittaa henkiseksi väkivallaksi.

Saati sitten tämä aihe, mistä lähdin liikkeelle, lapsiporno ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Okei, sekin on laitonta, mutta ollaan nyt vähän tarkempia. Rikoslain mukaan sukupuoliyhteys alle kuusitoista vuotiaan kanssa on lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, sekä sen lisäksi "koskettelu tai muu", joka "on omiaan vahingoittamaan" lapsen kehitystä. Unohdetaan nyt sukupuoliyhteys, se on niin selvä tapaus. Unohdetaan myös lapsiporno eli sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvamateriaalin hallussapito ja levitys, siinä ei mielestäni ole määrittelyongelmaa. Hankalampaa on lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä tuo lapsen kehitystä vahingoittava koskettelu ja muu.

Otetaan esimerkki. Lapsen fyysinen läsnäolo tuo vanhemmalle mielihyvää. Varmasti se tuo lapsellekin mielihyvää. Entä, jos lapsen fyysinen läsnäolo tuo vanhemmalle myös seksuaalista mielihyvää? Toisin sanoen alkaa stondata, kun pitää lasta sylissään. Entä, jos vanhempi tämän vuoksi pitää yhä useammin lapsia sylissä, onko se lasten seksuaalista hyväksikäyttöä? Lain mukaan vain, jos se on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Mistä senkin nyt tietää? Sylissäolohan tuo lapselle itselleen mielihyvää, ei kai se voi lapsen kehitystä vaarantaa? Varovainen vanhempi alkaa tietenkin vältellä lastensa koskettelua — koska hän saa niistä seksuaalista mielihyvää — jotta ei vain vahingossa tekisi mitään sellaista, mikä voisi vaarantaa lapsen kehityksen, sillä tällöin täyttyisivät rikoksen tunnusmerkit.

Rajanvedot eivät koskaan ole yksinkertaisia. Mutta kun julkisessa keskustelussa lähdetään esittämään asioita yksinkertaistetussa muodossa (ja vielä linjalla "hirtetään munista ne saatanan pervot"), ollaan tilanteessa, jossa normaalista vanhempana elämisestä tehdään vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla. Lapseensa ei uskalla koskea, ettei vahingossa syyllistyisi ruumiilliseen kurittamiseen (voi puristaa kättä liian kovaa) tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön (lapsi voi haluta pois sylistä, vaikka jostain muusta syystä kuin siitä, että se tuo aikuiselle seksuaalista mielihyvää).

Ja kun aikuinen alkaa vältellä lapsiinsa koskemista, jää lapsi paitsi sitä, mitä hän normaalisti kehittyäkseen tarvitsisi: fyysistä läsnäoloa. Tämä jos mikä saa lapset kasvamaan kieroon, tästä jos mistä pitäisi lastensuojelussa olla huolestuneita. Lainkuuliaisia, lapsistaan välittäviä kansalaisia on vanhemmista suurin osa. Heidän epävarmuuttaan suhteessa lapsiin koskemisessa tulisi helpottaa, ei lisätä. Ja nykyinen julkisen keskustelun nollatoleranssilinja (myös kritiikin esittämisen suhteen) on vain omiaan lisäämään vanhempien epävarmuutta.

(No niin, nyt Kustu-setä saa turpaan.)